Lapsen huolto

Lapsen huolto Suomen lainsäädännössä

Lapsen huoltoa koskevat säännökset ovat lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa (361/1983). Lapsen huolto voi määräytyä avioliiton, tuomioistuimen päätöksen tai vanhempien välisen sopimuksen perusteella. Lapsen huolto on joko yhteisesti lapsen vanhemmilla tai lapsen huolto kuuluu yksin toiselle vanhemmista.

Jos lapsen vanhemmat ovat avioliitossa keskenään lapsen syntyessä, he ovat yhdessä lapsen huoltajia. Jos lapsen äiti ei ole avioliitossa, hän on yksin lapsen huoltaja. Myös isyyden vahvistamisen jälkeen äiti pysyy lapsen yksinhuoltajana, elleivät vanhemmat sovi lapsen huollosta toisin tai tuomioistuin anna tarvittaessa päätöstä lapsen huollosta.

Lapsen syntymän yhteydessä määräytynyttä huoltajuutta voidaan muuttaa joko tuomioistuimen tekemällä päätöksellä tai vanhempien välisellä sopimuksella, jonka sosiaaliviranomainen vahvistaa.

Vanhemmat voivat sopia keskenään yhteishuoltajuudesta tai he voivat sopia, että lapsen huolto kuuluu yksin jommalle kummalle heistä. Yleensä yhteishuollosta sopiminen tulee ajankohtaiseksi silloin, kun vanhemmat eivät asu yhdessä esimerkiksi avioeron jälkeen. Tällöin myös yleensä sovitaan, kumman luona lapsi asuu ja miten lapsen tapaamiset toisen vanhemman kanssa järjestetään. Vanhempien välisen sopimuksen vahvistaa sosiaaliviranomainen.

Jos vanhemmat eivät pääse keskenään sovintoratkaisuun lapsen huollosta, riita ratkaistaan tuomioistuimessa.

Kun vanhemmat ovat yhdessä lapsen huoltajia, he vastaavat yhdessä lapsen huoltoon kuuluvista tehtävistä ja tekevät yhdessä lasta koskevat päätökset, jollei toisin ole säädetty tai määrätty. Näin ollen vaaditaan pääsääntöisesti kummankin huoltajan suostumus, kun ratkaistaan lapsen henkilökohtaisia, tärkeiksi katsottavia asioita. Tällaisia ovat mm. ratkaisut lapsen koulutuksesta, lapsen asuinpaikan muutoksista ja hänen (Suomen) passin saannistaan. Jos vanhemmat ovat yhdessä lapsen huoltajia, ei toisella vanhemmalla ole oikeutta muuttaa lapsen asuinpaikkaa ulkomaille ilman toisen vanhemman suostumusta, vaikka lapsi asuisi hänet poisvieneen vanhemman luona.

Tilanne on toinen, jos lapsen vanhempi on yksinhuoltaja. Hän päättää silloin yksin lapsen henkilökohtaisista asioista eikä toisen huoltajan suostumusta asioiden ratkaisuun tarvita. Tällaisessa tilanteessa sillä vanhemmista, joka ei ole lapsen huoltaja, ei ole siis oikeutta tehdä ratkaisuja ilman yksinhuoltajan suostumusta mm. siitä, missä lapsi elää ja asuu. Jos lapsi on toisen vanhemman yksinhuollossa, ei toisella vanhemmalla ole oikeutta viedä lasta ulkomaille ilman lapsen huoltajan suostumusta.

Lapsen huollon määräytyminen ratkaisee osaltaan sen, katsotaanko lapsikaappauksen tapahtuneen vai ei.

Huoltopäätösten tunnustaminen ja täytäntöönpano

Suomalaiset päätökset ulkomailla

Haagin lapsikaappaussopimuksen etuna on, että se tähtää yksinomaan lapsen palauttamiseen eikä sen yhteydessä tarvita varsinaista päätöksen tunnustamista tai sen täytäntöönpanoa. Jos Haagin lapsikaappaussopimusta ei voida käyttää, pyritään siihen, että suomalainen huoltopäätös tunnustettaisiin ja pantaisiin täytäntöön kohdevaltiossa. Täytäntöönpanon tarkoituksena on lapsen siirtäminen pakkokeinoin oikealle huoltajalleen.

Suomalaisia lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta annettuja ratkaisuja ei kuitenkaan voida ilman eri toimenpiteitä panna täytäntöön vieraassa valtiossa. Päätöksen täytäntöönpano vieraassa valtiossa edellyttää yleensä asiaa koskevan kansainvälisen sopimuksen olemassaoloa.

Euroopan unionin jäsenvaltiossa annetun huoltopäätöksen tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon toisessa jäsenvaltiossa sovelletaan ns. Bryssel II a –asetusta (EY N:o 2201/2003). Toinen tärkeä sopimus on lasten huoltoa koskevien päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta ja lasten palauttamisesta tehty eurooppalainen yleissopimus eli ns. Luxemburgin yleissopimus, jossa jäsenvaltiot sitoutuvat tietyin edellytyksin tunnustamaan ja panemaan täytäntöön toisessa sopimusvaltiossa annetut ratkaisut. Pohjoismaisista erityisjärjestelyistä johtuen suomalaiset lapsen huoltoa tai tapaamisoikeutta koskevat päätökset pannaan Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa täytäntöön pääsääntöisesti vuonna 1977 tehdyn tuomiokonvention (SopS 56/1977) nojalla.

Joissakin tapauksissa saattaa olla mahdollista, että suomalainen päätös voidaan julistaa jossakin valtiossa täytäntöönpanokelpoiseksi pelkästään kyseisen maan sisäiseen lainsäädäntöön perustuen.

Jos päätöstä ei voida panna täytäntöön vieraassa valtiossa, saatetaan joutua nostamaan uusi lapsen huoltoa tai tapaamisoikeutta koskeva oikeudenkäynti.

Ulkomaiset päätökset

Jos huoltoa tai tapaamisoikeutta koskeva päätös on annettu toisessa Pohjoismaassa, se voidaan panna täytäntöön ilman, että päätöstä on Suomessa vahvistettu täytäntöönpanokelpoiseksi. Täytäntöönpanopyyntö osoitetaan käräjäoikeudelle, jonka toimialueella lapsella tai hakijan vastapuolella on asuinpaikka.

Jos päätös on annettu muualla kuin toisessa Pohjoismaassa, sen täytäntöönpano edellyttää sitä, että käräjäoikeus tai Helsingin hovioikeus hakemuksesta vahvistaa päätöksen täytäntöönpanokelpoiseksi.

Suomessa ulkomaisten huolto- ja tapaamisoikeusratkaisujen tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevan sääntelyn perusajatuksena on hyväksyvä suhtautuminen ulkomaisiin ratkaisuihin. Pääsäännön mukaan ne tunnustetaan ja pannaan täytäntöön Suomessa. Kieltäytymisperusteiden avulla voidaan evätä merkitys muun muassa sellaisilta ratkaisuilta, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa lapsen edun kanssa tai joissa oikeudenkäyntimenettely on ollut selvästi epäasianmukainen.