I-SHO:2014:1

Velkasuhteeseen perustuva saatava
Korko - Viivästyskorko

Diaarinumero: S 14/175/20
Antopäivä: 5.6.2014
Ratkaisunumero: 374

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys luotonantajan vaatiman 108 prosentin viivästyskoron lainmukaisuudesta.

PÄIJÄT-HÄMEEN KÄRÄJÄOIKEUDEN YKSIPUOLINEN TUOMIO JA TUOMIO 10.1.2014

YKSIPUOLINEN TUOMIO
Tuomiolauselma
Vastaaja velvoitetaan maksamaan kantajalle:
1. Pääoma: 2.348,83 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava 30.09.2013 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.

- - - - - - - - - - -

Perustelu
Vastaaja ei ole vastannut määräajassa.

TUOMIO
Selostus asiasta
Kantaja on kohdassa 1. vaatinut vastaajan velvoittamista suorittamaan pääomalle 2.328,83 euron osalta korkoa 108 % erääntymispäivästä 30.09.2013 lukien 180 päivää.

Vastaaja ei ole vastannut kanteeseen.

Käräjäoikeuden ratkaisu
P
erustelut

Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan, jos vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa, asia ratkaistaan valmistelua jatkamatta. Kanne hyväksytään tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tuomiolla.

Kantajan vaatimus 108 prosentin korosta on selvästi perusteeton.

Tuomiolauselma

Kantajan korkovaatimus hylätään korkolain 4 §:n 1 momentin ylittäviltä osin ilmeisen perusteettomana.

- - - - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Silja Simula

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 5.6.2014

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

G Oy on vaatinut, että M velvoitetaan suorittamaan 2.328,83 euron pääomalle 108 prosentin viivästyskorkoa velan erääntymisestä 30.9.2013 lukien 180 vuorokautta tai enintään tuomion antamiseen saakka ja tämän jälkeen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa.

Velallinen on sitoutunut maksamaan pääomalle 9 prosentin kuukausikorkoa eli 108 prosenttia vuodessa. Koska korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan määräytyvä viivästyskorko on pienempi kuin velalle eräpäivää edeltäneeltä ajalta maksettava korko, velallinen on korkolain 4 §:n 2 momentin nojalla velvollinen maksamaan kuluttajaluotosta viivästyskorkoa saman perusteen mukaan kuin ennen eräpäivää enintään 180 vuorokauden ajan siitä, kun velka on kokonaisuudessaan erääntynyt. Jos asia ratkaistaan tuomioistuimessa ennen mainitun määräajan päättymistä, viivästyskorkoa on maksettava saman perusteen mukaan vain tuomion antamiseen saakka.

Vastaus

M ei ole vastannut valitukseen.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

Luottosopimus

A Oy on myöntänyt M:lle tililuottosopimukseen perustuvan 2.000 euron määräisen joustoluoton. Luottosopimuksessa luotonsaaja on sitoutunut maksamaan luotosta A Oy:lle juoksevaa korkoa 9 prosenttia kuukaudessa. Sopimusehtojen mukaan luotonantaja perii nostopalkkiona 15 prosenttia kunkin nostettavan erän määrästä. Sopimuksen mukaan joustoluotto myönnetään toistaiseksi ja luotonsaaja maksaa kunkin laskutuskauden päättyessä luoton jäljellä olevan pääoman ja korkojen määrästä takaisin luotonantajalle vähintään 20 prosenttia, kuitenkin vähintään 100 euroa kuukaudessa laskutuskulun ollessa 5 euroa laskulta.

Sopimuksessa on ilmoitettu, että 2.000 euron lainasummalle ja 12 kuukauden takaisinmaksuajalle laskettu todellinen vuosikorko on 119,86 prosenttia.

Luottosopimus on irtisanottu ja siihen perustuvat saatavat ovat erääntyneet kokonaisuudessaan maksettavaksi 30.9.2013.

A Oy on myynyt luottosopimukseen perustuvat saatavansa G Oy:lle (jäljempänä yhtiö).

Asian käsittely käräjäoikeudessa

Yhtiö on oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:n mukaisessa haastehakemuksessaan vaatinut, että velallinen velvoitetaan maksamaan yhtiölle pääomaa 2.328,83 euroa ja sille korkoa 108 prosenttia eräpäivästä 30.9.2013 lukien 180 vuorokautta tai enintään tuomion antamiseen saakka ja sen jälkeen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa. Lisäksi yhtiö on muun ohella vaatinut, että velallinen velvoitetaan maksamaan sille tilinhoitomaksu 20 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen eräpäivästä 30.9.2013 lukien.

M ei ole vastannut määräajassa.

Käräjäoikeus on katsonut, että kantajan vaatimus 108 prosentin korosta on selvästi perusteeton, ja hylännyt vaatimuksen korkolain 4 §:n 1 momentin ylittäviltä osin. Muilta osin käräjäoikeus on ratkaissut asian kanteen mukaisesti yksipuolisella tuomiolla.

Kysymyksenasettelu

Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä säädetään, että jos vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa, asia ratkaistaan valmistelua jatkamatta. Kanne hyväksytään tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tuomiolla.

Selvällä perusteettomuudella tarkoitetaan säännöksessä selvästi todettavissa olevaa oikeudellista perusteettomuutta. Asiassa on kysymys siitä, onko yhtiön vaatimus pääomalle maksettavasta 108 prosentin viivästyskorosta sillä tavoin lain vastainen, että käräjäoikeus on voinut hylätä vaatimuksen viivästyskorkoon tavanomaisesti sovellettavan korkolain 4 §:n 1 momentin ylittäviltä osiltaan.

Viivästyskoron maksuvelvollisuus

Viivästyskoron maksuvelvollisuutta koskevat säännökset

Kuluttajaluotoista perittävistä viivästyskoroista säädetään korkolaissa. Velvollisuus maksaa viivästyskorkoa määräytyy pääsääntöisesti korkolain 4 §:n 1 momentin nojalla. Sen mukaan velallinen on velan maksun viivästyessä velvollinen maksamaan viivästyneelle määrälle viivästyskorkoa, joka on seitsemän prosenttiyksikköä korkeampi kuin kulloinkin voimassa oleva 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko. Viitekorko on Suomen Pankin korkolain 12 a §:n nojalla antaman ilmoituksen mukaan ollut 1.7.2013 lukien 0,5 prosenttia.

Säännöksen 2 momentin mukaan velallinen on kuitenkin velvollinen maksamaan velan eräpäivää edeltäneeltä ajalta maksamansa juoksevan koron suuruista viivästyskorkoa, jos 1 momentin nojalla määräytyvä viivästyskorko on juoksevaa korkoa alempi. Kuluttajaluotosta velallinen on sen sijaan velvollinen maksamaan viivästyskorkoa saman perusteen mukaan kuin ennen eräpäivää enintään 180 vuorokautta siitä, kun velka on kokonaisuudessaan erääntynyt, tai vain tuomion antamiseen saakka, jos asiassa annetaan tuomio ennen mainitun ajan päättymistä.

Yhtiön vaatiman viivästyskoron maksuvelvollisuuden osalta kysymys on näin ollen myös siitä, onko luotolle perittävä 108 prosentin vuotuinen juokseva korko lain mukainen ja voidaanko viivästyskorko siten periä sen mukaisena.

Juoksevan luottokoron maksuvelvollisuutta koskevat säännökset

Jos velvollisuudesta maksaa velalle korkoa ei ole sovittu, korkolain 3 §:n 1 momentin mukaan velallinen ei ole velvollinen maksamaan korkoa velan eräpäivää edeltävältä ajalta. Pykälän 2 momentissa säädetään, että jos velasta on sovittu maksettavaksi korkoa korkokantaa kuitenkaan määräämättä, velallisen on maksettava vuotuista korkoa kulloinkin voimassa olevan 12 §:ssä tarkoitetun viitekoron mukaan.

Korkolakiin tai muualle lainsäädäntöön ei sisälly luottoajalta maksettavia kustannuksia koskevaa korkokattosääntelyä 1.6.2013 voimaan tullutta kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ää lukuun ottamatta. Sen mukaan luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2.000 euroa. Luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa otetaan koron lisäksi huomioon myös saman luvun 6 §:ssä luetellut luottokustannukset, kuten luottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevat kulut ja muut maksut.

Yhtiön oikeus 108 prosentin viivästyskorkoon

Korkokaton merkitys

M:lle myönnetyn joustoluoton luottoraja on ollut 2.000 euroa eikä se siten kuulu kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n soveltamisalaan. Säännös ilmentää kuitenkin lainsäätäjän selvää pyrkimystä rajoittaa myös tämän suuruisista kuluttajaluotoista perittävän luottokoron määrää. Säännöksen esitöiden mukaan noin 51 prosentin korkokatto on asetettu melko korkealle sen vuoksi, että sääntely koskee vain alle 2.000 euron luottoja (HE 78/2012 vp s. 12). Esityksen mukaan erityisen alemman korkokaton asettamista harkittiin 1.000 - 2.000 euron suuruisten luottojen osalta, koska näissä luotoissa tuolloista 51 prosentin korkokattoa voitiin esityksen mukaan pitää varsin korkeana silloin, kun kyse ei ole lyhytaikaisesta luotosta. Esityksessä tästä kuitenkin luovuttiin, koska pidettiin oletettavana, että kilpailluilla luottomarkkinoilla luoton todellinen vuosikorko tulee jäämään suuremmissa ja pidempiaikaisissa luotoissa korkokattoa huomattavasti alemmaksi. Vähintään 2.000 euron suuruisissa luotoissa luottoriski kasvaa tuntuvasti, eikä sen vuoksi ole esityksen mukaan oletettavaa, että luotonantajat ryhtyisivät sääntelyn kiertämiseksi myöntämään nykyistä tuntuvasti suurempia luottoja (HE 78/2012 vp s. 12).

Tämä lainsäätäjän olettamus on kuitenkin osoittautunut virheelliseksi. Myöntämällä M:lle täsmälleen 2.000 euron tililuoton luotonantaja on kiertämällä kuluttajan suojaksi säädettyä pakottavaa kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ää saanut aikaan sen, että velallisen luotostaan maksaman juoksevan koron määrää ei ole millään tavalla rajoitettu. Tämä on selvästi lainsäätäjän edellä kerrotun tahdon vastaista. Lain tarkoituksen vastaisuus korostuu erityisesti silloin, kun velallinen nostaa hänelle myönnetystä tililuotosta vain joitakin satoja euroja, mistä luotosta hän mainitun säännöksen mukaan muutoin olisi velvollinen maksamaan vain enintään mainitun korkokaton mukaisen luottokoron.

Korkolain 4 §:n 2 momentin merkitys

Edellä selostettu korkolain 4 §:n 2 momentin säännös siitä, että luottoaikaista korkoa on maksettava 180 vuorokauden ajan velan erääntymisestä tai enintään tuomion antamiseen saakka, on tullut voimaan 1.2.2010 eli ennen korkokaton säätämistä. Lakia säädettäessä niin sanottuja pikaluottoja ei pidetty ongelmallisina, koska niihin tyypillisesti liittyviä käsittely- ja toimituskuluja ei voida velan maksun viivästyessä muuntaa juoksukoroksi eikä niiden perimistä voida siten lain mukaan jatkaa viivästysaikana (HE 64/2009 vp s. 16). Näin ollen korkolain 4 §:n 2 momentti ei koske lainkaan sellaisia lyhytaikaisia pikaluottoja, joiden hinta peritään käsittelykuluina ja joissa todellinen vuosikorko saattaa nousta hyvinkin korkeaksi. Kun tällaiset luotot pääsääntöisesti myönnettiin lyhyeksi ajaksi, merkitsi muutettukin korkolain 4 §:n 2 momentti päinvastoin sitä, että pikaluotosta kuluttajan maksettavaksi tulevan koron yhteismäärä aleni huomattavasti, jos velallinen esimerkiksi kuukauden luottoajan lisäksi piti saamaansa 100 euroa vuoden (ks. Tapani: Kiskontarikokset: luottokiskonta, LM 2010, s. 529).

Korkolain 4 §:n 2 momentin säätämiseen johtaneissa esitöissä pidettiin sen sijaan kuluttajan kannalta kohtuuttomana sitä, että hän joutuu maksamaan tuolloin markkinoilla olleista kuluttajaluotoista koko maksuviivästyksen ajalta sellaisen luottokoron suuruista viivästyskorkoa, joka vaihteli 12 prosentista hieman alle 30 prosenttiin (HE 64/2009 vp s. 15). Esitöissä on todettu liian ankarien viivästysseuraamusten paitsi pahimmillaan voivan johtaa ylivelkaantumiseen myös olevan sosiaalisesti epäoikeudenmukaista vähätuloisten ja vähävaraisten kannalta, jotka saavat yleensä vain korkeampikorkoista luottoa ja jotka eivät siten saa suojakseen myöskään lakisääteistä viivästyskorkokattoa. Tämän vuoksi säännöstä muutettiin kuluttajavelallisen aseman helpottamiseksi siten, että velkojan oikeus periä lakisääteistä viivästyskorkoa korkeampaa korkoa rajoitettiin enintään 180 vuorokauteen siitä, kun velka on kokonaisuudessaan erääntynyt, tai tuomion antamiseen saakka (HE 64/2009 vp s. 18-19).

Yhtiön vaatimuksessa on kysymys viivästyskorosta, jota koskeva sääntely on korkolain 2 §:n 2 momentin nojalla kuluttajan suojaksi pakottavaa. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ään sisältyvä korkokattoa koskeva, myös pakottava säännös rajoittaa eritoten sellaisista luotoista perittävän koron määrää, joissa luoton hinta ilmoitetaan koron sijasta käsittely- ja toimituskuluina ja joita korkolain 4 §:n 2 momentti ei koske. Myöntämällä M:lle tasan 2.000 euron tililuoton luotonantaja on edellä kerrotulla tavalla saanut aikaan sen, että velallinen on 108 prosentin vuotuisen luottokoron lisäksi velvollinen korkolain 4 §:n 2 momentin nojalla maksamaan samansuuruista viivästyskorkoa velan erääntymisen jälkeen 180 päivää tai siihen saakka, kunnes asiassa annetaan tuomio.

Myös tällainen viivästyskoron maksuvelvollisuus on selvästi lain edellä kerrotun tarkoituksen ja kuluttajan hyväksi pakottavan korkolain vastaista varsinkin, kun otetaan huomioon, että jo 12 prosentin suuruisen viivästyskoron maksuvelvollisuutta on pidetty kohtuusyistä tarpeellisena ajallisesti rajoittaa. Lain tarkoituksen vastaisuus korostuu erityisesti silloin, kun velallinen nostaa hänelle myönnetystä tililuotosta vain joitakin satoja euroja, joista hän tavanomaisena pikalainana olisi velvollinen maksamaan vain korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisen viivästyskoron.

Korkolain säännösten kiertämistä on lain 2 §:n 2 momentissa muutoinkin pyritty estämään. Pykälässä on tässä tarkoituksessa nimenomaan säädetty, että jos velallinen on viivästyksen varalta sitoutunut viivästyskoron sijasta tai sen lisäksi maksamaan provisiota, palkkiota tai vastaavaa toistuvaa suoritusta, sitoumus on tehoton siltä osin kuin viivästyskoron ja mainitun suorituksen yhteenlaskettu määrä ylittää laissa säädetyn enimmäisviivästyskoron.

Rikoslain kiskontaa koskevaa säännös

Myös rikoslain kiskontaa koskeva 36 luvun 6 §:n säännös on uudistettu ennen korkokaton säätämistä 1.2.2010 voimaan tulleella lailla pääasiassa kuluttajille myönnettäviä pikaluottoja silmällä pitäen. Säännöksessä säädetään rangaistavaksi sellainen korkotaso, joka on selvästi epäsuhteessa luotonantajan suoritukseen ottaen huomioon luottomäärä, luottoehdot, kulut ja luottoriski. Lain esitöissä (HE 64/2009 vp s. 26 – 27) on korkotason osalta todettu, ettei ole mahdollista asettaa tiettyä todellisen vuosikoron määrää, jonka ylittyessä kyse olisi aina kiskonnasta, koska kyse on säännöksessä mainittujen seikkojen nojalla tehtävästä kokonaisarvioinnista. Pienissä ja lyhytaikaisissa luotoissa luoton todellinen vuosikorko voi nousta korkeaksi ilman, että kyse on kiskonnasta, koska näissä luotoissa esimerkiksi huolelliseen luotonmyöntömenettelyyn kuuluvista toimista aiheutuvat luoton suuruudesta riippumattomat kustannukset vaikuttavat luoton todelliseen vuosikorkoon enemmän kuin suuremmissa ja pidempiaikaisissa luotoissa. Toisaalta tämä merkitsee sitä, että määrältään suuremmissa ja pidempiaikaisissa luotoissa kiskonnasta voi olla kyse, vaikka luoton todellinen vuosikorko olisi pienempikin, koska näillä kustannuksilla on vähäisempi vaikutus todelliseen vuosikorkoon (HE 64/2009 vp s. 26 – 27).

Aikaisemmin voimassa olleen säännöksen mukaan kysymys oli kiskonnasta, jos velasta maksettava korko ylitti huomattavasti julkisen valvonnan alaisten rahalaitosten vastaavassa luotonannossa ottaman tavanomaisen koron. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että keskeiseksi arviointikriteeriksi kiskonnan tunnusmerkistön täyttymistä harkittaessa jää edelleen lähinnä luoton määrä ja siitä perittävä koron määrä. Tällöin hyödynnetään tosiasiassa aivan samaa perustetta, joka ilmeni vanhasta tunnusmerkistöstä (Tapani: Kiskontarikokset: luottokiskonta, LM 2010, s. 534). Tällä hetkellä eräiden tällaisten luottolaitosten vakuudettoman 2.000 euron määräisen luoton juokseva vuotuinen korko on noin 10 prosenttia eli huomattavasti alhaisempi kuin tässä asiassa vaadittu korko.

Yhteenveto

M:ltä perittävän pääoman määrä on 2.328,83 euroa ja sille perittävä 108 prosentin vuosittaisen luottokoron suuruinen viivästyskorko 180 päivältä merkitsee sitä, että hän joutuu maksamaan tuolta ajalta pelkästään viivästyskorkoa yli puolet maksamatta olevasta velan pääomasta eli noin 1.257 euroa. Ennen velan erääntymistä M on ollut velvollinen maksamaan vuodessa luottokorkoa enemmän kuin velan pääoma on ollut.

Edellä kuluttajan suojaksi pakottavien kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n ja korkolain 4 §:n 2 momentin sekä yleisen korkotason osalta lausuttuun nähden velallisen maksettavaksi vaadittu yli sadan prosentin viivästyskorko 180 päivältä on sillä tavoin kohtuuton ja selvästi lain vastainen, että viivästyskoron kohtuuttomuus voidaan ottaa viran puolesta huomioon. Harkinnassaan hovioikeus on ottanut huomioon myös kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:stä ilmenevän periaatteen, jonka mukaan kuluttajan kannalta kohtuutonta ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Myös perintäkulujen osalta on oikeuskäytännössä katsottu, että hyvän perintätavan vastaisuus voidaan pakottavana ja yleisenä oikeusperiaatteena ottaa viran puolesta huomioon, vaikka siihen ei olisi vedottu (esim. HelHO 2012:15 ja Itä-Suomen hovioikeus 6.5.2014 nro 296).

Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että yhtiön vaatimus 108 prosentin suuruisen viivästyskoron maksamisesta on sillä tavoin selvästi pakottavan lainsäädännön vastainen, että käräjäoikeus on voinut hylätä vaatimuksen ilmeisen perusteettomana korkolain 4 §:n 1 momentin ylittäviltä osiltaan.

- - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta ei muuteta.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Lea Nousiainen, Aki Rasilainen, Lolita Tuomainen

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

 
Julkaistu 19.8.2014