RHO:2020:1

Tutkinta-aresti
tehostettu matkustuskielto ja matkustuskielto

Diarienummer: R 20/651
Givet: 27.10.2020
Avgörandets nummer: 313

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA


A:n syyksi on käräjäoikeudessa luettu pahoinpitely, törkeä ryöstö, törkeä kotirauhan rikkominen, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen, vammantuottamus, kolme ampuma-aserikosta, huumausaineen käyttörikos, kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta ja rattijuopumus, ja hänet on tuomittu teoista 4 vuoden 7 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Käräjäoikeus on määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 kohdan nojalla, kunnes rangaistuksen täytäntöönpano alkaa tai muutoksenhakutuomioistuin toisin määrää. Käräjäoikeus on katsonut, että vangittuna pitämistä ei voida pitää kohtuuttomana ottaen huomioon tuomitun rangaistuksen pituus, vastaajan ikä tai henkilökohtaiset olot sekä vapaudenmenetyksen alle 5 kuukauden kesto, ja että matkustuskielto on riittämätön pakkokeino ottaen huomioon rangaistuksen pituus.


ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA


A kanteli käräjäoikeuden tuomiosta vangittuna pitämisen osalta ja vaati, että hänet määrätään heti päästettäväksi vapaaksi tai määrätään vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon. A vaati vaihtoehtoisesti, että häntä voitiin valvoa valvontapannalla.

Syyttäjä vaati, että kantelu hylätään. Syyttäjä katsoi toissijaisesti matkustuskiellot riittäviksi pakkokeinoiksi, mikäli asunnon haltijoiden suostumuksesta oli A:n puolesta esitetty riittävä selvitys.


HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Vangittuna pitämisen edellytykset


Pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin saa syyttäjän tai vastaajalle rangaistusta vaatineen asianomistajan vaatimuksesta määrätä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun pidettäväksi edelleen vangittuna, jos tuomittu rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Käräjäoikeus on tuominnut A:n neljän vuoden seitsemän kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen. Asiassa on siten ollut edellä todetun pakkokeinolain mukaiset edellytykset määrätä A pidettäväksi edelleen vangittuna.


A:n vapaudenmenetys on alkanut 29.4.2020 ja se on kestänyt lähes kuuden kuukauden ajan. A ei ole aikaisemmin suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa. Jos hän ei olisi valittanut käräjäoikeuden tuomiosta, hänet olisi rikoslain 2c luvun 5 §:n 2 momentin (12.4.2019/521) nojalla ollut päästettävä ehdonalaiseen vapauteen, kun käräjäoikeuden tuomitsemasta rangaistuksesta olisi suoritettu puolet eli 2 vuotta 3 kuukautta 15 päivää. Lisäksi hänet olisi voitu sijoittaa vankilan ulkopuolelle rikoslain 2c luvun 8 §:ssä tarkoitettuun valvottuun koevapauteen aikaisintaan kuusi kuukautta ennen ehdonalaista vapauttamista.


Koska A on hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon, tuomio ei ole tullut lainvoimaiseksi ja A on säilynyt asemaltaan tutkintavankina. Tällöin hänellä ei ole mahdollisuutta päästä koevapauteen.


A on valituksessaan vaatinut osan syytekohdista hylättäväksi ja matkustuskieltoa sekä pääkäsittelyn toimittamista. Hovioikeus on tulkinnut A:n kantelussaan esittämän vaihtoehtoisen vaatimuksen valvontapannalla tapahtuvasta valvomisesta sekä vaatimukseksi tehostettuun matkustuskieltoon määräämisestä että tutkinta-arestia koskevaksi vaatimukseksi.


Asian tässä vaiheessa ei ole vielä arvioitavissa oletettavan pääkäsittelyn ajankohta eikä myöskään ratkaisun antopäivä, mutta varsin todennäköistä on, että ratkaisu asiassa annetaan aikaisintaan keväällä 2021.

Vangittuna pitämistä lievemmät pakkokeinot


Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa (KKO:2020:79) on todettu, että vangitseminen merkitsee vakavaa puuttumista sekä Suomen perustuslain 7 §:ssä että muun ohella Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklassa turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Tämän vuoksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on korostettu tuomioistuimen velvollisuutta harkita vaihtoehtoja tutkintavankeudelle ja perustella ratkaisunsa riittävästi. Korkein oikeus on todennut, että saman tarkoituksen saavuttamiseksi riittävistä pakkokeinoista on valittava se toimenpide, joka puuttuu vähiten yksilön oikeuksiin.


Tutkinta-aresti, tehostettu matkustuskielto ja matkustuskielto ovat lievempiä pakkokeinoja kuin vangittuna pitäminen. Niitä on siten pidettävä vankeuteen nähden ensisijaisena vaihtoehtona silloin, kun sen soveltamiselle säädetyt edellytykset täyttyvät.


Pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 1 momentin mukaan vangitsemisen ja vangittuna pitämisen sijasta tuomittu voidaan 12 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdassa tarkoitetussa tilanteessa määrätä tutkinta-arestiin, jos 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettu matkustuskielto on riittämätön pakkokeino.


Koska A on tuomittu yli kahden vuoden vankeusrangaistukseen, tutkinta-arestin määräämisen edellytykset eivät täyty.


Asiassa on tämän jälkeen kysymys siitä, voidaanko käräjäoikeuden tuomiolla rangaistukseen tuomittu ja tähän ratkaisuun muutosta hakenut A määrätä vangitsemisen sijasta tehostettuun matkustuskieltoon tai matkustuskieltoon.


Pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan määrätä pidättämisen tai vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa, vaikeuttaa asian selvittämistä taikka jatkaa rikollista toimintaa. Pakkokeinolain 5 luvun 1 a §:n mukaan jos tuomioistuin vangitsemisvaatimusta tai vangittuna pitämistä koskevaa asiaa käsitellessään katsoo, että matkustuskielto on riittämätön pakkokeino 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun vaaran torjumiseksi, tuomioistuin voi vangitsemisen sijasta määrätä tutkintavangin tai vangittavaksi vaaditun tehostettuun matkustuskieltoon.


Pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n vähimmän haitan periaatteen mukaan pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi, eikä sen käytöllä saa aiheuttaa kenellekään tarpeettomasti vahinkoa tai haittaa. Tämän vähimmän haitan periaatteen mukaisesti lain 5 luvun 4 §:n 3 momentissa on muun ohella säädetty, että vangitsemisvaatimusta sekä vangittuna pitämistä koskevaa asiaa käsitellessään tuomioistuimen on harkittava, ovatko 1 tai 1 a §:ssä säädetyt edellytykset olemassa ja tulisiko vangittavaksi vaadittu tai vangittu määrätä vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon.


Hovioikeus toteaa, että tehostettu matkustuskielto on tutkinta-arestiin nähden lievempi pakkokeino. Yksin pakkokeinolain 5 luvun 1 a §:n sanamuodosta ei ilmene, että tehostetun matkustuskiellon käyttö rajoittuisi pelkästään rangaistuksen tuomitsemista edeltäneeseen aikaan. Vähimmän haitan periaate puoltaisi tulkintaa siitä, että tämä vangittuna pitämistä lievempi pakkokeino olisi käytössä myös muutoksenhakuvaiheessa.


Pakkokeinolain muuttamisesta annetun lain 2 luvun 12 a §:n (101/2018) tutkinta-arestia koskevan säännöksen esitöissä (HE 252/2016 vp. s. 1 ja 37) kuitenkin todetaan, että tehostettu matkustuskielto voitaisiin määrätä ennen vastaajan tuomitsemista rangaistukseen. Viittauksella pakkokeinolain 5 luvun 1 §:ään ilmaistaisiin se, ettei pakkokeinolain 5 luvun 1 a §:ssä tarkoitettu tehostettu matkustuskielto olisi enää tuomion jälkeen mahdollinen. Tuomioistuimen olisi näin ollen arvioitava, onko 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettu ilman teknistä valvontaa toimeenpantava matkustuskielto riittävä pakkokeino.


Tulkittaessa pakkokeinolain 5 luvun 1 a §:ää yhdessä lain 2 luvun 12 a §:n kanssa ja ottaen huomioon lain esitöistä ilmenevä selvä lainsäätäjän tarkoitus siitä, että ehdottomaan vankeusrangaistuksen tuomitun osalta vangitsemista tai vangittuna pitämistä lievempänä pakkokeinona kysymykseen voivat tulla vain tutkinta-aresti ja perusmuotoinen matkustuskielto, hovioikeus katsoo, ettei ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua voida määrätä tehostettuun matkustuskieltoon.


Matkustuskiellon määräämisen edellytysten osalta hovioikeus toteaa, että pakkokeinolain 5 luvun 4 §:n 3 momentista ilmenevin tavoin tuomioistuimen on aina harkittava, voidaanko vangittavaksi vaadittu tai vangittu määrätä vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon. Näin ollen tuomioistuimen on arvioitava matkustuskiellon määräämisen edellytykset myös silloin, kun vastaaja on tuomittu vähintään kahden vuoden pituiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen, vaikka matkustuskieltoa ankarammat pakkokeinot eli tutkinta-aresti ja tehostettu matkustuskielto eivät olekaan tällöin käytettävissä.


Vähintään kahden vuoden vankeusrangaistukseen tuomitun osalta pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 1 kohdassa ei ole säädetty muista vangittavaksi määräämisen edellytyksistä. Yksin tuomitun seuraamuksen ankaruus on siten riittävä peruste vangitsemiselle tai vangittuna pitämiselle. Tämän vuoksi matkustuskielto voi tulla yli kahden vuoden pituiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun osalta käytettäväksi vain poikkeuksellisesti. Tällainen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi silloin, kun vangitsemista olisi pidettävä pakkokeinolain 2 luvun 13 §:ssä mainituista syistä kohtuuttomana.


Pakkokeinolain 2 luvun 13 §:n nojalla ketään ei saa määrätä pidettäväksi edelleen vangittuna, jos se olisi kohtuutonta asian laadun taikka rikoksesta epäillyn tai tuomitun iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi. Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n suhteellisuusperiaatteen mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat.


A on tuomittu käräjäoikeudessa neljän vuoden seitsemän kuukauden vankeusrangaistukseen muun muassa törkeästä ryöstöstä ja törkeästä kotirauhan rikkomisesta, joissa on käytetty ampuma- ja teräasetta ja pahoinpidelty asianomistajaa eri tavoin usean henkilön toimesta, sekä näiden lisäksi muun muassa ampuma-aserikoksista ja pahoinpitelystä. A:lla on avopuoliso ja kaksi pientä lasta.


Tässä tapauksessa A:n syyksi luettujen rikosten vakavuus ja niistä tuomittu pitkähkö vankeusrangaistus huomioon ottaen matkustuskielto ei ole A:n kantelussaan esittämistä perusteista huolimatta riittävä pakkokeino. Edellä kerrottu ja ottaen huomioon aiemmin todetut seikat A:n vapaudenmenetysajasta ja mahdollisesta ehdonalaiseen vapauteen pääsemisestä, A:n vangittuna pitämistä ei ole asian laadun taikka hänen ikänsä tai muiden henkilökohtaisten olosuhteidensa vuoksi pidettävä pakkokeinolain 2 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana. Hovioikeus katsoo myös, että vangittuna pitämistä voidaan pitää pakkokeinolain 1 luvun 2 §:ssä tarkoitetuin tavoin puolustettavana ottaen huomioon rikosten törkeys, rikosten selvittämisen tärkeys sekä A:lle vangittuna pitämisestä aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Hovioikeus katsoo edelleen, että A:n oikeuksiin ei ole muutoinkaan puututtu pakkokeinolain 1 luvun 3 §:ssä tarkoitetuin tavoin enempää kuin on ollut välttämätöntä ja että vangittuna pitäminen hovioikeuden pääkäsittelyyn saakka ei tee myöskään muutoksenhausta hyödytöntä.


Ratkaisu

Kantelu hylätään.



Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet

hovioikeudenneuvos Tapio Kamppinen
hovioikeudenneuvos Virve Salo, joka on myös esitellyt asian
hovioikeudenneuvos Janne Mononen






Lainvoimaisuustiedot:

Ei lainvoimainen

 
Publicerad 9.11.2020