HelHO:2019:11

Kysymys siitä, oliko poliisilla pysäytyshetkellä virkatehtäväänsä liittyvä peruste A:n pysäyttämiseen ja turvallisuustarkastuksen tekemiseen vai oliko A:n ihmis- ja perusoikeuksia kysymyksessä olevalla menettelyllä loukattu valtion korvausvastuun perustavalla tavalla.

ESPOON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 10.11.2017

Diaarinumero:
L 16/12807

Antopäivä:
10.11.2017

Ratkaisunumero:
17/19766

Kantaja
A

Vastaaja
Suomen valtio, edustajanaan Valtiokonttori

Asia Vahingonkorvaus

Vireille 20.09.2016

SELOSTUS ASIASTA

KANNE

Vaatimus

Kantaja A on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänelle 15.000 euroa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkauksesta ja 15.000 euroa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4. lisäpöytäkirjan 2 artiklan loukkauksesta, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 19.9.2016 lukien sekä oikeudenkäyntikulut 900 euroa laillisine korkoineen kuukauden kuluttua tuomion antopäivästä lukien.

Perusteet

Kantaja oli kävellyt kadulla 19.9.2016 noin kello 20.25, kun kaksi Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen poliisimiestä oli pysäyttänyt kantajan. Poliisimiehet olivat olleet liikkeellä siviilipoliisiautolla. Poliisit olivat suorittaneet turvatarkastuksen kantajalle, vaikka kantaja oli ilmoittanut, ettei toimenpiteelle ollut laillisia perusteita. Laillista perustetta edes kantajan pysäyttämiseen ei ollut ollut.

Turvatarkastuksessa kantajan hallusta oli löydetty SpyDerco Enduro -kääntöveitsi, joka oli ollut housun taskussa. Tämän johdosta kantajalle oli annettu tiedoksi rangaistusvaatimus.

Kantaja oli poliisin edellä kerrotusta laittomasta toiminnasta johtuen joutunut pysähtymään ja olemaan poliisiauton takapenkillä noin 15 minuuttia poliisimiesten kirjoittaessa rangaistusvaatimusta, vaikka oli selvästi ilmoittanut, ettei halua olla autossa vaan voi odottaa auton ulkopuolella, mikäli hänen tulee poliisin käskystä jäädä paikalle. Laillista perustetta vaatia kantajaa olemaan poliisiautossa ei ollut.

Menettelyllään poliisi oli rikkonut edellä mainittuja ihmisoikeussäännöksiä ja kansallista lakia, koska laillista perustetta pysäyttämiselle, tarkastamiselle tai autossa pitämiselle ei ollut. Oikeudenloukkauksen johdosta kantajalla oli oikeus korvaukseen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 41 artiklan ja vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n ja 5 luvun nojalla.

Korvauksen määrässä oli otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen korvauskäytäntö ja korottavana tekijänä se, että oikeudenloukkauksen oli toteuttanut kaksi pistoolein aseistautunutta miestä eikä kantajalla ollut ollut tosiasiallisia tehokkaita keinoja ehkäistä loukkausta.

VASTAUS

Vaatimus

Valtiokonttori on vaatinut, että kanne hylätään ja kantaja velvoitetaan korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut 5.060 eurolla korkolain mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Perusteet

Poliisipartio oli ollut kanteessa tarkoitetussa tilanteessa suorittamassa normaalia poliisivalvontaa. Poliisipartio oli havainnut kantajan jalkakäytävällä. Havaittuaan poliisipartion kantaja oli lähtenyt puolijuoksua ikään kuin poliisipartiota karkuun, jolloin toinen poliiseista oli juossut kantajan kiinni ja käskenyt häntä pysähtymään. Samalla kantajalle oli näytetty virkamerkki, koska partio oli ollut siviilivaatteissa.

Paikalle tullut toinen poliisi oli havainnut kantajan housunkauluksessa kääntöveitsen. Kantajalle oli tehty turvallisuustarkastus, ja veitsi oli otettu poliisin haltuun.

Kantajalle oli kerrottu, että veitsen hallussapito ei ollut yleisellä paikalla luvallista ilman hyväksyttävää syytä. Kantajalle oli ilmoitettu, että tästä syystä hänelle kirjoitetaan sakko ja veitsi otetaan poliisin haltuun. Tämän johdosta kantaja oli ohjattu poliisiauton takapenkille rangaistusvaatimuksen kirjoittamisen ajaksi. Rangaistusvaatimuksen kirjoittamisen aikana toinen poliiseista oli ollut kantajan vieressä, ja auton takaovi oli ollut auki.

Kantaja oli ollut tilanteen alussa erittäin hermostunut, mutta auton takapenkillä käytös oli rauhoittunut noin 15 minuuttia kestäneen rangaistusvaatimuksen kirjoittamisen aikana. Kantajalle oli kerrottu selkeästi se, miksi poliisi oli pysäyttänyt pakenevan henkilön ja miksi yleisellä paikalla ei saa pitää teräasetta hallussa.

Poliisipartio oli tiennyt kantajan väkivaltaisen menneisyyden, ja tilanne oli hoidettu ottamalla huomioon poliisipartion työturvallisuus.

Poliisipartiolla oli ollut tilanteessa virkatehtävä, jonka turvalliseksi suorittamiseksi oli tehty poliisilain 2 luvun 12 §:n mukainen turvallisuustarkastus. Tarkastus oli ollut tarpeen poliisien työturvallisuuden ja virkatehtävien suorittamiseksi. Tarkastuksen yhteydessä kantajan hallusta oli löydetty kääntöveitsi.

Rangaistusvaatimuksen kirjoittamisen ajan kantaja oli istunut poliisiautossa. Kantajaa oli kuultu välittömästi tapahtumapaikalla ottaen huomioon poliisilain 1 luvun 4 §:stä ilmenevä vähimmän haitan periaate esitutkintalain 6 luvun 3 §:n mukaisesti.

Ihmisoikeussopimuksen mukainen aineettoman vahingon korvaus edellytti oikeudellista perustetta. Lisäksi loukkauksen tuli olla riittävän vakava kuten ratkaisuista KKO 2012:81 ja KKO 2016:20 ilmeni. Tässä tapauksessa viranomaiset olivat hoitaneet virkatehtävänsä lainmukaisesti, joten korvaukselle ei ollut oikeudellista perustetta. Loukkaus ei olisi ollut myöskään korkeimman oikeuden omaksuman kannan mukaisesti riittävän vakava. Loukkausta oli arvioitava sillä perusteella, mikä merkitys loukkauksella oli sen kohteeksi joutuneelle.

Kanteessa oli viitattu korvausperusteena myös vahingonkorvauslakiin. Vahingonkorvaus tällä perusteella edellytti poliisiviranomaisen virhettä tai laiminlyöntiä, josta oli seurannut vahinkoa. Korvaus voitiin maksaa lisäksi vain milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu tai tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ollut noudatettu. Tässä tapauksessa oli ollut kyse poliisiviranomaisen virkatehtävästä, joka oli hoidettu lainmukaisesti. Mitään poliisiviranomaisen virhettä tai laiminlyöntiä ei tässä tapauksessa ollut tapahtunut.

Se, että poliisi oli ollut aseistettu, ei voinut mitenkään vaikuttaa korvaukseen tai sen määrään. Poliisit olivat yleisesti ottaen tavalla tai toisella aseistettuja kaikissa Euroopan Unionin jäsenmaissa.

Mitään henkilö- tai esinevahinkoa ei ollut esitetty eikä edes väitetty tapahtuneen. Myöskään mitään taloudellista vahinkoa ei ollut kantajalle asiasta aiheutunut eikä hän ollut tätä edes väittänyt. Korvausvaatimus oli täysin yksilöimätön ja tuli myös sillä perusteella hylätä.

TODISTELU

***

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Tuomion perustelut

Tapahtumatiedot

Kantaja ja vastaaja ovat pääosin olleet yksimielisiä siitä, mitä kanteessa tarkoitetussa tilanteessa on tapahtunut. Yksityiskohtien selvittämiseksi pääkäsittelyssä on kuitenkin kuultu todistelutarkoituksessa A:ta sekä todistajina B:tä ja C:tä. Heidän kertomustensa ja riidattomaksi todettujen seikkojen perusteella käräjäoikeus katsoo asiassa tapahtuneen seuraavaa.

Tunnuksettomalla, henkilöautomallisella poliisiautolla partiointitehtävissä liikkuneet C ja B ovat nähneet huoltoaseman edessä jalkakäytävällä seisoskelleen A:ksi tunnistamansa miehen, jonka rikollisen taustan he ovat tienneet. C ja B ovat pohtineet, oliko A tällä hetkellä vapaalla jalalla vai karkuteillä samalla kun A on näyttänyt tunnistavan poliisimiesten käyttämän tunnuksettoman Skodan poliisiautoksi lähtien ilmeisesti sen vuoksi ripeästi poistumaan paikalta. Tässä tilanteessa B on välittömästi jalkautunut autosta lähtien A:n perään kehottaen tätä huudoin pysähtymään ilmoittaen samalla olevansa poliisi. Auton jalkakäytävälle pysäköityään myös C on noussut autosta ja lähtenyt A:n perään. Poliisimiesten saavuttua A:n luo toinen on ottanut A:ta kiinni oikeasta ja toinen vasemmasta kädestä. A on tässä vaiheessa hermostunut ja ”jännitellyt käsiään”. A:lle on suoritettu poliisilaissa tarkoitettu turvallisuustarkastus, jota suoritettaessa hänen hallustaan on löydetty kääntöveitsi, jonka hallussapito yleisellä paikalla on katsottu kielletyksi. Veitsi on takavarikoitu, ja A:lle on kirjoitettu asiasta rangaistusvaatimusilmoitus.

Rangaistusvaatimusilmoituksen kirjoittamisen ajaksi A:ta on kehotettu siirtymään poliisiauton takapenkille, vaikka A ei olisi sitä halunnut tehdä. A on ollut auton takapenkillä oman arvionsa mukaan noin 15 minuuttia. Kun rangaistusvaatimusilmoitus on saatu kirjoitettua ja annettua A:lle tiedoksi ja kun on ilmennyt, ettei A:ta ollut etsintäkuulutettu, hän on päässyt lähtemään.

C:n kaulassa on tilanteessa roikkunut näkyvillä ollut virkamerkki. B on kertonut näyttäneensä oman virkamerkkinsä A:lle ennen turvallisuustarkastusta. Sekä C että B ovat olleet siviilivaatteissa.

Valtion menettelyn arviointi

Asiassa on arvioitava ensinnäkin sitä, onko poliisilla ollut edellä kerrotussa tilanteessa oikeus pysäyttää A ja suorittaa hänelle turvallisuustarkastus (”stop and search”) vai onko menettely A:n kanteessa tarkoitetuin tavoin loukannut hänen yksityiselämäänsä (ihmisoikeussopimuksen 8 artikla) ja liikkumisvapauttaan (ihmisoikeussopimuksen neljännen lisäpöytäkirjan 2 artikla) tai muita perus- ja ihmisoikeuksia.

Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi kun laki sen sallii ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

A on kanteensa tueksi viitannut poliisin suorittamaa henkilötarkastusta koskeneeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapaukseen Gillan ja Quinton v. Yhdistynyt kuningaskunta (2010). Mainitussa tapauksessa kysymys oli terrorismilain säännöksistä, joiden mukaan poliisipäällikkö saattoi antaa toimialueellaan 28 päiväksi kerrallaan alaisilleen erityisen valtuutuksen henkilötarkastusten suorittamiseen sen selvittämiseksi, oliko henkilöllä hallussaan terrorismitoimintaan sopivia välineitä. Laki salli käytännössä ”ratsiatyyppiset” tarkastukset ilman tarkastuksen kohteeksi joutuneisiin henkilöihin liittynyttä epäilyä. Tällaisia tarkastuksia oli tehty vuonna 2007 noin 117.000. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa loukatun sillä perusteella, että poliisin toimivaltaa ei ollut lailla tarpeeksi rajattu. Myöskään poliisin toimintaan kohdistuvat kontrollikeinot eivät ihmisoikeustuomioistuimen mukaan olleet riittävällä tasolla.

Ihmisoikeustuomioistuin on ottanut kantaa 8 artiklan väitettyyn rikkomiseen myös tapauksessa Uzun v. Saksa (2010), jossa valittajaa oli epäilty murhista. Poliisi oli seurannut valittajaa useiden kuukausien ajan eri keinoin, muun muassa GPS-paikannuksella. Tietoa valittajan yksityiselämästä ja tavoista oli kerätty ja tallennettu systemaattisesti. Ihmisoikeustuomioistuin totesi, että vaikka menettely oli merkinnyt valittajan yksityiselämän suojaan puuttumista, se oli kuitenkin ollut kansallisen lain sallimaa ja oikeutettua muun muassa sen vuoksi, että valittajaa oli epäilty vakavista rikoksista.

Ihmisoikeussopimuksen neljännen lisäpöytäkirjan 2 artiklan mukaan jokaisella, joka on laillisesti jonkin valtion alueella, on oikeus liikkumisvapauteen tällä alueella ja vapaus valita asuinpaikkansa. Näiden oikeuksien käytölle ei saa asettaa muita kuin sellaisia rajoituksia, jotka ovat lain mukaisia ja välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen tai yleisen turvallisuuden takia, yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi, rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi tai muiden yksilöiden oikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi.

Poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään poliisimiehen oikeudesta turvallisuustarkastukseen henkilöön kohdistuvan tai liittyvän virkatehtävän yhteydessä. Säännöksen 1 momentin mukaan poliisimiehellä on oikeus kiinniottamisen, pidättämisen, vangitsemisen, säilöön ottamisen ja muun henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuvan toimenpiteen yhteydessä tarkastaa, mitä henkilöllä on vaatteissaan tai muuten yllään taikka mukanaan olevissa tavaroissa sen varmistamiseksi, ettei tällä ole hallussaan esineitä tai aineita, joilla hän voi vaarantaa säilyttämisensä taikka aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille. Poliisimies voi virkatehtävän suorittamisen yhteydessä tehdä henkilölle tarkastuksen tällaisten esineiden tai aineiden löytämiseksi muussakin tapauksessa, jos se perustellusta syystä on tarpeen poliisimiehen työturvallisuuden ja virkatehtävän suorittamisen varmistamiseksi.

Poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 momentin esitöiden mukaan säännös ei oikeuta tekemään ”ratsiatyyppisiä” turvallisuustarkastuksia, vaan tarkastukselle on aina oltava perusteltu syy, esimerkiksi henkilön aikaisempi käyttäytyminen (HE 224/2010 vp s. 80).

Edellä mainitussa hallituksen esityksessä on mainittu esimerkkinä (HE 224/2010 vp s. 80) muusta kuin vapaudenmenetykseen liittyvästä virkatoimesta se, että puhuttelutilanteissa saattaa tulla vastaan tilanteita, joissa ei ole ainakaan vielä kiinniottamisen edellytyksiä, mutta olosuhteista (esimerkiksi näköhavainto mahdollisesta aseesta tai henkilön vihamielinen käyttäytyminen) tai ennakkotiedoista (esimerkiksi poliisille tullut varoitus taikka poliisilla kyseisen henkilön käyttäytymisestä olevat aikaisemmat tiedot) voidaan päätellä poliisimiehen toimenpiteen kohteena olevalla henkilöllä olevan vaarallisia esineitä tai aineita. Tarkastuksen tarve saattaisi hallituksen esityksen mukaan liittyä sekä toimenpiteen suorittamisen tilanteeseen yleisellä tasolla että toimenpiteen kohteena olevaan henkilöön. Huomiota olisi hallituksen esityksen mukaan kiinnitettävä myös siihen, minkälaiset mahdollisuudet poliisimiehellä on tapahtumapaikka huomioon ottaen puolustaa itseään.

Kun arvioidaan sitä, oliko poliisin menettelylle tässä tapauksessa perusteltu syy, on kiinnitettävä huomiota yksinomaan niihin tosiseikkoihin ja havaintoihin, joiden perusteella toimenpiteisiin on ryhdytty. Näin ollen esimerkiksi sillä, että A:lta on turvallisuustarkastuksessa löytynyt kääntöveitsi, ei ole merkitystä arvioitaessa A:n pysäyttämisen ja hänelle tehdyn turvallisuustarkastuksen suorittamisen perusteita.

A:n pysäyttäminen ja hänelle suoritettu turvallisuustarkastus ovat saadun selvityksen mukaan liittyneet nopeaa reagointia edellyttäneeseen tilanteeseen, jossa A on ollut poistumassa paikalta, jonne poliisi on yllättäen saapunut. Tiedossa olleella A:n rikoshistorialla ja aikaisemmalla käyttäytymisellä on perustellusti ollut oma merkityksensä poliisimiesten suorittamassa tilanteen arvioinnissa. Se, että virkatoimi on kohdistunut A:han, on asettanut omat vaatimuksensa myös poliisin työturvallisuudelle. Turvallisuustarkastus tehdään nimenomaan sen varmistamiseksi, ettei henkilö voi aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille.

Edellä kerrotun perusteella käräjäoikeus katsoo asiassa jääneen näyttämättä, että A:n pysäyttämisellä tai turvallisuustarkastuksen suorittamisella olisi käsillä olevassa tapauksessa loukattu A:n perus- tai ihmisoikeuksia tai että A:lla muutenkaan olisi tältä osin oikeutta korvaukseen tai hyvitykseen.

A:n kanteessa on lisäksi ollut kysymys siitä, oliko valtio loukannut A:n liikkumisvapautta, kun A oli joutunut istumaan poliisiauton takapenkillä rangaistusvaatimusilmoitusta kirjoitettaessa ja tiedoksi annettaessa.

Käräjäoikeus toteaa ensinnäkin sen, että kääntöveitsen löytymisen jälkeen A:n asema on muuttunut rikoksesta epäillyksi, jolloin sovellettaviksi ovat tulleet esitutkintalain 6 luvun 3 ja 5 §. Ensin mainitun säännöksen mukaan rikospaikalta tai sen välittömästä läheisyydestä tavatun henkilön on rikosten esitutkintaa suorittavan esitutkintavirkamiehen kehotuksesta jäätävä tälle paikalle tai saavuttava välittömästi virkamiehen edustaman esitutkintaviranomaisen lähimpään tarkoitukseen sopivaan toimipaikkaan tai muun esitutkintaviranomaisen vastaavaan toimipaikkaan. Jälkimmäisessä säännöksessä on säädetty läsnäolon kestosta esitutkinnassa. Epäilty, jota ei ole pidätetty tai vangittu, on velvollinen olemaan läsnä kerrallaan enintään 12 tuntia.

Oikeuskirjallisuudessa (Satu Rantaeskola: Esitutkintalaki – Kommentaari, 2014, s. 183) on edellä mainittujen säännösten osalta todettu seuraavaa: ”Henkilön kuuleminen tulisi tapahtua lähimmässä mahdollisessa paikassa, jollei häntä voi kuulla paikan päällä esimerkiksi poliisiautossa tai muussa kuulustelukäyttöön sopivassa tilapäisessä paikassa.” Lainvalmistelutöissä (LaVM 9/1986 vp s. 6) on suositeltu, että erityisesti vähäisten rikkomusten tutkinta suoritetaan ensimmäisen partion toimesta itse paikalla suppeana esitutkintana.

Kun otetaan huomioon vähimmän haitan periaate (esitutkintalaki 4 luku 5 §) siten kuin sitä yleensä vastaavissa tilanteissa arvioidaan, poliisimiesten työturvallisuuteen liittyvät seikat ja se, että lomakkeiden täyttäminen on käytännössä onnistunut parhaiten auton sisällä, ei asiassa käräjäoikeuden arvion mukaan tältäkään osin voida nähdä A:han kohdistunutta perus- tai ihmisoikeusloukkausta tai muutakaan perustetta hyvitykseen tai korvaukseen.

Edellä mainituilla perusteilla A:n kanne on toteen näyttämättömänä hylättävä.

Oikeudenkäyntikulut

Kun arvioidaan tilannetta A:n näkökulmasta, hänelle on perustellusti voinut syntyä mielikuva siitä, että hän oli kanteessa tarkoitetussa tilanteessa ollut perusteettomasti poliisin mielenkiinnon kohteena ja että hänet oli pysäytetty ja tarkastettu mielivaltaisesti vain sen vuoksi, että poliisi oli hänet tunnistanut. Asian yksityiskohdat ja poliisin toiminnan syyt ovatkin selvinneet edellä kerrotuin tavoin vasta A:n aloitteesta käynnistetyssä oikeudenkäynnissä. Poliisitoiminnan kontrolloinnin kannalta oikeudenkäynti on ollut tarpeellinen.

A on loppulausunnossaan vedonnut muun ohella oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n säännökseen katsoen, että asia oli joka tapauksessa ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että asianosaisten tuli itse vastata kuluistaan, mikäli kanne hylätään.

Tilanteessa, jossa asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi mainitun säännöksen perusteella määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista.

Käräjäoikeus katsoo, että nyt kysymyksessä oleva asia on liittynyt vaikeasti tulkittaviin kotimaisiin poliisin toimivaltasäännöksiin sekä juridisia punnintoja edellyttävään perus- ja ihmisoikeusjuridiikkaan. A:lla on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Näin ollen asianosaiset saavat itse vastata oikeudenkäyntikuluistaan asiassa.

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

Vastaajan vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään.

Asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan asiassa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jarmo Hirvonen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 12.7.2019

Asia Vahingonkorvaus

Valittaja
A

Vastapuoli
Suomen valtio, edustajanaan Valtiokonttori

Asian käsittely hovioikeudessa

A:lle on myönnetty jatkokäsittelylupa 14.2.2018.

VALITUS

A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänelle Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkauksesta 15.000 euroa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4. lisäpöytäkirjan 2 artiklan loukkauksesta 15.000 euroa, molemmat määrät korkoineen 19.9.2016 lukien. Lisäksi A on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 900 eurolla ja hovioikeudessa 600 eurolla, molemmat määrät korkoineen.

Käräjäoikeus oli arvioinut asiaa virheellisesti. Poliisilla ei ollut ollut oikeutta pysäyttää tai tarkastaa A:ta, kun hän oli kulkenut kadulla poliisiautolta pois päin. Poliisilla ei myöskään ollut ollut oikeutta pitää A:ta poliisiauton takapenkillä rangaistusmääräyksen kirjoittamisen ajan hänen vastustuksestaan huolimatta. Poliisin menettely oli ollut oikeudetonta riippumatta siitä, oliko se ollut kansallisen lain mukaista.

A:lla oli oikeus hyvitykseen tilanteessa tapahtuneiden ihmisoikeusloukkausten johdosta. Korvauksen määrää arvioitaessa oli otettava huomioon, että loukkauksen oli tehnyt kaksi aseistettua poliisia.

VASTAUS

Valtiokonttori on vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1.302 eurolla korkoineen.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. Ihmisoikeussopimuksen mukainen aineettoman vahingon korvaus edellytti oikeudellista perustetta, jollaista tässä asiassa ei ollut. Lisäksi vaadittu korvauksen määrä ei ollut oikeassa suhteessa väitettyjen rikkomusten vakavuuteen.

Poliisipartio oli ollut suorittamassa normaalia poliisivalvontaa, jonka yhteydessä A oli havaittu jalkakäytävällä ja tunnistettu. A oli poliisit havaittuaan lähtenyt poliisipartiota karkuun. Poliisimiesten oli tullut reagoida tilanteeseen nopeasti, eivätkä he olleet ehtineet selvittää, oliko A paennut vankilasta tai oliko hänestä annettu etsintäkuulutus. Poliisimiehet olivat olleet tietoisia A:n syyllistymisestä useisiin vakaviin rikoksiin. Tämä oli asettanut erityiset vaatimukset poliisin työturvallisuudelle ja ripeälle toiminnalle.

Kun A oli poliisimiesten toimesta pysäytetty, hänen hallustaan oli löytynyt kääntöveitsi. Poliisi oli takavarikoinut veitsen ja kirjoittanut A:lle sakot siten, että tämä oli istunut poliisiauton takapenkillä. A:ta ei ollut pakotettu poliisiautoon. Toiminta oli ollut esitutkintalain mukaista, ja siinä oli noudatettu vähimmän haitan periaatetta.

Poliisipartio oli suorittanut virkatehtävänsä lain mukaisesti, eikä mitään perusteita korvauksille ollut olemassa.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Käsittelyratkaisu

Valtiokonttori on vastauksessaan pyytänyt pääkäsittelyn toimittamista tapahtumien yksityiskohtien selventämiseksi. Valtiokonttori on kuitenkin todennut, että tapahtumat on kirjattu käräjäoikeuden tuomioon oikein. Myös A on valituksessaan katsonut, että tapahtumien kulku on selvitetty oikein käräjäoikeuden tuomiossa.

Hovioikeus katsoo, että pääkäsittelyn toimittamiselle ei ole tarvetta sen selvittämiseksi, mitä valituksessa tarkoitetussa tilanteessa on tapahtunut. Asiassa on kysymys näiden tapahtumien oikeudellisesta arvioinnista. Pääkäsittelyn toimittaminen on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin muutoinkin selvästi tarpeetonta.

Pääasiaratkaisun perustelut

Kysymyksenasettelu ja asian ratkaisemisen lähtökohdat

Asiassa on ratkaistavana, ovatko A:n pysäyttäminen, hänelle tehty turvallisuustarkastus ja hänen pitämisensä poliisiauton takapenkillä rangaistusmääräyksen kirjoittamisen ajan loukanneet hänen ihmisoikeuksiaan A:n väittämällä tavalla ja jos ovat, onko A:lla tällä perusteella oikeus korvaukseen tai hyvitykseen Suomen valtiolta.

Ihmisoikeusloukkauksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamisesta ei ole säännöstä vahingonkorvauslaissa. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on katsottu, että aineettoman vahingon korvaaminen on mahdollista perus- ja ihmisoikeusmyönteisen tulkinnan avulla ilman nimenomaisen säännöksen tukeakin, kunhan vahingonkorvausvastuulla on riittävä oikeudellinen peruste ja loukkaus on riittävän vakava (KKO 2008:10 kohdat 9 ja 21, KKO 2011:38 kohdat 11, 15 ja 16, KKO 2012:81 kohta 16 ja KKO 2016:20 kohdat 22, 23 ja 31).

Onko A:n ihmisoikeuksia loukattu

Asiassa on riidatonta, että poliisi oli kehottanut A:ksi tunnistamaansa henkilöä pysähtymään tämän lähtiessä jalkaisin kulkemaan poispäin poliisiautosta. Poliisit olivat tulleet A:n luo, ottaneet häntä molemmista käsistä kiinni ja tehneet hänelle turvallisuustarkastuksen, jonka yhteydessä hänen hallustaan oli löytynyt kääntöveitsi. A oli sen jälkeen ohjattu poliisiauton takapenkille, jossa hän oli ollut rangaistusmääräyksen kirjoittamisen ajan eli noin viisitoista minuuttia. A oli voinut poistua paikalta sen jälkeen kun oli selvinnyt, ettei häntä ollut etsintäkuulutettu, ja kun rangaistusmääräys oli annettu hänelle tiedoksi.

A:n pysäyttäminen, turvallisuustarkastuksen suorittaminen ja hänen saattamisensa poliisiautoon odottamaan rangaistusmääräyksen kirjoittamista ovat puuttuneet hänen liikkumisvapauteensa ja yksityiselämäänsä, jotka ovat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan ja 4. lisäpöytäkirjan 2 artiklan suojaamia oikeuksia. Näiden oikeuksien käytölle ei saa asettaa muita kuin sellaisia rajoituksia, jotka ovat lain mukaisia ja välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen tai yleisen turvallisuuden takia, yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi, rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi tai muiden yksilöiden oikeuksien ja vapauksien suojaamiseksi.

Nyt käsillä olevassa asiassa keskeistä on se, onko poliisilla ollut sellainen lakiin perustuva virkatehtävä, joka on oikeuttanut pysäyttämään A:n ja suorittamaan hänelle poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 momentissa tarkoitetun turvallisuustarkastuksen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Gillan ja Quinton v. Yhdistynyt Kuningaskunta (12.1.2010) todennut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkauksen, kun poliisilla oli kansallisen terrorismilain nojalla oikeus ilman mitään rikosepäilyä pysäyttää ja tarkastaa kenet tahansa sen selvittämiseksi, oliko henkilöllä hallussaan terroristiseen toimintaan sopivia välineitä. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan poliisin toimivaltaa ei ollut riittävästi lailla rajattu, eivätkä siihen liittyvät kontrollikeinot täyttäneet niille asetettuja vaatimuksia.

Ratkaisussaan Foka v. Turkki (24.6.2008) ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että tulliviranomaisen suorittamaa laukun tarkastamista rajatarkastuspisteellä vastustaneelta valittajalta oli riistetty vapaus lain määräämässä järjestyksessä ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 b)-kohdan mukaisessa tarkoituksessa eli lakimääräisen velvoitteen täyttämisen varmistamiseksi. Valittaja oli pakotettu poliisiautoon ja viety poliisiasemalle. Vapaudenriisto ei ollut kuitenkaan kestänyt kauemmin kuin mikä oli ollut tarpeen laukun tarkastamiseksi, sakon määräämiseksi ja muodollisuuksien täyttämiseksi. Ihmisoikeustuomioistuin ei havainnut mielivaltaisuutta ja katsoi, ettei sopimuksen 5 artiklaa ollut rikottu. Sen sijaan sopimuksen sananvapautta suojaavaa 10 artiklaa oli rikottu, kun valittajalta oli takavarikoitu hänen hallussaan ollutta, Turkin vastaisena ja rasistisena pidettyä materiaalia.

Poliisilain 1 luvun 1 §:n 1 momentin (872/2011) mukaan poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Lain esitöiden mukaan säännös ei ole toimivaltasäännös, eikä se perusta poliisille toimivaltaa ryhtyä minkä tyyppisiin toimiin tahansa kysymyksessä olevien tehtävien suorittamiseksi. Poliisi ei voi pelkästään tämän pykälän perusteella puuttua ihmisen lailla suojattuihin oikeuksiin. Silloin kun poliisi puuttuu henkilön oikeuspiiriin, tulee toimivallan aina perustua nimenomaiseen säännökseen. (HE 224/2010 vp s. 71)

Poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan poliisimiehellä on oikeus kiinniottamisen, pidättämisen, vangitsemisen, säilöön ottamisen ja muun henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuvan toimenpiteen yhteydessä tarkastaa, mitä henkilöllä on vaatteissaan tai muuten yllään taikka mukanaan olevissa tavaroissa sen varmistamiseksi, ettei tällä ole hallussaan esineitä tai aineita, joilla hän voi vaarantaa säilyttämisensä taikka aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille. Poliisimies voi virkatehtävän suorittamisen yhteydessä tehdä henkilölle tarkastuksen tällaisten esineiden tai aineiden löytämiseksi muussakin tapauksessa, jos se perustellusta syystä on tarpeen poliisimiehen työturvallisuuden ja virkatehtävän suorittamisen varmistamiseksi.

Valtiokonttori ei ole tarkemmin yksilöinyt sitä virkatehtävää, jonka suorittamisen yhteydessä turvallisuustarkastus on tehty. Valtion vastauksesta ja riidattomasta tapahtumainkulusta ilmenee, että A on pysäytetty sen vuoksi, että poliisit ovat tunnistaneet hänet ja tienneet hänen rikollisen menneisyytensä ja että A on lähtenyt kulkemaan poispäin poliisiautosta. Poliisilla ei A:ta pysäytettäessä ole ollut syytä epäillä häntä mistään rikoksesta. Poliisin tiedossa ei ole ollut, että A olisi ollut etsintäkuulutettu tai paennut vankilasta. A:n hallussa ollut kääntöveitsi on löydetty vasta turvallisuustarkastuksen yhteydessä.

Yleinen poliisivalvonta ei ole sellainen konkreettinen ja yksilöity virkatehtävä, joka perustaisi poliisille oikeuden pysäyttää ja tarkastaa henkilö poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 momentin nojalla. Pelkästään A:n tunnistaminen ja hänen välttelevä suhtautumisensa poliisiin ei ole käsillä olevissa olosuhteissa riittänyt perusteeksi A:n pysäyttämiselle ja turvallisuustarkastuksen tekemiselle. Valtio ei ole esittänyt muutakaan sellaista perustetta, jonka nojalla poliisilla olisi katsottava olleen toimivalta mainittujen toimien suorittamiselle. A:n Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityiselämään ja 4. lisäpöytäkirjan 2 artiklassa turvattuun liikkumisvapauteen on siten puututtu ilman laissa säädettyä hyväksyttävää perustetta.

Poliisilla on kääntöveitsen löytymisen jälkeen ollut syytä epäillä A:ta rikoksesta ja esitutkintalain 6 luvun 3 §:n nojalla oikeus kehottaa häntä jäämään paikalle tai, jos hän ilman hyväksyttävää syytä kieltäytyy noudattamasta kehotusta tai tämä on hänen käyttäytymisensä perusteella todennäköistä, estää häntä poistumasta paikalta. Kysymyksessä olevassa tilanteessa A:n saattaminen poliisiautoon odottamaan rangaistusmääräyksen kirjoittamista on noudattanut vähimmän haitan periaatetta, eikä menettely ole ollut suhteellisuusperiaatteen vastaista. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että A:n liikkumisvapautta ja yksityiselämän kunnioitusta on edellä mainitulla tavalla loukattu jo hänen pysäyttämisensä ja turvallisuustarkastuksen suorittamisen johdosta.

Oikeus korvaukseen ihmisoikeusloukkauksen johdosta

A:lla on edellä todetuin tavoin oikeus saada korvausta hänelle ihmisoikeusloukkauksen johdosta aiheutuneesta kärsimyksestä, jos loukkausta voidaan pitää riittävän vakavana (KKO 2012:81 kohta 16 ja KKO 2016:20 kohta 37). Korvauksen määrää arvioitaessa merkitystä on annettava loukkauksen ja sen aiheuttamien seurausten vakavuudelle ja kestolle (KKO 2016:20 kohta 38).

Edellä mainituissa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa Gillan ja Quinton v. Yhdistynyt Kuningaskunta ja Foka v. Turkki ihmisoikeusloukkauksen toteaminen on katsottu riittäväksi hyvitykseksi loukkauksesta. Samoin ennakkopäätöksessä KKO 2012:81 korkein oikeus katsoi kirjesalaisuuden loukkauksen objektiivisesti arvioiden niin vähäiseksi, ettei korvausta kärsimyksestä tuomittu maksettavaksi.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa on loukattu A:n liikkumisvapauteen ja yksityiselämään liittyviä oikeushyviä. Loukkaus on tapahtunut julkisella paikalla ja kysymyksessä ovat olleet poliisin ilman laillista perustetta yksityiseen henkilöön kohdistamat pakkotoimet. Toisaalta kestoltaan lyhyen loukkauksen ei ole esitetty aiheuttaneen erityistä kärsimystä, eikä asiassa ole myöskään ilmennyt, että poliisien menettelyllä olisi ollut sellaisia konkreettisia seurauksia, jotka tulisi ottaa korvausta määrättäessä erityisesti huomioon. Hovioikeus katsoo edellä todettuja seikkoja vastakkain punniten ja asiaa kokonaisuutena arvioiden, että loukkaus ei ole ollut siten vähäinen, että pelkkä loukkauksen toteaminen olisi riittävä hyvitys. A:lla on sen vuoksi oikeus saada korvausta loukkauksen hänelle aiheuttamasta kärsimyksestä.

Loukkauksen laatu ja lyhyt kesto huomioon ottaen hovioikeus arvioi kohtuulliseksi korvaukseksi loukkauksesta 500 euroa. Poliisien aseistautumisella ei ole vaikutusta korvauksen määrään. Asiassa ei ole edes väitetty, että asetta olisi otettu esille kysymyksessä olevassa tilanteessa.

Korvaukselle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 9 §:n mukaisesti haasteen tiedoksiantopäivästä 30.9.2016 lukien.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan jos samassa asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi, he saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jollei ole syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan niitä osaksi vastapuolelle. Jos sillä, minkä asianosainen on hävinnyt, on vain vähäinen merkitys asiassa, hänen tulee saada täysi korvaus kuluistaan. Saman pykälän 2 momentin mukaan mitä 1 momentissa säädetään, on vastaavasti sovellettava, milloin asianosaisen vaatimus hyväksytään ainoastaan osaksi. Tällöin voidaan asianosaiselle kuitenkin tuomita täysi korvaus kuluistaan myös siinä tapauksessa, että hänen vaatimuksensa hyväksymättä jäänyt osa koskee ainoastaan harkinnanvaraista seikkaa, jolla ei ole sanottavaa vaikutusta asianosaisten oikeudenkäyntikulujen määrään.

A on kanteensa perusteen osalta pääosin voittanut asian. Hän on osittain hävinnyt vaatimuksensa kärsimyskorvauksen määrän osalta. Tältä osin kysymys on harkinnanvaraisesta seikasta, jonka merkityksen voidaan arvioida olleen oikeudenkäyntikulujen aiheutumisen kannalta vähäinen. Toisaalta A:n vaatimukset menestyvät määrällisesti vain hyvin pieneltä osalta. Hovioikeus katsoo, että valtio on asian lopputulokseen nähden velvollinen korvaamaan kaksi kolmasosaa A:n kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudessa.

A on ajanut asiaa itse, eikä hänelle ole syntynyt kustannuksia oikeudenkäyntiasiamiehen käyttämisestä. Hänelle on kuitenkin aiheutunut työtä ja ajanhukkaa, jotka voidaan korvata hänelle asianosaiskuluina. Valtiokonttori on käräjäoikeudessa hyväksynyt A:n oikeudenkäyntikulujen määrän 900 euroa. A:n valitus on hovioikeudessa ratkaistu kirjallisessa menettelyssä. Asian laatu ja laajuus huomioon ottaen hovioikeus arvioi kohtuullisiksi A:lle aiheutuneiksi asianosaiskuluiksi hovioikeudessa 200 euroa. Valtion on korvattava A:n asianosaiskulut asiassa yhteensä 730 eurolla korkoineen.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

Suomen valtio edustajanaan Valtiokonttori velvoitetaan suorittamaan A:lle korvauksena hänen liikkumisvapautensa ja yksityiselämänsä loukkaamisesta aiheutuneesta kärsimyksestä 500 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 30.9.2016 lukien.

Suomen valtio edustajanaan Valtiokonttori velvoitetaan korvaamaan A:n asianosaiskulut asiassa yhteensä 730 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamisesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvos Jukka Kontio, hovioikeudenneuvos Heli Sankari ja hovioikeudenneuvos Juhana Moilanen.