HelHO:2022:11

Hovioikeus hylkäsi elinkautisvangin ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskevan hakemuksen.

Elinkautiseen vankeuteen johtaneissa rikoksissa oli kysymys kolmesta murhasta, joissa olivat olleet uhreina hakijan kolme hyvin nuorta lasta. Teot oli katsottu tehdyiksi vakaasta harkinnasta sekä erityisen raa’alla tai julmalla tavalla. Teot oli tehty yhtäjaksoisesti saman yön aikana siten, että hakija oli vuorotellen kuristanut nukkumassa olleet lapset, joille hän oli tekoa edeltäneenä päivänä juottanut unilääkettä sisältävää juomaa. Elinkautinen vankeusrangaistus ei pitänyt sisällään muita rikoksia. Hakijan riski syyllistyä väkivaltarikokseen oli katsottu matalaksi ja vankilassaoloaika oli sujunut hyvin. Hakijan vankilassaoloajan pituus oli hovioikeuden ratkaisun antamisen aikaan hieman yli 15 vuotta.

Rikosseuraamuslaitos on puoltanut vapauttamista siinä vaiheessa, kun hakija on suorittanut vankeusrangaistustaan 16,5 vuotta.

Hovioikeus totesi, että yhteisen rangaistuksen mittaamisessa sovellettavia periaatteita voitiin soveltuvin osin ottaa huomioon myös harkittaessa elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomitun rikoksentekijän vapauttamista tilanteessa, jossa rangaistus on käsittänyt useita tekoja. Hovioikeus katsoi, että hakijan vankilassaoloajan tuli olla selvästi keskimääräistä elinkautisvangin vankilassaoloaikaa pidempi, kun otettiin huomioon rangaistukseen johtaneiden rikosten laatu ja määrä. Hakijan ei voitu vielä tässä vaiheessa katsoa suorittaneen elinkautista vankeusrangaistustaan riittävästi eikä vapauttamishakemukseen voitu suostua vielä tässä vaiheessa myöskään myöhempi vapauttamispäivä määräten.

Hovioikeuden ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen. Yksi jäsen olisi hyväksynyt hakemuksen ja määrännyt hakijan vapautettavaksi ehdonalaiseen vapauteen 2.2.2024.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 30.11.2022

Asian käsittely hovioikeudessa

Hakija on 31.3.2021 toimittanut hovioikeudelle elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun hakemuksen. Hakija on pyytänyt, että hänet päästetään elinkautisesta vankeudesta ehdonalaiseen vapauteen.

Rikosseuraamuslaitos on 1.6.2022 toimittanut hovioikeudelle elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 1 §:n 2 momentin mukaisen lausunnon hakemuksen johdosta. Rikosseuraamuslaitoksen keskushallintoyksikkö on puoltanut hakijan vapauttamista siinä vaiheessa, kun hän on tullut suorittaneeksi rangaistustaan noin 16,5 vuotta.

Hovioikeus on pyytänyt hakijalta elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 3 §:n 1 momentissa tarkoitetun lausuman Rikosseuraamuslaitoksen lausunnon johdosta sekä toimittanut asiassa suullisen käsittelyn 19.8.2022.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Vapauttamisharkinnan lähtökohdista

Sovellettava laki

Rikoslain 2 c luvun 10 §:n 1 momentin mukaan elinkautiseen vankeuteen tuomittu voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen aikaisintaan, kun vankilassaoloaikaa on kertynyt 12 vuotta. Sanotun pykälän 2 momentin mukaan harkittaessa kysymystä ehdonalaisesta vapauttamisesta kiinnitetään huomiota elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtaneen rikoksen tai rikosten laatuun, muihin rangaistuksiin, jotka elinkautinen vankeusrangaistus käsittää tai jotka on suoritettu 10 a §:ssä tarkoitettuna vankilassaoloaikana, tuomitun muuhun mahdolliseen myöhempään rikollisuuteen sekä mainitun luvun 9 §:n 2 momentissa tarkoitettuun ilmeiseen vaaraan siitä, että vanki vapauduttuaan syyllistyy henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen. Vapauttamisharkinnassa tulee ottaa huomioon vankeuslain 4 luvun 6 §:ssä tarkoitetun rangaistusajan suunnitelman toteutuminen ja vankila-aikainen käyttäytyminen muutenkin.

Ehdonalaista vapauttamista elinkautisesta vankeudesta koskevan rikoslain 2 c luvun 10 §:n 2 momenttia on muutettu 1.2.2011 voimaan tulleella lailla rikoslain 2 c luvun muuttamisesta (1099/2010) lisäämällä siihen maininta siitä, että vapauttamisharkinnassa kiinnitetään huomiota myös muihin rangaistuksiin, jotka elinkautinen vankeusrangaistus käsittää tai jotka on suoritettu 10 a §:ssä tarkoitettuna vankilassaoloaikana. Samalla rikoslain 2 c lukuun lisättiin myös elinkautisvangin vankilassaoloajan laskemista koskeva 10 a §. Pykälän 2 momentin mukaan vapaudenmenetysaika luetaan elinkautista rangaistusta suorittavan vangin vankilassaoloajaksi, vaikka samalla on suoritettu määräaikaista vankeusrangaistusta, sakon muuntorangaistusta tai arestirangaistusta.

Rikosten tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 2 c luvun 10 §:n (780/2005) 1 momentin mukaan elinkautiseen vankeuteen tuomittu voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen aikaisintaan, kun vankilassaoloaikaa on kertynyt 12 vuotta. Sanotun pykälän 2 momentin mukaan harkittaessa kysymystä ehdonalaisesta vapauttamisesta kiinnitetään huomiota elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtaneen rikoksen tai rikosten laatuun, tuomitun muuhun mahdolliseen myöhempään rikollisuuteen sekä mainitun luvun 9 §:n 2 momentissa tarkoitettuun ilmeiseen vaaraan siitä, että vanki vapauduttuaan syyllistyy henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen. Vapauttamisharkinnassa tulee ottaa huomioon vankeuslain 4 luvun 6 §:ssä tarkoitetun rangaistusajan suunnitelman toteutuminen ja vankila-aikainen käyttäytyminen muutenkin.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2019:89 (kohta 12) todennut, että rikoslain 2 c luvun 10 ja 10 a §:n säännösten voidaan katsoa muodostavan kokonaisuuden. Luvun 10 a §:n mukaan vapaudenmenetysaika luetaan elinkautiseen vankeuteen tuomitun vankilassaoloajaksi niissäkin tapauksissa, joissa hän muutoin olisi vapaudenmenetysaikana suorittanut aikaisemmin tuomittua vankeusrangaistusta. Korkein oikeus on todennut tästä säännöksestä seuraavan, että ehdonalaisen vapauttamisen edellytyksenä oleva 12 vuoden vankilassaoloaika täyttyy aikaisemmin kuin jos vangin katsottaisiin suorittaneen vapaudenmenetysaikana muuta vankeusrangaistusta. Toisaalta 10 §:ään tehdystä lisäyksestä seuraa, että vapauttamisharkinnassa kiinnitetään huomiota niihin rangaistuksiin, jotka on suoritettu vapaudenmenetysaikana, mikä puolestaan lähtökohtaisesti vaikuttaa korkeimman oikeuden mukaan vankilassaoloaikaan pidentävästi.

Hovioikeus toteaa, että vapauttamista koskevaa lainsäädäntöä on muutettu edellä mainituin tavoin sen jälkeen, kun hakija on syyllistynyt elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtaneeseen rikokseen. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Pykälän 2 momenttiin sisältyvän lievemmän lain periaatteen mukaan rikokseen sovelletaan kuitenkin uutta lakia, jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä ja jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen. Ehdonalaista vapauttamista elinkautisesta vankeudesta koskevat rikoslain säännökset vaikuttavat elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomitun vankilassaoloaikaan. Sen vuoksi on perusteltua edellä mainittuja säännöksiä sovellettaessa noudattaa rikoslain ajallista soveltamista koskevia rikoslain 3 luvun 2 §:n säännöksiä.

Hovioikeus toteaa, ettei hakija ole suorittanut vapaudenmenetysaikana muita rangaistuksia. Tästä seuraa, ettei voimassa oleva laki johda ankarampaan mutta ei myöskään lievempään lopputulokseen kuin tekohetkellä voimassa ollut laki. Näin ollen asiassa on sovellettava tekohetkellä voimassa ollutta lakia.

Vapauttamisharkinnassa huomioon otettavat seikat

Edellä mainituin tavoin harkittaessa kysymystä ehdonalaisesta vapauttamisesta rikosten tekohetkellä voimassa olleen lain mukaan kiinnitetään huomiota elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtaneen rikoksen tai rikosten laatuun, tuomitun muuhun mahdolliseen myöhempään rikollisuuteen sekä mahdolliseen ilmeiseen vaaraan siitä, että vanki vapauduttuaan syyllistyisi henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen. Lisäksi huomioon otetaan rangaistusajan suunnitelman toteutuminen ja vankila-aikainen käyttäytyminen muutenkin.

Korkeimman oikeuden mainitun ennakkopäätöksen mukaan elinkautiseen vankeuteen tuomitun ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskevassa harkinnassa on lähtökohtaisesti kysymys siitä, onko elinkautisvangin katsottava suorittaneen vankilassa riittävästi rangaistusta niistä rikoksista, joista tuomitut vankeusrangaistukset elinkautinen vankeusrangaistus käsittää tai jotka on suoritettu rikoslain 2 c luvun 10 a §:ssä tarkoitettuna vankilassaoloaikana. Näin ollen suoritetun elinkautisen vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon kesto tulee ottaa vapauttamisharkinnassa huomioon keskeisenä tekijänä. Täytäntöönpanon kestoa on tällöin arvioitava suhteessa elinkautiseen vankeuteen johtaneen rikoksen tai rikosten laatuun sekä muihin harkinnassa huomioon otettaviin vankeusrangaistuksiin. (KKO 2019:89 kohta 9.) Ratkaisu koskee voimassa olevaa lakia, mutta ratkaisussa annetut oikeusohjeet on otettava huomioon myös aiempaa lakia sovellettaessa.

Edellä selostetusta ratkaisusta ilmenee, että vapauttamisharkinnassa on otettava huomioon kaikki elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtaneet teot. Määräaikaisia vankeusrangaistuksia tuomittaessa tekijälle tuomitaan yhteinen rangaistus. Korkein oikeus on tarkastellut yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohtia useissa ratkaisussaan.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tapausta muihin samankaltaisiin tekoihin ja siihen, millaisia rangaistuksia niissä on tuomittu (KKO 2011:102 kohta 19 ja KKO 2014:5 kohta 5). Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Arvioitavina ovat tällöin paitsi teosta aiheutuneet seuraukset myös vahinko ja vaara, joiden teosta on ennalta arvioiden saatettu odottaa aiheutuvan. Vaaraa taas arvioidaan sekä seurausten todennäköisyyden että niiden laadun ja vakavuuden mukaan (HE 44/2002 vp s. 187). Tekijän syyllisyys puolestaan viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

Ennakkopäätöksessä KKO 2015:12 korkein oikeus on ensin käsitellyt rangaistuksen mittaamista tapon yrityksen osalta ja sen jälkeen yhteisen rangaistuksen mittaamista. Kohdassa 28 korkein oikeus on todennut, että samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa joissakin tilanteissa yhteistä rangaistusta lieventävästi ja joskus taas sitä koventavasti. Rikoslain 7 luvun säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että rikoksentekijän kokonaissyyllisyyttä vähentävänä seikkana voidaan pitää esimerkiksi sitä, jos tekijä on tehnyt vain yhden rikollisen teon, joka kuitenkin täyttää useamman rikoksen tunnusmerkistön. Rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevä suunnitelmallisuus voi toisaalta vaikuttaa yhteisen rangaistuksen koventamisperusteena (HE 40/1990 vp s. 32). Yhtenäisrangaistusjärjestelmään siirtymisen tavoitteena on kuitenkin ollut, että yhteistä rangaistusta mitattaessa on pyrittävä aikaisempaa enemmän kokonaisrangaistukseen, joka olisi oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp s. 31).

Oikeuskäytännön perusteella yhteinen määräaikainen rangaistus määrätään pääsääntöisesti siten, että rangaistuksen pohjaksi tulee ankarimmin rangaistavan teon rangaistus ja siihen lisätään muista samaan aikaan tuomittavien tekojen rangaistuksista noin kolmasosa. Hovioikeus katsoo, että edellä selostettuja yhteisen rangaistuksen mittaamisessa sovellettavia periaatteita voidaan soveltuvin osin ottaa huomioon myös harkittaessa elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomitun rikoksentekijän vapauttamista tilanteessa, jossa rangaistus on käsittänyt useita tekoja.

Rikosten laatu ja mahdollinen myöhempi rikollisuus

Espoon käräjäoikeus on 26.8.2008 tuominnut X:n kolmesta murhasta elinkaudeksi vankeuteen.

Käräjäoikeuden tuomion mukaan X on tahallaan tappanut noin 8,5-vuotiaat kaksostyttönsä ja noin 2-vuotiaan poikansa kotonaan 6.8.2007. X on iltapäivällä 5.8.2007 sekoittanut unilääkettä ja sokeria maitoon ja saman päivän iltana juottanut tätä sekoittamaansa juomaa lapsilleen saaden lapset nukahtamaan. Tämän jälkeen hän on yön aikana tappanut lapset vuorotellen kuristamalla. Kuristamiset ovat kestäneet pitkään ja poikaansa X oli yrittänyt tappaa ensin myös hirttämällä siinä onnistumatta. Ainakin toinen tytöistä oli ollut hereillä jo siinä vaiheessa, kun X on aloittanut tämän kuristamisen.

Tekojen jälkeen X oli juonut lopun unilääkettä sisältäneen maidon.

X:n on katsottu tappaneen lapsensa vakaasti harkiten sekä erityisen raa’alla tai julmalla tavalla.

Käräjäoikeus on kuitenkin todennut, että tekoon on ilmeisesti johtanut voimakas henkilökohtainen käsitys siitä, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tappaa lapsensa ja itsensä. Käräjäoikeus on tästä huolimatta pitänyt tekoja myös kokonaisuutena arvioiden törkeinä.

Käräjäoikeus on vielä johtopäätöksenään todennut X:n ajautuneen syvään sielulliseen ahdinkotilaan, mikä on johtanut epätoivoisiin ratkaisuihin. Käräjäoikeuden tuomion mukaan X:n ahdinkotila on ollut saman luonteinen kuin henkinen pakkotila, joka voi vaikuttaa tahallisen henkirikoksen rangaistavuuteen rikoslain 21 luvun 4 §:n lapsensurmaa koskevassa rangaistussäännöksessä säädetyin tavoin.

X ei ole vankeusaikanaan syyllistynyt uusiin rikoksiin.

Väkivaltariskiarvio

Hovioikeus katsoo hakijasta tehdyn riskiarvion perusteella, että ei ole olemassa ilmeistä vaaraa siitä, että hakija vapauduttuaan syyllistyisi henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen.

Vankilassaoloaika ja rangaistusajan suunnitelman toteutuminen

Hakija on ollut vapautensa menettäneenä yhtäjaksoisesti 6.8.2007 lähtien ja on alkanut suorittaa elinkautista vankeusrangaistustaan 26.8.2008.

Hakijan rangaistusaika on sujunut hyvin, eikä hän ole syyllistynyt vankilassa ollessaan sellaisiin rikkeisiin, joille olisi syytä antaa merkitystä vapauttamisharkinnassa.

Johtopäätökset

X on tullut suorittaneeksi elinkautista vankeusrangaistusta vapaudenmenetysaika huomioon ottaen vähimmäisajan 12 vuotta 2.8.2019, joten vankilassaoloajan vähimmäispituuden puolesta edellytykset hänen päästämiselleen ehdonalaiseen vapauteen ovat olemassa.

Edellä selostetuin tavoin X:n rangaistusajan suunnitelma on toteutunut hyvin ja hänen vankila-aikansa on sujunut muutenkin ilman suurempia moitteita. Hän on ollut myös jo useita vuosia sijoitettuna avolaitokseen. Nämä seikat puhuvat X:n vapauttamisen puolesta. Esitetyn selvityksen perusteella käsillä ei ole myöskään laissa tarkoitetulla tavalla ilmeistä vaaraa siitä, että X syyllistyisi vapauduttuaan toisen henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen, eikä X:n vaarallisuudesta esitetty selvitys siten aseta estettä hänen vapauttamiselleen.

Edellä todetusti elinkautiseen vankeuteen tuomitun ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskevassa harkinnassa on lähtökohtaisesti kysymys siitä, onko elinkautisvangin katsottava suorittaneen vankilassa riittävästi rangaistusta niistä rikoksista, joista tuomitut vankeusrangaistukset elinkautinen vankeusrangaistus käsittää.

Tässä arvioinnissa on keskeistä, voidaanko hänen katsoa suorittaneen riittävän kauan vankeusrangaistustaan, kun otetaan huomioon elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtaneiden rikosten laatu.

X on tuomittu kolmesta murhasta. Elinkautinen vankeusrangaistus ei käsitä muita rikoksia. X ei ole syyllistynyt myöskään uusiin rikoksiin vankilassaoloaikanaan.

Hovioikeus toteaa, että X on syyllistynyt kolmeen murhaan, jotka ovat kohdistuneet hänen puolustuskyvyttömiin lapsiinsa. Rikoksia voidaan siten jo lähtökohtaisesti pitää poikkeuksellisen vakavina. X:n on katsottu tehneen teot vakaasti harkiten ja teot on katsottu tehdyiksi erityisen raa’alla tai julmalla tekotavalla. Tekoihin on siten sovellettu kahta erillistä erityistä törkeysarvostelun perustetta, mikä on otettava huomioon tekojen vakavuutta vapauttamisharkinnassa arvioitaessa. Toisaalta käräjäoikeus on katsonut X:n ajautuneen syvään sielulliseen ahdinkotilaan, mikä on johtanut epätoivoisiin ratkaisuihin. X:n riittävää vankilassaoloaikaa on arvioitava edellä mainituista tekojen vakavuutta ja X:n sielullista ahdinkotilaa koskevista ristiriitaisista lähtökohdista.

Tekojen välillä on voimakas keskinäinen yhteys, millä voi oikeuskäytännön mukaan olla yhteistä rangaistusta korottava tai alentava vaikutus. Hovioikeus katsoo, että tässä tapauksessa ei ole käsillä sellaisia seikkoja, joiden perusteella tekojen keskinäiselle yhteydelle tulisi antaa erityistä rangaistusta korottavaa tai alentavaa vaikutusta.

Hovioikeus katsoo, että huolimatta edellä selostetuista X:n syyllisyyttä vähentäneistä seikoista jo yksin yhdestä X:n syyksi luetuista kolmesta murhasta oikeudenmukainen vankilassaoloajan pituus olisi oltava yli vähimmäispituuden eli 12 vuotta. Hovioikeus toteaa edelleen, ettei asiassa ole syytä arvioida X:n syyksi luettuja murhia vakavuudeltaan toisistaan poikkeavalla tavalla. Kaikki murhat on katsottu tehdyiksi vakaasti harkiten sekä erityisen raa’alla tai julmalla tekotavalla.

Hovioikeus on edellä todennut, että edellä selostettuja yhteisen rangaistuksen mittaamisessa sovellettavia periaatteita voidaan soveltuvin osin ottaa huomioon myös harkittaessa elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomitun rikoksentekijän vapauttamista tilanteessa, jossa rangaistus on käsittänyt useita tekoja. Kahdelle muulle X:n syyksi luetulle murhalle on siten annettava näitä periaatteita soveltuvin osin noudattaen oikeudenmukainen vaikutus arvioitaessa riittävän vankilassaoloajan pituutta suhteessa hänen syykseen luettuihin kolmeen murhaan.

Edellä mainittu johtaa siihen, että X:n vankilassaoloajan tulee olla selvästi keskimääräistä elinkautisvangin vankilassaoloaikaa eli noin 14,5 vuotta pidempi.

X on suorittanut elinkautista vankeusrangaistusta hänen syykseen luetuista kolmesta murhasta tällä hetkellä hieman yli 15 vuotta. Hovioikeus on edellä katsonut, että arvioitaessa rangaistuksen käsittämiä rikoksia ja X:n syyllisyyttä X:n vankilassaoloajan on oltava selvästi pidempi kuin elinkautisvangeilla keskimäärin. X:n ei voida vielä hyvin sujuneesta vankeusajasta ja muista vapauttamista puoltavista seikoista huolimatta katsoa suorittaneen vankeusrangaistustaan vielä tässä vaiheessa riittävästi, kun otetaan huomioon rangaistukseen johtaneiden rikosten laatu ja määrä.

Hovioikeus toteaa, että vapauttamisharkinnan tulee perustua aina mahdollisimman tuoreeseen selvitykseen vapauttamisen edellytyksistä (KKO 2019:89, kohta 36). Tämän vuoksi hakemukseen ei voida myöskään suostua myöhäisempi vapauttamispäivä määräten.

Näillä perusteilla hakemus on hylättävä.

Päätöslauselma

X:n hakemus hylätään.

Lainkohdat

Rikoslaki 2 c luku 10 § (780/2005)

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Kristiina Harenko
Hovioikeudenneuvos Juha Hartikainen
Hovioikeudenneuvos Simo Kolehmainen

Äänestys

Lainvoimainen

ERI MIELTÄ OLEVAN JÄSENEN LAUSUNTO

Hovioikeudenneuvos Kristiina Harenko:

Olen hovioikeuden ratkaisun kannalla muutoin, mutta johtopäätösten osalta katson, että riittävän vankilassaoloajan arvioinnissa on rikosten vahvan keskinäisen yhteyden vuoksi ensisijaisesti pyrittävä kokonaisrangaistukseen, joka olisi oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen. Tällöin on riittävää vankilassaoloaikaa harkittaessa soveltuvin osin noudatettava rikoslain 6 luvun 4 §:ää, jonka mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rikoslain 6 luvun periaatteita on rikoslain 7 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan soveltuvin osin noudatettava myös yhteisen rangaistuksen mittaamisessa.

X on murhannut kolme lastaan. Käräjäoikeuden tuomion mukaan X on surmannut lapsensa vakaasti harkiten julmalla tai raa’alla tekotavalla. Tekojen laatu ja lukumäärä on otettava huomioon, mutta vankilassaoloaikaa on kuitenkin vaikeata vertailla keskimääräiseen yhdestä murhasta tuomitun suorittaman vankeusrangaistuksen pituuteen. Jokaiseen tapaukseen vaikuttavat myös muut vapauttamisharkinnassa huomioon otettavat seikat, kuten rangaistusajan suunnitelman toteutuminen ja vaara syyllistyä vapauduttuaan toisen henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen.

Sisäasiainministeriön selvityksen mukaan henkirikokset, joissa on kuollut perheenjäsenen surmaamina alle 15-vuotiaita lapsia poikkeavat muista henkirikoksista muun muassa siltä osin, että oman lapsen surmaava ei yleensä ole ollut tekohetkellä humalassa tai päihteiden väärinkäyttäjä. Oman lapsen surman tekijöillä ei myöskään useimmiten ole aikaisempia poliisin tietoon tulleita väkivaltarikoksia. (Sisäasiainministeriön julkaisut 35/2012; Selvitys perhe- ja lapsensurmien taustoista vuosilta 2003–2012, s. 11). Selvityksessä on viitattu aiempiin tutkimuksiin, joiden mukaan perhesurmien ja vanhempien tekemien lastensurmien taustalla olevat syyt jakautuvat pääsääntöisesti mielenterveysongelmiin, lapsen pahoinpitelyyn ja kaltoinkohteluun, parisuhdeväkivaltaan ja parisuhdeongelmiin sekä elämänhallinnan ongelmiin (s. 4).

Edellä mainituilla perusteilla katson, että oikeudenmukaiseen kokonaisrangaistukseen pyrittäessä on keskeisempää ottaa huomioon edellä mainitut rangaistuksen määräämisessä yleisesti huomioon otettavat seikat kuin vertailla vankilassaoloaikaa keskimääräiseen yleensä yhdestä murhasta tuomitun rikoksentekijän vankilassaoloaikaan.

Katson enemmistön tavoin, että X:n teot ovat poikkeuksellisen vakavia, kun ne ovat kohdistuneet puolustuskyvyttömiin lapsiin. Lisäksi tekoihin on sovellettu kahta erillistä kokonaistörkeysarvosteluun vaikuttavaa perustetta.

X on syyllistynyt kolmen lapsensa murhaan sen jälkeen, kun lapset oli avioerossa määrätty isälle. X:ää koskevien selvitysten perusteella käräjäoikeus on päätellyt, että X on rakastanut lapsiaan ja ollut heille hyvä äiti. X on kertonut teon motiivina olleen hänen oma epätoivonsa ja käsityksensä siitä, että hän ei voi jättää lapsiaan kärsimään. Rangaistuksen mittaamisen osalta käräjäoikeus on todennut, että X on ajautunut syvään sielulliseen ahdinkotilaan, mikä on johtanut epätoivoisiin ratkaisuihin. Käräjäoikeus on katsonut, että kun otetaan huomioon äidin ainutlaatuinen suhde omiin lapsiinsa, hänen ahdinkotilansa on ollut kolmen lapsen äidille saman luonteinen kuin henkinen pakkotila, joka tietyissä tapauksissa vaikuttaa henkirikoksen rangaistavuuteen (rikoslain 21 luku 4 §). Ottaen huomioon X:n syyksi luetut teot sekä se seikka, että hänen on katsottava olleen teot tehdessään täydessä ymmärryksessä, X:n syyksi luetuista rikoksista ei kuitenkaan voida tuomita muuta rangaistusta kuin elinkautinen vankeusrangaistus.

Käräjäoikeus on verrannut X:n ahdinkotilaa synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen. Enimmäisrangaistus rikoslain 21 luvun 4 §:ssä rangaistavaksi säädetystä rikoksesta on neljä vuotta vankeutta. Katson, että X:n ahdinkotila voidaan ottaa hänen syyllisyyttään vähentävänä huomioon, vaikka teot on tehty vakaasta harkinnasta.

Edellä olevia rikosten vaarallisuutta ja vahingollisuutta koskevia ja X:n syyllisyyttä koskevia seikkoja punnittaessa katson, että edellytykset X:n päästämiselle ehdonalaiseen vapauteen täyttyvät, kun hän on suorittanut rangaistustaan 16,5 vuotta, kun otetaan huomioon, että muut vapauttamisharkinnassa huomioon otettavat seikat puoltavat vapauttamista ja kysymys on ainutkertaisesta tekokokonaisuudesta. X on ensimmäistä kertaa vankilassa, eikä hän ole myöskään vankeusaikanaan syyllistynyt uusiin rikoksiin. Lisäksi X:n tilanne on ollut jo vuosien ajan siten vakiintunut, että perusteet vapauttamisajankohdan määräämiseksi hieman pidemmälle tulevaisuuteen ovat olemassa. Katson, että hänet on ennen ehdonalaiseen vapauteen päästämistä sijoitettava valvottuun koevapauteen neljäksi kuukaudeksi.

Edellä olevilla perusteilla hyväksyn X:n hakemuksen siten, että X:n vapauttamispäivä on 2.2.2024. Elinkautiseen vankeuteen tuomitun ehdonalaisen vapauden koeaika ja jäännösrangaistus ovat kolme vuotta.