HelHO:2022:4

Yhdysvaltojen liittovaltion poliisi (FBI) oli toteuttanut peiteoperaation, jossa niin kutsuttujen Anom-puhelimien välinen Suomessa tapahtunut viestiliikenne oli käyttäjien tietämättä tallentunut FBI:n palvelimelle. Kysymys siitä, voitiinko tällä tavalla hankittua viestintää hyödyntää todisteena rikosasiassa.

‍Ratkaisu, johon haettu muutosta

Helsingin käräjäoikeus 29.6.2021 Nro 2010

Lyhennelmä vaatimuksista, perusteista ja lausumista hovioikeudessa

A on vaatinut, että hovioikeus kieltää asiassa syyttäjän todisteiksi nimeämien Anom-viestien hyödyntämisen todisteena.

Asiaan tuli soveltaa pakkokeinolain säännöksiä, koska valtioiden välistä toimivallan perustavaa sopimusta ei ollut. Telekuuntelua voitiin kohdistaa vain rikoksesta epäiltyyn. Tässä tiedot käyttäjistä olivat tulleet suomalaisille esitutkintaviranomaisille ilman ennakollista lupaa pakkokeinojen aloittamiselle. Anom-viestien seuranta ei ollut myöskään tapahtunut Yhdysvaltojen lainsäädännön mukaisesti. Lainvastaisesti hankitut viestit tuli asettaa hyödyntämiskieltoon. Viestien käyttäminen todisteena loukkasi A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. A:lla oli ollut käytössään vain koonti viesteistä, jotka Tullin käsityksen mukaan olivat liittyneet tapaukseen, eikä A ollut saanut tutustua viestiaineistoon tehtyyn muokkaukseen. Viestien käyttäminen todisteena rikkoi myös perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksessa suojattua kirjesalaisuutta.

Syyttäjä on vastustanut A:n vaatimusta todisteen hyödyntämisen kieltämisestä.

Yhdysvaltojen lainsäädäntö oli sallinut Anom-palvelimen rakentamisen ja tiedonhankinnan sen avulla. Kysymys oli toisen valtion laillisesti hankkimista tiedoista, ei Suomessa tehtyyn tutkintaan liittyvistä toimenpiteistä. Pakkokeinolaki ei siten soveltunut asiaan. Yhdysvallat oli oma-aloitteisesti hankkinut Anom-viestit ja toimittanut ne Suomeen. Suomi oli virallisesti oikeusaputeitse pyytänyt Yhdysvalloilta lupaa käyttää viestejä todisteena rikosoikeudenkäynnissä. Yhdysvallat oli ilmoittanut peiteoperaation olleen sen lainsäädännön mukainen. Kansainvälisessä yhteistyössä toisen maan tuomioistuin ei voi lähteä selvittämään oikeusapua antavan valtion toiminnan lainmukaisuutta ja oikeusapua antavan valtion tulisi ilmoittaa myös saantitavan laittomuudesta. Anom-viestit oli hankittu laillisesti eikä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 § soveltunut tapaukseen. Tietoja ei ollut saatu kiduttamalla ja puhelimet oli vapaaehtoisesti otettu käyttöön.

Anom-puhelimet eivät olleet olleet avoimesti kuluttajien saatavilla ja niitä oli jaettu nimenomaisesti rikolliseen toimintaan. Olosuhteet huomioiden käyttäjät eivät olleet voineet luottaa siihen, että viestiliikenne saisi Suomen perustuslain 10 §:n tai Euroopan ihmisoikeussopimuksen (jäljempänä EIS) 8 artiklan mukaista suojaa kaikkialla. Viestintäsalaisuus ja yksityiselämän suoja olivat murrettavissa vakavan rikollisuuden torjumiseksi ja selvittämiseksi. Nyt kysymyksessä olevat rikokset täyttivät tämän. Viestintäsalaisuutta ja yksityisyyden suojaa ei siten ollut edellä mainitut seikat huomioon ottaen loukattu.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Yhdysvaltain liittovaltion poliisi FBI on toteuttanut operaation nimeltä Trojan Shields, jossa se on rakentanut teknisen palvelimen (Anom) ja tallentanut palvelimelle Anom-puhelimien viestiliikenteen. Viestiliikenne on ollut mahdollista vain Anom-puhelimien välityksellä. FBI:n suorittama tiedonhankinta on kohdistunut kaikkiin Anom-puhelinta käyttäneisiin henkilöihin. FBI on suorittanut viestien tarkistuksia ja analyysejä ja jakanut tiedot eteenpäin niihin maihin, joita tiedot heidän käsityksensä mukaan ovat koskeneet. FBI:n Suomeen luovuttamaa tietoa on käytetty Suomessa alkuvaiheessa esitutkintojen suuntaamiseksi FBI:n antaman luvan perusteella. Suomessa käynnistettyjen esitutkintojen osalta yksittäiset todisteena käytettävät tiedot on erikseen vahvistettu Yhdysvaltoihin osoitetulla oikeusapupyynnöllä.

Helsingin käräjäoikeus on hylännyt A:n hyödyntämiskieltoa koskevan vaatimuksen 29.6.2021 annetulla päätöksellä. Käräjäoikeus on katsonut, ettei todisteena käytettyjä Anom-viestejä ollut hankittu laittomasti. Kysymys ei ollut ollut käräjäoikeuden mukaan myöskään Suomen viranomaisen suorittamista esitutkintatoimista, jotka olisivat edellyttäneet pakkokeinolain säännösten soveltamista. Kysymys ei ollut ollut haittaohjelmasta, koska ohjelman oli luonut Yhdysvaltojen viranomainen. Asiassa ei ollut käräjäoikeuden mukaan myöskään toimittu Yhdysvaltojen lainsäädännön vastaisesti. Käräjäoikeus on katsonut vielä, että asiassa ei ollut rikottu kirje- tai viestintäsalaisuutta.

Asiassa on A:n valitus, siihen annettu vastaus ja käräjäoikeuden päätös huomioon ottaen kysymys siitä, onko FBI:n Suomen esitutkintaviranomaisille luovuttamat Anom-viestit hankittu laittomasti ja jos on, voidaanko niitä siitä huolimatta hyödyntää todisteena rikosasiassa.

2. Todisteiden hyödyntämiskiellosta

Oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 1 §:stä ilmenevän pääsäännön mukaan asianosaisella on yhtäältä oikeus esittää haluamansa näyttö asian tutkivalle tuomioistuimelle sekä lausua jokaisesta tuomioistuimessa esitetystä todisteesta ja tuomioistuimen on toisaalta perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla. Mainittu säännös ilmentää lain tasolla oikeusjärjestelmäämme jo pitkään kuuluneita vapaan todistelun- ja vapaan todistusharkinnan periaatteita. Siten asianosainen saa lähtökohtaisesti esittää tuomioistuimelle haluamansa näytön ja tuomioistuin arvioi sitä vapaasti. Jälkimmäisessä arvioinnissa tuomioistuin ottaa huomioon kaikki todisteen todistusvoimaan ja erityisesti sen luotettavuuteen liittyvät seikat.

Vapaan todistelun periaatteeseen on säädetty joitakin poikkeuksia. Tuomioistuin voi evätä asianosaisen esittämän näytön lähinnä vain silloin, jos se koskee asiaan vaikuttamatonta seikkaa, on muuten tarpeetonta tai voidaan korvata prosessiekonomisesti järkevämmällä todisteella taikka sitä ei voida asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta esittää eikä asian ratkaisemista tule enää viivyttää (OK 17 luvun 8 §). Käsillä olevassa asiassa on ilmeistä, ettei Anom-viestien osalta ole kysymys OK 17 luvun 8 §:n tarkoittamista tilanteista.

Tuomioistuin ei saa muun muassa myöskään hyödyntää kiduttamalla saatua todistetta (OK 17 luvun 25 §:n 1 momentti) tai vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistelua (OK 17 luvun 25 §:n 2 momentti). Molemmissa on kysymys rikosprosessissa keskeisessä asemassa olevan itsekriminointisuojan oikeusturvatakeista. Säännökset ovat ehdottomia eivätkä salli mitään poikkeuksia.

Sen sijaan muulla tavalla laittomasti hankitut todisteet ovat OK 17 luvun 25 §:n 3 momentin mukaan lähtökohtaisesti vapaan todistelun- ja vapaan todistusharkinnan periaatteiden mukaisesti hyödynnettävissä todisteena. Ainoa rajoitus tällaisen todistelun vastaanottamiselle on se, että sen hyödyntäminen ei vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista. Viimeksi todetussa harkinnassa on otettava edellä mainitun säännöksen mukaan huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet.

Anom-viestejä ei ole saatu kiduttamalla tai rikkomalla itsekriminointisuojaa. Siten kysymys on OK 17 luvun 25 §:n 3 momentin soveltamisesta. Sanotun momentin sanamuodon perusteella todisteen asettaminen hyödyntämiskieltoon tulee sovellettavaksi varsin rajoitetusti. Tämä ilmenee myös lain esitöistä (LaVM 19/2014 s. 7), joiden mukaan oikeusjärjestyksen tulee vain hyvin poikkeuksellisesti kieltää todisteiden käyttäminen niiden hankkimisessa tehtyjen virheiden johdosta. Muotovirheet taikka muut sellaiset puutteet tai virheet eivät voi johtaa hyödyntämiskieltoon. Todisteiden hyödyntämiskiellon tarkoitus ei ole toimia kurinpitokeinona, jolla puututtaisiin viranomaistoiminnan virheisiin tai puutteisiin. Tätä varten on omat virkavastuuseen liittyvät ja rikosoikeudelliset keinot.

Yleisenä lähtökohtana punninnassa voidaan pitää yhtäältä asian selvittämisintressiä hyödyntämistä puoltavana näkökohtana ja toisaalta hyödyntämiskieltoa puoltavana näkökohtana ne epäedulliset vaikutukset, mitä hyödyntämisestä seuraisi. Hyödyntäminen saattaa loukata yhtä tai useampaa perus- ja ihmisoikeutta, muuta yksilölle kuuluvaa oikeutta tai hänen oikeusturvaansa. (HE 46/2014 vp s. 92.)

3. Onko Anom-viestit hankittu laittomalla tavalla?

Jotta OK 17 luvun 25 §:n 3 momentin soveltaminen voisi ylipäätään tulla kysymykseen, Anom-viestit tulisi katsoa hankitun laittomasti.

Lain esitöissä (HE 46/2014 vp s. 93) on katsottu, että lainvastaisuuteen sisältyvälle käsitteelle tulee antaa momenttia tulkitessa laaja merkitys vastaavalla tavalla kuin oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa säädettyä purkuperustetta väärä lain soveltaminen on tulkittu. Laki käsittäisi paitsi eduskuntalait, myös alemman asteiset kansalliset säädökset, EU-lainsäädännön ja Suomea sitovat kansainväliset sopimukset. Oikeuskirjallisuudessa (ks. esim. Rautio – Frände, Todistelu, 2020, s. 190 ja Vuorenpää, DL 2018, s. 311–315) on katsottu, että momentin soveltamisalaan kuuluvat todisteet siitä riippumatta, kuka on syyllistynyt lainvastaiseen todisteen hankkimiseen. Lainvastaisesti ovat voineet toimia paitsi viranomaiset itse tai yksityishenkilöä välikätenä käyttäen taikka yksityishenkilöt suoraan omaan lukuunsa.

3.1 Sovellettava lainsäädäntö

Käsillä olevassa asiassa kysymyksessä olevat todisteet on hankkinut toisen valtion esitutkintaviranomainen. Syyttäjä on vedonnut siihen, että FBI on toiminut asiassa Yhdysvaltain lainsäädännön mukaisesti ja Suomen esitutkintaviranomaiset ovat pyytäneet asianmukaiset luvat Anom-viestien käyttämiseksi todisteena rikosasiassa. Käräjäoikeus on arvioinut asiaa syyttäjän esittämällä tavalla. A on puolestaan katsonut, että kysymystä tulee arvioida Suomen lain mukaan.

Hovioikeus toteaa, että kansallinen lainsäädäntömme ja Suomea velvoittavat kansainväliset oikeusapua koskevat sopimukset lähtevät territoriaaliperiaatteesta ja valtioiden suvereniteetin kunnioittamisesta rajat ylittäviä esitutkintatoimenpiteitä suoritettaessa. Oikeuskirjallisuudessakin (Fredman ym.: Esitutkinta ja pakkokeinot, 2020, s. 213) todetuin tavoin valtioiden suvereniteetin kunnioittaminen edellyttää, että lähtökohtaisesti Suomen perustuslakia ja muuta lainsäädäntöä noudatetaan Suomen valtion rajojen sisäpuolella. Edelleen Euroopan ihmisoikeussopimuksessa määritellyt oikeudet on turvattava jokaiselle sopimusvaltion lainkäyttövallan alaiselle henkilölle. Tämä tarkoittaa myös sitä, että muiden valtioiden viranomaisilla ei ole valtaa suorittaa esimerkiksi esitutkintaa tai käyttää pakkokeinoja Suomen alueella.

Sanottua ilmentää kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 12 §, jonka mukaan oikeusapua ei anneta, jos oikeusavun antaminen saattaisi loukata Suomen täysivaltaisuutta tai vaarantaa Suomen turvallisuutta taikka muita olennaisia etuja. Oikeusapua ei sanotun säännöksen mukaan anneta myöskään, jos oikeusavun antaminen olisi ristiriidassa ihmisoikeuksia ja perusvapauksia koskevien periaatteiden kanssa taikka jos oikeusavun antaminen muutoin olisi Suomen oikeusjärjestyksen perusperiaatteiden vastaista. Lain 9 §:n 1 momentin mukaan oikeusapupyynnön täyttämisessä on noudatettava Suomen lain mukaista menettelyä, jollei mainitussa laissa toisin säädetä. Mainitun lain säännöksissä on otettu huomioon yleissopimus eurooppalaisesta keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa (SopS 30/1981).

Myös esimerkiksi YK:n kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisessa yleissopimuksessa (SopS 18/2004) on sen 4 artiklassa erikseen todettu, että sopimusvaltiot täyttävät yleissopimuksen mukaiset velvoitteensa noudattaen valtioiden tasa-arvoisen täysivaltaisuuden ja alueellisen koskemattomuuden sekä toisten valtioiden sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteita. Siten yleissopimuksen määräykset eivät oikeuta sopimusvaltiota käyttämään toisen valtion alueella tuomiovaltaa tai suorittamaan tehtäviä, jotka toisen valtion lainsäädännön mukaan kuuluvat yksinomaan sen omille viranomaisille. Vastaavat määräykset löytyvät myös esimerkiksi YK:n yleissopimuksesta huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta kauppaa vastaan (SopS 44/1994). Mainitun sopimuksen 7 artiklan 15 kohdan keskinäisen oikeusavun antamisesta voidaan kieltäytyä muun ohella, jos pyynnön vastaanottaneen sopimuspuolen sisäinen lainsäädäntö estäisi sen viranomaisia toteuttamasta pyydettyjä toimenpiteitä, kun vastaavan rikoksen johdosta ryhdyttäisiin sen oman lainsäädännön mukaiseen tutkintaan, syytteeseenpanoon tai asian käsittelyyn.

Myös käsillä olevan asian arvioinnin kannalta keskeinen Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskeva yleissopimus (SopS 59/2007) on rakennettu edellä mainittujen periaatteiden varaan. Tämä ilmenee esimerkiksi sopimuksen 23 ja 25 artikloista sekä erityisesti 27 artiklan 4b kohdasta, jonka mukaan oikeusapupyynnön vastaanottanut sopimuspuoli voi kieltäytyä antamasta oikeusapua, jos se katsoo, että pyynnön täytäntöönpano todennäköisesti vaarantaisi sen suvereniteetin, turvallisuuden, oikeusjärjestyksen perusteet tai muita merkittäviä etuja.

Käsillä olevassa asiassa on ollut kysymys esitutkinnasta, jossa on tutkittu kannabiksen maahantuontia Espanjasta Suomeen. A:n osalta epäillyt teot on tehty Suomessa. Anom-viestiliikennettä on käyty A:n ja kanssavastaaja B:n sekä tuntemattomaksi jääneen henkilön välillä. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö on mahdollisesti oleskellut Suomen rajojen ulkopuolella. Koska Anom-viestintä on tässä tapauksessa pääosin tapahtunut Suomessa ja viestikeskustelun osapuolina ovat olleet aina joko A tai B, tulee viesteihin liittyviä esitutkintatoimenpiteitä arvioida edellä todetuin perustein Suomessa voimassa olevan lainsäädännön perusteella. Siten viestien hankkimisen laillisuutta arvioitaessa merkitystä ei ole sillä, onko FBI toiminut Yhdysvaltain lainsäädännön mukaisesti. Myöskään sillä ei ole merkitystä, että viestit mitä ilmeisimmin ovat tallentuneet Euroopan unioniin kuulumattomassa maassa sijaitseville laitteille. Viestit on joka tapauksessa kirjoitettu, lähetetty tai vastaanotettu Suomessa ja vastaajien käytössä olleet puhelinlaitteet ovat olleet käyttöhetkellä Suomessa.

Edellä todetuin perustein Anom-viestin hankkimisen lainmukaisuutta on arvioitava Suomen lain mukaan.

3.2 Hovioikeuden arviointi Anom-viestien hankkimisen laillisuudesta

EIS 8 artiklasta ja KP-sopimuksen 17 artiklasta ilmenevä yksityiselämän suoja on saatettu kansallisesti voimaan Suomen perustuslaissa. Perustuslain 10 §:n 2 momentin mukaan kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton.

Säännös on välineneutraali. Kaikki luottamukselliseksi tarkoitetut viestit nauttivat perustuslain suojaa riippumatta viestin välittämisessä käytettävästä menetelmästä (ks. esim. Hallberg ym., Perusoikeudet, 2011, s. 405). Jo ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta eduskunnan perustuslakivaliokunta luonnehti puhelinsalaisuuden koskevan teleyhteyden kumpaakin osapuolta ja käsittävän niin viestin sisällön kuin senkin, ketkä ovat yhteydessä keskenään. Salaisuuden nauttima suoja merkitsee valiokunnan mukaan estettä viestin välittömälle kuuntelemiselle sekä myös viestin ja sitä koskevien suojattujen tietojen tallentamiselle ja tallenteen käytölle (PeVL 8/1994 vp s. 1).

Perustuslain 10 §:n 4 momentin mukaan lailla voidaan kuitenkin säätää välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynnissä, turvallisuustarkastuksessa ja vapaudenmenetyksen aikana sekä tiedon hankkimiseksi sotilaallisesta toiminnasta taikka sellaisesta muusta toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta. Vastaavasti EIS 8 artiklan 2 kohdan mukaan viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

Edellä todetuin tavoin Anom-viestintä on tässä tapauksessa tapahtunut Suomessa. Vastaajat eivät myöskään ole antaneet suostumustaan siihen, että heidän välisensä viestit voidaan tallentaa Euroopan unionin alueen ulkopuolella sijaitseville laitteille tai että niitä voidaan ylipäätään tallentaa. Kysymys on siten Suomen perustuslain 10 §:n 2 momentin suojaamasta luottamuksellisesta viestinnästä. Täten viestien tallentaminen ja luovuttaminen esitutkintaa varten on voinut olla laillista ainoastaan, jos se perustuu johonkin saman pykälän 4 momentissa tarkoitettuun eduskuntalailla säädettyyn rajoitukseen luottamuksellisen viestin suojaan.

Lailla tarkoitetaan eduskuntalakia. Millään muulla tavalla kuin eduskuntalailla säätämällä viestin salaisuutta ei voida rajoittaa (HE 309/1993 vp, s. 29 ja 40). Säännöksessä tarkoitettuja yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavia rikoksia ovat esimerkiksi huumausainerikokset (HE 309/1993 s. 54). Perustuslain 10 §:n 4 momentin rajoituslauseketta on vakiintuneesti tulkittu siten, että rikoksen tutkintana pidetään sellaisia toimenpiteitä, joihin ryhdytään jonkin konkreettisen ja yksilöidyn rikosepäilyn johdosta, vaikka rikos ei olisi vielä edennyt toteutuneen teon asteelle (PeVM 4/2018 vp s. 5–6).

Rikoksen selvittämiseen käytettävistä pakkokeinoista säädetään kattavasti pakkokeinolain 10 luvussa. Rikoksen estämiseen, paljastamiseen ja vaaran torjumiseen käytettäviä pakkokeinoja koskevia säännöksiä on muun ohella poliisilaissa ja rikostorjunnasta Tullissa annetussa laissa. Sekä rikoksen selvittämiseen käytettäviä pakkokeinoja että rikoksen estämiseen, paljastamiseen ja vaaran torjumiseen käytettäviä pakkokeinoja ei voida käyttää epämääräisen rikollisuuden tai rikollisen toiminnan selvittämiseksi, estämiseksi, paljastamiseksi tai vaaran torjumiseksi. Tämä ilmenee mainittujen lakien eri pakkokeinoja koskevista lainkohdista.

Kysymyksessä olevien viestien hankkimisessa FBI:n haltuun on ollut kysymys rikoksen selvittämiseksi, paljastamiseksi, estämiseksi ja tutkimiseksi tehdystä salaisesta tiedonhankinnasta. Tässä oikeudenkäynnissä käytettävän tiedon hankintaan on ryhdytty ilman mitään konkreettista tiettyä vastaajaa koskevaa rikosepäilyä tai Suomen viranomaisen myötävaikutusta. Viestejä ei ole väitettykään hankitun FBI:n haltuun näiden säännösten edellyttämällä tavalla, eivätkä mitkään eduskuntalait muutoinkaan sisällä säännöstä, jonka perusteella tällaista FBI:n toteuttamaa luottamukselliseen viestintään puuttumista voitaisiin pitää perustuslain 10 § 4 momentin mukaisena viestin salaisuuden laillisena rajoittamisena. Hovioikeus katsoo täten, että Anom-viestit on FBI:n toimesta hankittu Suomessa voimassa olevan lainsäädännön vastaisesti, vaikka ne onkin sittemmin toimitettu Suomen esitutkintaviranomaiselle Suomen tasavallan hallituksen ja Amerikan Yhdysvaltojen hallituksen välisen valtiosopimuksen perusteella laillisesti (sopimus yhteistyön tehostamisesta rikollisuuden estämiseksi ja torjumiseksi, SopS 62/2012).

Asiassa on vielä arvioitava, mikä merkitys Suomea velvoittavilla kansainvälisillä sopimuksilla oikeusavusta rikosasioissa on Anom-viestien hankkimisen laillisuutta arvioitaessa.

Kansainvälinen oikeusapu rikosasioissa perustuu Suomessa useisiin rinnakkaisiin säännöksiin ja kansainvälisiin sopimuksiin. Suomessa on voimassa rikosoikeusapua koskeva yleislaki sekä eräitä erityislakeja. Suomi on osapuolena useissa kansainvälisissä rikosoikeusapua sääntelevissä yleissopimuksissa ja myös kahdenvälisissä valtiosopimuksissa.

Kansainvälistä oikeusapua sääntelevä yleislaki on laki kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa, jäljempänä rikosoikeusapulaki. Suomen ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita tältä osin säätelevät myös edellä todettu mainittujen valtioiden välinen valtiosopimus sekä Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskeva yleissopimus (SopS 59/2007), jäljempänä tietoverkkorikossopimus. Kaikki mainitut sopimukset ja laki kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa lähtevät siitä, että tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta vieraan valtion esitutkintaviranomaisten on pyydettävä toisen sopimusvaltion alueella tapahtuvaan rikostutkintaan oikeusapua.

Kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 23 §:n mukaan esimerkiksi telekuuntelu on vieraan valtion viranomaisen toimesta mahdollista vain oikeusapupyynnön perusteella. Tällöinkin 15 §:n mukaan pakkokeinojen käyttäminen edellyttää, että pakkokeinojen käyttö olisi sallittua, jos teko olisi tehty Suomessa vastaavissa olosuhteissa. Pakkokeinolaissa salaisten pakkokeinojen ja esimerkiksi peitetoiminnan osalta lähtökohtana on toimenpiteiden perustuminen tiettyyn yksilöityyn rikosepäilyyn ja kohdistuminen tiettyyn yksilöityyn henkilöön, paikkaan tai laitteeseen.

Suomen ja Yhdysvaltojen välisen edellä mainitun valtiosopimuksen perusteella Yhdysvalloilla on ilman oikeusapupyyntöä pääsy tiettyjen henkilötietojen lisäksi Suomen viranomaisen sormenjälkien automaattisten tunnistusjärjestelmien viitetietoihin ja DNA-analyysitietokantojen viitetietoihin (erityisesti 4 ja 7 artiklat). Muu rikostutkinta Suomen valtion alueella edellyttää oikeusapupyyntöä.

Tietoverkkorikossopimus puolestaan sallii ilman oikeusapupyyntöä suoran pääsyn saatavilla olevaan (avoin lähde) tallennettuun dataan riippumatta siitä missä data maantieteellisesti sijaitsee tai suoran pääsyn omalla alueellaan olevan tietojärjestelmän avulla toisen sopimuspuolen alueella sijaitsevaan tallennettuun dataan tai vastaanottaa tällaista dataa, jos ensin mainittu sopimuspuoli saa siihen sellaisen henkilön laillisesti ja vapaaehtoisesti annetun suostumuksen, jolla on laillinen oikeus luovuttaa data sopimuspuolelle tietojärjestelmän avulla (32 artikla). Käsillä olevassa asiassa ei ole kysymys tietoverkkorikossopimuksen 32 artiklan tarkoittamista tilanteista. Muunlainen oikeusapu rikosasiassa edellyttää tietoverkkorikossopimuksen perusteella oikeusapupyyntöä.

Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että FBI olisi pyytänyt Suomelta oikeusapua operaatio Trojan Shieldsin toteuttamiseen Suomen valtion alueella. Edellä todetuin tavoin FBI ei olisi saanut ilman oikeusapupyyntöä kohdistaa nyt kysymyksessä olevan kaltaisia esitutkintatoimenpiteitä Suomen valtion alueelle. Operaatio Trojan Shields on siten toteutettu vastoin kansainvälistä oikeusapua rikosasioissa koskevia sopimuksia. Sille, että Suomen esitutkintaviranomainen on jälkikäteen hyväksynyt FBI:n menettelyn pyytämällä lupaa käyttää operaatiossa saatuja Anom-viestejä todisteena rikosasiassa, ei ole annettava merkitystä asiaa arvioitaessa ottaen huomioon se, ettei Suomen lainsäädännön perusteella olisi edes voitu edellä todetuin perustein antaa operaatio Trojan Shieldsin tarkoittamaa oikeusapua. Oikeusavun antaminen ja salaisten pakkokeinojen käyttäminen olisivat edellyttäneet edellä todetuin tavoin konkreettista rikosepäilyä.

Edellä lausutuin perustein hovioikeus katsoo, että kysymyksessä olevat Anom-viestit on hankittu Suomen lain ja eduskuntalailla voimaan saatettujen Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten vastaisesti eli laittomasti.

4. Vaarantaako Anom-viestien hyödyntäminen todisteena oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin?

Kappaleessa 2 tarkemmin todetuin tavoin laittomasti hankittua todistetta voidaan lähtökohtaisesti hyödyntää todisteena rikosasiassa. Tällainen todiste voidaan asettaa hyödyntämiskieltoon vain, jos todisteen hyödyntäminen vaarantaisi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Harkinnassa on otettava ainakin huomioon 1) asian laatu, 2) todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, 3) hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, 4) todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja 5) muut olosuhteet. Lain esitöiden (LaVM 19/2014 vp s. 6) mukaan soveltamista yksittäistapauksissa tulee arvioida ennen kaikkea sen valossa, loukkaisiko lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntäminen perustuslain 21 §:n tai ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaista oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

EIT on katsonut, että lainvastaisesti hankitun todistusaineiston hyödyntäminen ei ole EIS 6 artiklan vastaista, jos menettely kokonaisuudessaan täyttää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset (ks. esimerkiksi Schenk v. Sveitsi 12.7.1988, Mantovanelli v. Ranska 18.3.1997, Khan v. Yhdistynyt kuningaskunta 12.5.2000, P.G. ja J.H. v. Yhdistynyt kuningaskunta 25.9.2001, Allan v. Yhdistynyt kuningaskunta 5.11.2002 ja Gäfgen v. Saksa 1.6.2010. Ks. myös Ibrahim ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta 16.12.2014 ja Haxhia v. Albania 8.10.2013). Jos todisteen sisältämän tiedon hankkimiseen liittyy vakava oikeudenloukkaus, todisteen käytön kieltäminen voi tulla tapauskohtaisesti kysymykseen. Punnittavaksi tulee tällöin yhtäältä oikeudenloukkauksen vakavuus ja toisaalta rikoksen selvittämisintressi (KKO 2011:91, kohta 10).

EIT on katsonut, että lähtökohtaisesti sen tehtävänä ei ole ottaa kantaa siihen, saadaanko lainvastaisesti hankittua todistetta hyödyntää (ks. esim. Gäfgen v. Saksa suuri jaosto 1.6.2010, kohdat 163–164). EIT onkin lähtenyt siitä, että kysymys todisteiden tai todistuskeinojen hyväksyttävyydestä kuuluu ensisijaisesti kansallisen tuomioistuimen toimivaltaan. Ihmisoikeustuomioistuimen tehtävänä on sen sijaan tutkia, onko oikeudenkäynti kokonaisuudessaan ollut oikeudenmukainen (ks. tältä osin esim. Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta 5.12.2011, kohta 118). EIT:n oikeuskäytännössä on tältä osin kiinnitetty huomiota ainakin seuraaviin seikkoihin: 1) lainvastaisuuden sekä ihmisoikeussopimuksen loukkauksen laatuun, 2) todisteen laatuun ja sen hankkimistavan merkitykseen todisteen luotettavuudelle sekä siihen, 3) onko asiassa esitetty muuta laillisesti hankittuja todisteita vai onko laittomasti hankittu todiste ainoa ja ratkaiseva, 4) onko vastaajalla ollut käytettävissään avustaja ja onko puolustuksen muut oikeudet toteutuneet 5) onko todisteen aitous ja sen hyödyntäminen voitu riitauttaa kontradiktorisessa menettelyssä ja vielä siihen, 6) onko riitautuksen hylkääminen perusteltu asianmukaisesti tuomiossa.

Jäljempänä asiaa arvioidaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin harkintakriteereiden perusteella ottaen huomioon näistä hiukan erilaiset ja osittain päällekkäiset EIT:n oikeuskäytännössä kehittyneet harkintakriteerit.

4.1 Asian laatu

Lain esitöiden (HE 46/2014 vp s. 93 ja LaVM 19/2014 vp s. 21) mukaan, mitä vakavampi rikos on kyseessä, sitä korkeampi kynnys on hyödyntämiskiellon asettamiselle. Lakivaliokunta on tosin korostanut, että rikoksen selvittämisintressi on tärkeä kaikkien rikosten kohdalla ja että vakavuus on suhteellinen käsite ja sen korostamisesta ei tule tehdä vastakohtaisjohtopäätelmää.

EIT ei puolestaan ole yleisesti omaksunut asian laatua koskevaa harkintaperustetta arvioidessaan oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta. Ratkaisussa Jalloh v. Saksa 11.7.2006 on kuitenkin toisaalta annettu merkitystä asian laadulle yksittäisenä tapauksen olosuhteena. Todiste oli mainitussa ratkaisussa saatu antamalla vastaajalle oksetusainetta nenä-mahaletkun kautta neljän poliisin pitäessä kiinni. EIT katsoi, että tämä epäinhimillisellä ja halventavalla tavalla saatu todiste tuli käytettäväksi suhteellisen lievässä huumausainerikoksessa, joten ei ollut ollut painavaa julkista intressiä todisteen hyödyntämiseen. EIT katsoi oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaiseksi.

Käsillä olevassa asiassa Anom-viesteihin vedotaan syytekohdissa 2 ja 7. Molemmissa kohdissa on syytteen mukaan kysymys törkeistä huumaisainerikoksista. Hovioikeus katsoo siten, että asian laatu puoltaa vahvasti Anom-viestien hyödyntämisen sallimista tässä asiassa.

4.2 Todisteen hankkimistapa

Oikeudenloukkauksen vakavuutta harkittaessa tulee kiinnittää huomiota, mitä oikeutta todistetta hankittaessa on loukattu ja kuinka vakavasti. Mitä lähempänä epäinhimillinen tai halventava kohtelu on kidutusta, sitä painavammat perusteet on hyödyntämiskiellolle. (HE 46/2014 vp s. 93.)

Yksityiselämän suojan ydinalueeseen kuuluvat esimerkiksi henkilökohtainen koskemattomuus, perhe-elämä, seurustelu ja sukupuolielämä (KKO 2005:82, KKO 2010:39 ja KKO 2011:72).

Moitittavana voidaan pitää todisteen hankkimista rikoksella. Erityisesti näin on asianlaita, kun on ryhdytty tahalliseen rikokseen todisteen saamiseksi. Oikeudenloukkauksen vakavuutta harkittaessa voitaisiin kiinnittää muutoinkin huomiota siihen, onko todiste hankittu tarkoituksellisesti lainvastaisella tavalla tietäen, että laillista tapaa ei ole käytettävissä. (HE 46/2014 vp s. 93–94.)

Momentissa ei sinänsä säädetä siitä, onko annettava merkitystä sille, kuka on todisteen hankkinut laittomasti. Koska kuitenkin viranomaisten toiminnan on perustuttava lakiin, voidaan edellyttää, että he tuntevat toimivaltuutensa ja toimivat niiden puitteissa. Lakivaliokunta on katsonut, ettei hyödyntämiskielto voi tulla kysymykseen kuin aivan poikkeuksellisesti, kun todiste on joutunut viranomaisen käsiin kolmannen osapuolen tekemän rikoksen johdosta. (HE 46/2014 vp s. 93–94 ja LaVM 19/2014 vp s. 21.)

EIT on katsonut laittomasti hankittujen äänitallenteiden tai laittoman kotietsinnän osalta useissa eri ratkaisussaan, ettei yksityisyyden suojaa loukkaamalla hankitun todisteen käyttäminen kuitenkaan tee oikeudenkäyntiä epäoikeudenmukaiseksi (ks. esim. Schenk ja Khan sekä P.G. ja J.H. v. Yhdistynyt kuningaskunta 25.9.2001, Heglas v. Tsekki 1.3.2007, Lee Davies v. Belgia 28.7.2009, Alony Kate v. Espanja 17.1.2012 ja Dragojević v. Kroatia 15.1.2015 ja Prade v. Saksa 3.3.2016). Kotimaisten lain esitöiden (HE 46/2014 vp s. 93) mukaan salakatseluun on sen sijaan suhtauduttava ankarammin.

Edellä mainituista ratkaisuista esimerkiksi tapauksessa Khan v. Yhdistynyt kuningaskunta syytetyn asuntoon oli asennettu ilman kansallisen lain tukea kuuntelulaitteet ja tallennetta oli käytetty todisteena. Koska puuttuminen valittajan yksityiselämän suojaan ei ollut tapahtunut lain nojalla, tapauksessa todettiin 8 artiklaa loukatun. Siitä huolimatta kokonaisharkinnassa oikeudenkäyntiä ei todettu 6 artiklan vastaiseksi ja epäoikeudenmukaiseksi, vaikka näin saatuja tallenteita oli käytetty näyttönä. Samoin oli tapauksessa Lee Davies v. Belgia, jossa oli kyse ilman lupaa toimitetusta etsinnästä ja sen avulla saadun näytön käyttämisestä. Tapauksessa todettiin, että lainvastaisen näytön käyttäminen ei loukannut 6 artiklaa, vaikka näyttö olikin saatu 8 artiklan vastaisesti.

Samoin tapauksessa Prade v. Saksa oli kyse muun rikoksen tutkinnan yhteydessä saadun näytön käyttämisestä toisessa rikosprosessissa (ylimääräinen tieto). Tapauksessa tekijänoikeusrikoksen tutkintaa varten tehdyssä kotietsinnässä löydettiin hasista. Kotietsintä ei ollut sallittu edes tutkittavan rikoksen tutkinnassa. Vaikka näyttö oli saatu vastoin kotimaista lakia, takavarikoitua hasista koskeva tieto saatiin hyödyntää huumausainerikoksen käsittelyssä, eikä sen hyväksyminen näytöksi merkinnyt 6 artiklan loukkausta. Kansallinen tuomioistuin oli punninnut valittajan kodin suojan intressiä suhteessa julkiseen intressiin torjua huumausainerikoksia rikosoikeuden keinoin.

Käsillä olevassa asiassa on edellä todettu, että Anom-viestit on hankittu Suomen lainsäädännön vastaisesti. Kysymys ei kuitenkaan ole Suomen esitutkintaviranomaisen laittoman menettelyn seurauksena haltuun saaduista todisteista. Suomen esitutkintaviranomaiset eivät ole olleet aloitteellisia todisteiden hankinnassa, eikä asiassa ole mitään viitteitä siitä, että Suomen esitutkintaviranomaiset olisivat pyrkineet tahallaan kiertämään Suomen lainsäädäntöä hankkiakseen laitonta todistusaineistoa käyttäen hyödyksi toisen valtion esitutkintaviranomaisia. Suomen esitutkintaviranomaiset ovat jälkikäteen pyytäneet lain ja kansainvälisten sopimusten vaatiman suostumuksen heille FBI:n oma-aloitteisesti toimittaman materiaalin hyödyntämiseen todisteena nyt kysymyksessä olevassa rikosasiassa. Hovioikeus toteaa tältä osin selvyyden vuoksi vielä, että FBI on voinut kansainvälisten sopimusten perusteella oma-aloitteisesti luovuttaa tietoa Suomen viranomaiselle. Kysymys ei siten ole siitä, että Suomen esitutkintaviranomainen olisi syyllistynyt tahalliseen rikokseen.

Sillä, onko operaatiossa Trojan Shields syyllistytty Suomen lain perusteella mahdollisesti rikokseen, ei ole asian arvioinnin kannalta keskeistä merkitystä. Tämä kysymys ei ole edes käsillä olevan oikeudenkäynnin kohteena. Kysymys olisi joka tapauksessa kolmannen osapuolen mahdollisesti tekemästä rikoksesta. Hyödyntämiskielto voi tulla kysymykseen edellä todetuin tavoin tällöin vain poikkeuksellisesti.

Asiassa on kysymys luottamuksellisen viestin tallentamisesta ja avaamisesta telekuuntelua tai tilakuuntelua lähellä olevin tavoin. Edellä läpikäydyssä EIT:n oikeuskäytännössä yksityisyyden suojaa loukkaamalla hankitun todisteen käyttämisen ei ole katsottu loukanneen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, vaikka kysymys olisi ollut laittomista kuuntelutallenteista. Kuuntelulaite oli mainitussa EIT:n ratkaisussa asennettu vastaajan kotirauhan piiriin kuuluvaan asuntoon. Tähän nähden Anom-viestien hankkimistapa ei loukkaa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, vaikka sen hankkimistapa onkin loukannut ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa. Nyt käsillä olevassa asiassa ei ole ollut kysymys myöskään salakatselusta tai siihen rinnastettavasta menettelystä.

Anom-viestejä ei ole saatu menettelyllä, joka olisi sisältänyt epäinhimillisiä tai halventavia piirteitä. Pelkästään Anom-viestiohjelmaa käyttäneiden henkilöiden erehdyttämistä ohjelman ominaisuuksista ja tarkoituksesta ei voida pitää sellaisena menettelynä, joka loukkaisi oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tässä arvioinnissa hovioikeus on ottanut hyödyntämiskieltoa vastaan puhuvana seikkana huomioon sen, että Anom-viestejä on pyritty laajasti käyttämään nimenomaan rikosten tekemiseen (vrt. tältä osin Norjan korkeimman oikeuden ratkaisu HR-2021-1336-U).

Poliisin peitetoiminta ei itsessään ole oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vastaista. Sen avulla hankitun näytön hyväksyminen oikeudenkäyntiaineistoksi ei sellaisenaan johda 6 artiklan loukkaukseen (ks. tarkemmin esim. Ramanauskas v. Lithuania 5.2.2008 ja Bannikova v. Russia 4.11.2010 sekä Hirvelä ym., Ihmisoikeudet, verkkokirja, kpl 6.4.2.6.2.4).

Edellä mainituissa ratkaisuissa on ollut kysymys siitä, onko esitutkintaviranomainen syyllistynyt niin sanottuun rikosprovokaatioon. Rikosprovokaatiolla saadun näytön hyödyntäminen johtaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkaamiseen. Tapauksessa Ramanauskas v. Liettua EIT on luonut peitetoiminnan arviointia koskevat kriteerit. Huomioon on ensin otettava se, onko viranomainen ollut tilanteessa olennaisen passiivinen peitetoiminnan suhteen siten, että esitutkintaviranomainen ei ole aktiivisesti itse puuttunut rikokseen tai edistänyt sitä. Tämän lisäksi arvioinnin kohteena on se, miten kansalliset tuomioistuimet ovat menetelleet vastaajan peitetoimea koskevan väitteen osalta eli onko vastaajalla ollut mahdollisuus puolustautua peitetoimella hankittua näyttöä vastaan. (Ks. myös esim. Hirvelä ym., Ihmisoikeudet, verkkokirja, kpl 6.4.2.6.2.4 ja Pölönen – Tapanila, Todistelu Oikeudenkäynnissä 2015, ss. 250.) Kotimaisten lain esitöiden (HE 46/2014 vp s. 94) mukaan rikosprovokaatiosta on kysymys, jos henkilö on yllytetty tekemään rikos, jota hän ei olisi ilman yllytystä tehnyt.

Hovioikeus toteaa, ettei käsillä olevassa asiassa ole kysymys rikosprovokaatiosta. Trojan Shields -operaatiosta ei ole ilmennyt sellaisia seikkoja, joiden perusteella voitaisiin katsoa, että siinä olisi aktiivisesti viranomaisen toimesta yllytetty operaation kohteeksi valikoituneita henkilöitä rikolliseen toimintaan tai edistetty käynnissä olevan rikoksen tekemistä. A tai muut Anom-viestijärjestelmää käyttäneet henkilöt olisivat voineet käyttää järjestelmää myös lailliseen toimintaan. Asiassa ei ole myöskään ilmennyt, että operaation kohteeksi joutuneet A tai muut henkilöt eivät olisi tehneet väitettyjä rikoksia, jos heillä ei olisi ollut käytössään Anom-puhelimia. Se, että salatuiksi väitetty viestintäjärjestelmä on ollut omiaan käytettäväksi rikollisissa hankkeissa, ei vielä tee kysymyksessä olevasta todisteiden hankinnasta kiellettyä rikosprovokaatiota. A:lla on myös ollut mahdollisuus käräjäoikeudessa ja hänellä on mahdollisuus tulevassa hovioikeuden pääkäsittelyssä puolustautua Trojan Shields -operaatiolla hankittua näyttöä vastaan.

Edellä todetuin perustein hovioikeus katsoo, ettei Anom-viestien hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkaus ole kokonaisuutena arvioiden sillä tavoin vakava, että se puoltaisi hyödyntämiskiellon määräämistä. Kysymys ei ole myöskään kielletystä rikosprovokaatiosta tai edes siihen rinnastettavasta menettelystä.

4.3 Hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle

Hovioikeus toteaa, että kysymyksessä oleva harkintakriteeri vastaa pitkälti EIT:n oikeuskäytännössä esiin nostettua harkintakriteeriä todisteen laadusta ja sen hankkimistavan merkityksestä todisteen luotettavuudelle.

Lain esitöissä on korostettu todisteen luotettavuuden kriteeriä harkinnassa. Epäluotettavia todisteita ei tule hyödyntää. Kiduttamalla tai sitä lähenevällä kaltoin kohtelulla saatua todistetta rasittaa jo lähtökohtaisesti epäluotettavuus. Myös muunlainen painostus taikka sinnikäs taivuttelu tai uteleminen voi johtaa siihen, että henkilö on valmis kertomaan, mitä toinen haluaa kuulla. Kohdalla on merkitystä ennen muuta harkittaessa asianosaisen tai todistajan ja yleensä todennäköisesti vähemmässä määrin asiantuntijan kertomuksen luotettavuutta arvioitaessa. Lainvastaisesti hankittu jo olemassa oleva esinetodiste ei sinänsä välttämättä menetä lainkaan luotettavuuttaan lainvastaisen hankkimistavan johdosta. Toisaalta hankkimistapa voi antaa aiheen kyseenalaistaa esinetodisteen aitouden tai muuttamattomuuden. (HE 46/2014 vp s. 94 ja LaVM 19/2014 vp s. 22.)

A on katsonut, että hänellä ei ole ollut yhtäläisiä puolustautumisen mahdollisuuksia, koska Anom-viesteistä on esitetty vain tietyltä ajanjaksolta kooste, joka Tullin käsityksen mukaan on mahdollisesti voinut liittyä mainittuihin syytekohtiin. Hovioikeus toteaa, että A:lla on vireillä olevassa oikeudenkäynnissä mahdollisuus riitauttaa viestien sisältö, tulkinta ja niiden asiayhteys. Siten ainoastaan viestien koonnin toimittaminen puolustuksen käyttöön ei ole olennaisesti loukannut A:n puolustautumisen mahdollisuuksia. Hovioikeus katsoo, ettei todisteen hankintatapa ole muutoinkaan ollut sellainen, että Anom-viestejä olisi lähtökohtaisesti pidettävä epäluotettavana. Asiassa ei ole käräjäoikeusvaiheessa ilmennyt mitään sellaista, jonka perusteella voitaisiin katsoa, että viestien sisältö ei ole aito tai että sitä olisi vääristelty. Niiden hankkimiseen ei ole myöskään sisältynyt painostusta, sinnikästä taivuttelua tai utelemista eikä halventavaa tai kaltoin kohtelua.

Se, mikä merkitys Anom-viesteille on näytönarvioinnissa annettava, tulee ratkaistavaksi pääkäsittelyssä vastaanotetun näytön jälkeen. Anom-viestien näyttöarvoon voi vaikuttaa se, miten viestit on hankittu ja se, että niistä on esitetty vain kooste sekä mahdollisesti vielä se, jos Anom-viestit jäävät asiassa ainoaksi tai keskeiseksi todisteluksi pääkäsittelyssä vastaanotetun näytön arvioinnin jälkeen. Tässä arvioinnissa on kuitenkin kysymys eri asiasta kuin todisteen hyödyntämiskieltoon asettamisen edellytysten arvioinnista. Kysymys on tällöin näytön riittävyyttä koskevasta punninnasta.

Edellä todetuin perustein hovioikeus katsoo, ettei Anom-viestien hankkimistapa ole sellainen, jonka perusteella kysymyksessä olevaa todistelua voitaisiin pitää lähtökohtaisesti epäluotettavana. Tämäkin arviointikriteeri puhuu hyödyntämiskieltoa vastaan. Varsinainen näytön arviointi tapahtuu vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä.

4.4 Todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta

Hallituksen esityksen (HE 46/2014 vp s. 94) mukaan hyödyntämiskieltoa voi puoltaa esimerkiksi se, että todiste on näyttöarvoltaan heikkoa kuulopuhetodistelua ja asiassa on muuta ja parempaa näyttöä. Toisaalta asianosaisen tai silminnäkijätodistajan antama kertomus taikka rikoksentekoväline vakavassa rikosasiassa voi olla keskeinen todiste, jolloin rikoksen selvittämisintressi puoltaa todisteen hyödyntämistä.

EIT on sen sijaan joissakin ratkaisuissa katsonut, että lainvastaisesti hankittu näyttö on helpommin hyödynnettävissä silloin, kun asiassa on olemassa muutakin näyttöä ja lainvastaisesti hankittu todiste on näyttöarvoltaan vähäisempää ja muuta laillisesti hankittua todistelua tukevaa (ks. esim. edellä mainitut ratkaisut Gäfgen v. Saksa ja Lee Davies v. Belgia. Ks. myös Schenk v. Sveitsi 12.7.1988). Kuitenkin yksi erittäin vahva ja luotettava todiste voi olla lainvastaisestikin hankittuna olosuhteista riippuen ainoa näyttö ilman sopimusrikkomusta (ks. esim. edellä mainittu ratkaisu Khan). Viimeksi mainitussa ratkaisussa on korostettu myös vastaajan mahdollisuutta oikeudenkäynnissä riitauttaa näytön luotettavuus ja sen käyttö todisteena (ks. tältä osin myös KKO 2011:91).

Käsillä olevassa asiassa A:n valituksen perusteella Anom-viestit nimettiin todisteiksi noin viikko ennen pääkäsittelyn aloittamista, eikä niistä saatu lisänäyttö ollut käräjäoikeuden tuomion perusteella ratkaisevaa A:n syyksilukemisen osalta. A:n itsensäkin mukaan takavarikoidut määrät kiellettyjä huumausaineita riidattomasti johtavat teon katsomiseksi törkeäksi huumausainerikokseksi. Hovioikeus toteaa, että syytekohdassa 2 että 7 on esitetty myös muuta todistelua.

Hovioikeus katsoo, että Anom-viestit eivät ole käräjäoikeuden tuomion ja asiassa esitetyn kirjallisen selvityksen perusteella ratkaisevia tai ainoa näyttö käsillä olevassa asiassa, joskaan niitä ei voida pitää merkityksettöminäkään. Tätä arviota ei muuta toiseksi se, että syyttäjä on vielä hovioikeudessa esittänyt lisää Anom-viestejä todisteeksi asiassa. A on voinut riitauttaa esitetyn näytön ja kommentoida sitä käräjäoikeudessa ja hän voi tehdä sen vielä hovioikeuden pääkäsittelyssä. Hän on voinut myös riitauttaa Anom-viestien käytön todisteena asiassa ja tämä riitautus on tutkittu kahdessa oikeusasteessa.

Hovioikeus katsoo edellä todetuin perustein, että kysymyksessä olevien Anom-viestien merkitys asian ratkaisemisen kannalta ei puolla niiden määräämistä hyödyntämiskieltoon. Edellisessä kappaleessa todetuin tavoin ja perustein varsinainen näytön arviointi tapahtuu vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä.

4.5. Muut olosuhteet

Edellä todetuin tavoin A on voinut ja hän on myös tosiasiallisesti riitauttanut kysymyksessä olevien todisteiden autenttisuuden, hänellä on ollut mahdollisuus vaatia todisteiden hyödyntämiskieltoa ja esittää haluamaansa aineistoa kantansa tueksi sekä kommentoida muiden asianosaisten asiasta esittämiä kantoja ja selvitystä. A on myös saanut kahdessa eri oikeusasteessa todisteiden hyödyntämistä koskevan perustellun ratkaisun käsillä oleva hovioikeuden päätös mukaan lukien. A on myös voinut käräjäoikeudessa riitauttaa Anom-viestien näyttöarvon. Kysymyksessä olevien viestien näyttöarvo punnitaan myös vielä erikseen hovioikeuden pääkäsittelyssä ja tässä harkinnassa voidaan vielä erikseen ottaa huomioon esimerkiksi todisteiden hankintatapa.

A:lla on ollut käytössään puolustaja sekä käräjä- että hovioikeudessa. Puolustuksen oikeudet ovat siten tältä osin asian käsittelyssä toteutuneet. Kysymyksessä oleva hyödyntämiskieltoon vaadittu todistelu on myös saatettu kontradiktoriseen menettelyyn.

Hovioikeus katsoo, että asiassa käsillä olevat muut olosuhteet puhuvat niin ikään hyödyntämiskieltoon asettamista vastaan.

5. Johtopäätökset

Edellä lausutuin perustein hovioikeus katsoo, että kysymyksessä olevat Anom-viestit on hankittu Suomen lain ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten vastaisesti eli laittomasti. Asiaa on arvioitava Suomen lain mukaan. Suomalaisella tuomioistuimella ei edes ole toimivaltaa tutkia sitä, onko FBI menetellyt Yhdysvaltain lainsäädännön mukaisesti.

Asiassa ei kuitenkaan ole ilmennyt sellaisia seikkoja, joiden perusteella laittomasti hankittujen Anom-viestien hyödyntäminen todisteena vaarantaisi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin.

Sanotuin perustein vaatimus Anom-viestin hyödyntämiskieltoon asettamisesta on hylättävä.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet:

hovioikeudenneuvos Outi Mikkola
hovioikeudenneuvos Tuomo Kare
hovioikeudenneuvos Jukka Loiva (puheenjohtaja)

Esittelijä: hovioikeuden esittelijä Marja Kemppainen

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa‍