HelHO:2022:5

Kysymys siitä, voitiinko A:n syyksi käräjäoikeudessa luetut teot arvioida petosrikoksiksi ja törkeäksi tietomurroksi siitä huolimatta, että hänen menettelynsä olisi ollut mahdollista katsoa myös perättömiksi vaarailmoituksiksi ja identiteettivarkaudeksi, joiden osalta syyteoikeus oli vanhentunut. Kysymys myös tahallisuuden täyttymisestä petosrikoksissa ja oikeudenkäynnin kestosta.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 30.11.2022 nro 147947

Ratkaisu, johon on haettu muutosta

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus 23.6.2020 nro 122715
--

Selostus asiasta

Käräjäoikeus tuomitsi A:n rangaistukseen syyttäjän vaatimuksen mukaisesti muun ohella nuorena henkilönä tehdyistä törkeästä petoksesta, kahdesta petoksesta, yllytyksestä petokseen ja törkeästä tietomurrosta. A oli soittanut tai yllyttänyt toisen henkilön soittamaan paikkansa pitämättömiä hätäpuheluita, jonka seurauksena poliisilaitokset olivat lähettäneet erikoisjoukkoja puheluissa yksilöityjen henkilöiden koteihin ja lentoyhtiö oli keskeyttänyt lennon seurauksin, että poliisilaitokset ja lentoyhtiö olivat kärsineet vahinkoa. Lisäksi A oli saanut identiteettitietojen suojaamista tietoverkoissa tarjonneen yhtiön luovuttamaan hänelle B:n tunnukset, joita käyttämällä A oli saanut haltuunsa B:n identiteettitietoja.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Juha Lehto ja Sanna Mikkola.

Valituksessaan A vaati muun ohella, että syyte ja korvausvaatimukset hylätään, koska teot täyttivät petosrikosten ja törkeän tietomurron asemesta perättömän vaarailmoituksen ja identiteettivarkauden tunnusmerkistöt, joiden kaikkien rikosten syyteoikeus oli vanhentunut. Käräjäoikeus oli laajentanut rangaistusvastuuta perusteettomasti syyteoikeuden vanhentumisen vuoksi. Käräjäoikeus oli valinnut syytetylle ankaramman tulkinnan perustelemalla sitä sellaisen oikeushyvän suojelutarkoituksella, joka ei ensisijaisesti liittynyt asiaan. A:n tarkoituksena ei joka tapauksessa ollut ollut aiheuttaa vahinkoa kenellekään petoksen tunnusmerkistön mukaisesti.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Taustatiedot ja kysymyksenasettelu hovioikeudessa

Käräjäoikeus on tuominnut A:n nuorena henkilönä tehdyistä törkeästä petoksesta (kohta 4), törkeästä tietomurrosta (kohta 5), kahdesta petoksesta (kohdat 1 ja 3), yllytyksestä petokseen (kohta 6) ja tietoliikenteen häirinnästä (kohta 2) yhteiseen 1 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja oheissakkoon.

Arvioidessaan sitä, oliko A:n kohdissa 1, 3, 4 ja 6 kerrotuissa teoissa ollut kysymys petosrikoksista vai perättömistä vaarailmoituksista, käräjäoikeus on todennut, että se seikka, että henkilön teko täyttäisi perättömän vaarailmoituksen tunnusmerkistön ei automaattisesti johtanut siihen, että hänen ei voitaisi katsoa teollaan syyllistyneen johonkin toiseen rikokseen. Kun perättömän vaarailmoituksen ja petosrikoksen suojeluobjekti oli eri, eikä perättömän vaarailmoituksen tunnusmerkistön täyttyminen edes edellyttänyt, että mihinkään konkreettisiin pelastustoimiin olisi ryhdytty ja mitään vahinkoa syntynyt, estettä ei ollut sille, että henkilön katsottiin syyllistyneen petosrikokseen menettelemällä tavalla, joka voisi täyttää myös perättömän vaarailmoituksen tunnusmerkistön. Teko oli arvioitava rikosoikeudellisesti tyhjentävällä tavalla.

Käräjäoikeuden mukaan A:n tarkoitus kohdissa 1 ja 3 oli ollut virheellisiä tietoja antamalla erehdyttää syytteessä mainittuja poliisilaitoksia tarpeettomasti lähettämään erikoisjoukkoja hätäpuheluissa yksilöityjen henkilöiden koteihin. A:n oli tullut mieltää varmaksi tai vähintään varsin todennäköiseksi näiden tekojensa seuraukseksi, että hän aiheuttaa taloudellista vahinkoa poliisilaitoksille tarpeettomista poliisitoimista aiheutuvina kustannuksina. Käräjäoikeus on kohdassa 6 katsonut, että A:n oli yllyttämällä toista henkilöä soittamaan puhelun tullut mieltää varmaksi tai vähintään varsin todennäköiseksi, että poliisilaitokselle aiheutuu taloudellista vahinkoa. Kohdassa 4 A puolestaan oli erehdyttänyt American Airlinesia tarkoituksenaan vahingoittaa lennolla ollutta B:tä. A:n oli tullut mieltää varmaksi tai vähintään varsin todennäköiseksi se, että hänen tekonsa vuoksi lento keskeytetään tai ryhdytään muihin mittaviin turvallisuustoimiin pommiuhkauksen vuoksi. A:n oli tullut mieltää, että hänen tekonsa aiheuttaa taloudellista vahinkoa muun ohella lentoyhtiölle.

Kohdassa 5 käräjäoikeus on katsonut, että A:n menettely sinänsä täytti identiteettivarkauden tunnusmerkistön. Kuitenkaan A:n menettely ei tullut rikosoikeudellisesti tyhjentävällä tavalla arvioiduksi, jos sitä arvioitaisiin vain identiteetin loukkauksena, kun A:n teon olennaisena osana oli ollut luvaton tunkeutuminen tietojärjestelmään. Sen vuoksi A:n menettelyä tuli arvioida tietomurtorikoksena, jossa suojeluobjekti oli tietojärjestelmä ja sen luotettavuus.

Hovioikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, voidaanko hänen syykseen luetut teot kohdissa 1, 3, 4 ja 6 arvioida petosrikoksiksi ja kohdassa 5 törkeäksi tietomurroksi siitä huolimatta, että kohdissa tarkoitettu A:n menettely olisi mahdollista katsoa myös perättömiksi vaarailmoituksiksi ja identiteettivarkaudeksi, joiden rikosten syyteoikeudet ovat vanhentuneet. Mikäli kohdissa 1, 3, 4 ja 6 kerrotun menettelyn voidaan katsoa täyttävän petosrikoksen tunnusmerkistön, asiassa on erityisesti arvioitava A:n tahallisuutta vahingoittamistarkoituksen osalta. Syyksilukemisen lisäksi asiassa on kysymys rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta.

2. Rikosten yhtyminen

2.1. Kohdat 1, 3, 4 ja 6 syrjäyttääkö perätön vaarailmoitus petoksen

Hovioikeus toteaa, että rikoslaki ei sisällä yleisiä lainkonkurrenssisääntöjä. Korkein oikeus on muun ohessa ratkaisuissa KKO 1997:108, KKO 2002:91, KKO 2003:115, KKO 2014:7, KKO 2017:57, KKO 2019:31 ja KKO 2021:7 arvioinut rikosten yhtymistä eri tilanteissa. Ratkaisussa KKO 1997:108 korkein oikeus katsoi, että koska kotirauhan rikkomisen ja vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistöillä oli eri suojelukohteet, vastaaja voitiin tuomita molemmista rikoksista. Ratkaisussa KKO 2002:91 vastaajat tuomittiin sekä hallinnan loukkauksesta että haitanteosta virkamiehelle. Sanotuissa ratkaisuissa painotettiin tunnusmerkistöllä suojattavien oikeushyvien erilaisuutta. Myös ratkaisuissa KKO 2014:7 ja KKO 2017:57 keskeistä merkitystä rikosten yhtymisen osalta annettiin rangaistussäännösten suojelukohteille.

Ratkaisussa KKO 2019:31 oli kysymys tilanteesta, jossa syyttäjä vaati vastaajalle rangaistusta virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta sekä kahdesta laittomasta uhkauksesta. Korkein oikeus katsoi, että virkamiehen väkivaltaisessa vastustamisessa suojelukohteena on osaltansa myös virkamiehenä toimivan henkilön turvallisuus, vaikka viranomaisia vastaan kohdistuvien rikosten suojelukohteena on ensisijaisesti valtion toimeenpanovallan käyttö. Sen sijaan laittomassa uhkauksessa suojelukohteena on henkilön turvallisuudentunne riippumatta siitä, onko hän virkamies vai ei. Korkein oikeus katsoi, ettei vastaajan syyksi luettua menettelyä voitu lukea syyksi virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena sekä laittomina uhkauksina, vaan teko tuli rikosoikeudellisesti riittävästi arvioiduksi soveltamalla ainoastaan virkamiehen väkivaltaista vastustamista.

Korkein oikeus arvioi ratkaisussa KKO 2021:7 sitä, voitiinko lukuisia tekstiviestejä asianomistajalle lähettänyt vastaaja tuomita vainoamisen ja lähestymiskiellon rikkomisen lisäksi viestintärauhan rikkomisesta. Korkein oikeus totesi, että mahdollisesti sovellettavaksi tulevien säännösten suojelukohteiden erilaisuus ei kaikissa tapauksissa ole merkityksellistä. Suojeltavien oikeushyvien erilaisuudelle voidaan antaa merkitystä lähtökohtaisesti vain silloin, kun säännöksellä, jonka syrjäytymistä arvioidaan, on jokin sellainen suojelukohde, jota syrjäyttävällä säännöksellä ei ole. Koska viestintärauhan rikkomissäännöksellä suojattavat oikeushyvät sisältyivät lähestymiskiellon rikkomista koskevalla säännöksellä suojeltaviin oikeushyviin, ei vastaajaa voitu tuomita viestintärauhan rikkomisesta.

Petoksesta tuomitaan rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan se joka, hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä taikka toista vahingoittaakseen, erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttämällä saa toisen tekemään tai jättämään tekemättä jotakin ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa erehtyneelle tai sille, jonka eduista tällä on ollut mahdollisuus määrätä. Perättömästä vaarailmoituksesta tuomitaan rikoslain 34 luvun 10 §:n mukaan se joka tekee pommista, tulipalosta, merihädästä, suuronnettomuudesta tai muusta vastaavasta hädästä tai vaarasta perättömän ilmoituksen, joka on omiaan aiheuttamaan pelastus- tai turvallisuustoimen taikka pakokauhua.

Hovioikeus toteaa, että perätöntä vaarailmoitusta koskeva rikoslain säännös sisältyy rikoslain 34 lukuun, jossa on kriminalisoitu yleisvaaralliset rikokset. Pääosin alkuperäisessä, rikoslain säätämisen aikaisessa muodossa ollut luku uudistettiin lailla rikoslain muuttamisesta (578/1995), joka tuli voimaan 1.9.1995. Nyt käsillä oleva rikoslain 34 luvun 10 §:n säännös perättömästä vaarailmoituksesta perustuu sanottuun vuonna 1995 uudistettuun lakiin.

Rikoslain 34 luku on laadittu vaarantamiseen eikä seurausvastuuseen perustuvaksi. Lakia säädettäessä on otettu huomioon se, että lukuun ei tulisi sisältyä säännöksiä sellaisista teoista, joista voidaan rangaista niiden aiheuttaman seurauksen perusteella riittävän ankarasti muiden rikoslain säännösten nojalla. Perätöntä vaarailmoitusta koskevan teon paheksuttavuus perustuu siihen, että se saa aikaan turhia kustannuksia ja voimavarojen aiheetonta hajautumista taikka synnyttää ihmisissä pelon tai kauhun tunteita. (HE 94/1993 vp s. 114 ja 129.)

Petosrikosten kriminalisointia on perusteltu puolestaan sillä, että oikeuselämässä on voitava luottaa siihen, ettei toinen osapuoli petollisilla keinoilla pyri aiheuttamaan toiselle taloudellista vahinkoa. Petosta käytetään keinona oikeudettoman varallisuusedun saavuttamiseen jonkun toisen kustannuksella. Petos on rangaistavaa myös vahingoittamistarkoituksessa tehtynä. (HE 66/1988 vp s. 127–128 ja 131.)

Hovioikeus toteaa, että petoskriminalisoinnin tarkoituksena on suojata ennen kaikkea varallisuutta ja rangaistavuus on perusteltavissa omaisuudensuojalla. Rikoslain 34 luvun rikoksille on puolestaan ominaista, että päähuomio kohdistetaan teosta aiheutuvaan vaaraan eikä teon ulkonaiseen seuraukseen. Vaaran lisäksi mahdollisesti ilmenevä konkreettinen seuraus on johdannainen ja sen toteutuminen voi olla sattumanvaraista. Rikoslain 34 luvun rikosten yhteydessä voivat tulla myös sovellettavaksi esimerkiksi vahingontekoa koskevat säännökset. (HE 94/1993 vp s. 114.)

Vaikka perätöntä vaarailmoitusta koskevan rangaistussäännöksen suojelukohde on välillisesti myös viranomaisten varallisuus, ei sanotun rangaistussäännöksen täyttyminen edes edellytä konkreettiseen pelastus- tai turvallisuustoimeen ryhtymistä vaan riittävää on, että perätön ilmoitus on ollut omiaan aiheuttamaan pelastus- tai turvallisuustoimen. Nyt käsillä olevassa tilanteessa, jossa perättömällä vaarailmoituksella on väitetysti pyritty aiheuttamaan konkreettista vahinkoa, ei teko tulisi rikosoikeudellisesti riittävästi arvioiduksi soveltamalla vain perätöntä vaarailmoitusta koskevaa rikoslain säännöstä.

Sanotulla tavalla tunnusmerkistön täyttyminen perättömästä vaarailmoituksesta on edellyttänyt abstraktin vaaran syntymisen pelastustoimeen ryhtymisestä. Abstraktin vaaran sisältävät rikostunnusmerkistöt eivät pääsääntöisesti sisälly toisen rikostyypin sisälle eikä niiden soveltaminen siten syrjäydy rikosten yhtymistä koskevien periaatteiden nojalla (ks. esim. Jussi Tapani, Matti Tolvanen ja Tatu Hyttinen: Rikosoikeuden yleinen osa. Vastuuoppi, 2019, s. 571). Näillä ja käräjäoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus katsoo, että A:n menettelyä voidaan arvioida myös petossäännösten nojalla.

2.2. Kohta 5 syrjäyttääkö identiteettivarkaus tietomurron

Tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 38 luvun 8 §:n 1 momentin (578/1995) mukaan tietomurrosta tuomitaan se, joka käyttämällä hänelle kuulumatonta käyttäjätunnusta taikka turvajärjestelyn muuten murtamalla oikeudettomasti tunkeutuu tietojärjestelmään, jossa sähköisesti tai muulla vastaavalla teknisellä keinolla käsitellään, varastoidaan tai siirretään tietoja, taikka sellaisen järjestelmän erikseen suojattuun osaan. Sanotun pykälän 4 momentin mukaan tätä pykälää sovelletaan ainoastaan tekoon, josta ei ole muualla laissa säädetty ankarampaa tai yhtä ankaraa rangaistusta.

Käräjäoikeuden toteamin tavoin 4.9.2015 voimaan tulleen rikoslain 38 luvun 9 a §:n mukaan identiteettivarkaudesta tuomitaan se, joka erehdyttääkseen kolmatta osapuolta oikeudettomasti käyttää toisen henkilötietoja, tunnistamistietoja tai muuta vastaavaa yksilöivää tietoa ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa tai vähäistä suurempaa haittaa sille, jota tieto koskee.

Tietomurtoa koskevilla säännöksillä pyritään turvaamaan toisaalta niin sanottua tietokonerauhaa eli tietojärjestelmiä ulkopuolista tunkeutumista vastaan ja toisaalta tietokonetyöskentelyn yksityisyyttä sellaista ulkopuolista tarkkailua vastaan, jossa ei ole kysymys salakuuntelusta tai -katselusta. Tietomurtokriminalisoinnin suojeluobjektina on ennen kaikkea tietojärjestelmän luottamuksellisuus. (ks. HE 94/1993 vp s. 155 ja HE 232/2014 vp s. 12.)

Identiteettivarkautta koskevalla rikoslain 38 luvun 9 a §:n säätämisellä on tarkoitettu osaltaan saattaa laki vastaamaan vaatimuksia, jotka johtuvat tietojärjestelmiin kohdistuvista hyökkäyksistä ja neuvoston puitepäätöksen 2005/222/YOS korvaamisesta annetusta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivistä 2013/40/EU. Säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee, että identiteettivarkaus tapahtunee usein osana muuta rangaistavaa käyttäytymistä. Identiteettivarkauden ja muiden rikossäännösten suhde on tarkoitettu ratkaistavaksi tavanomaisten konkurrenssia koskevien periaatteiden mukaisesti. (HE 232/2014 vp s. 3, 5 ja 13.)

Hallituksen esityksessä (HE 232/2014 vp s. 26 ja 38) on todettu, että uudessa identiteettivarkautta tarkoittavassa teossa suojeluobjektina on identiteetin loukkaamattomuus (sen, jonka henkilötietoja on käytetty), kun taas direktiivin 4 ja 5 artiklassa tarkoitetuissa teoissa ja niitä vastaavissa kansallisissa kriminalisoinneissa (kuten esimerkiksi teot, jotka toteuttavat tietomurron tunnusmerkistön) suojellaan tietojärjestelmää tai dataa. Näin ollen konkurrenssiopillisesti molemmista rikoksista tuomitseminen on mahdollista. Hallituksen esityksen mukaan identiteettivarkaus voi usein tapahtua jonkin muun vakavamman rikoksen kuten petoksen yhteydessä.

Identiteettivarkaudesta ei ole säädetty ankarampaa tai yhtä ankaraa rangaistusta kuin tietomurrosta tai törkeästä tietomurrosta. Näin ollen asiassa ei tule sovellettavaksi tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 38 luvun 8 §:n 4 momentin (578/1995) toissijaisuuslauseke, joka syrjäyttäisi tietomurtoa koskevan säännöksen soveltamisen. Ottaen huomioon sanotuilla säännöksillä suojattavat eri oikeushyvät, A:n menettelyä kohdassa 5 voidaan arvioida myös tietomurtoa koskevan säännöksen nojalla. Hovioikeus hyväksyy näillä täsmennyksillä käräjäoikeuden perustelut tältä osin.

3. Tunnusmerkistöjen täyttyminen ja tahallisuus

3.1. Kohdissa 1, 3, 4 ja 6 yksilöidyt petosrikokset

Petosta koskeva rikoslain 36 luvun 1 §:n säännös ilmenee edeltä kohdasta 2.1.

Kohdassa 1 kerrottujen tapahtumien taustalla on ollut FBI:n vuonna 2013 ”Hack the Planet” -nimiseen hakkeriryhmään kohdistama tutkinta, jossa eräs FBI-agentti oli toiminut tutkijana ja johon tutkintaan A oli liittynyt. Syytteessä kerrotut, sisältönsä puolesta paikkansa pitämättömät hätäpuhelut ovat liittyneet sanotun tutkijan lähiomaisiin. Kohdassa 3 A on soittanut poliisilaitokselle esiintyen C:n isänä. Syytteessä kerrottu, sisältönsä puolesta paikkansa pitämätön hätäpuhelu on liittynyt C:n perheeseen.

Kohdassa 4 A on B:nä esiintyen soittanut kaksi kertaa American Airlines lentoyhtiön asiakaspalveluun kertoen muun ohessa epäilevänsä, että joku muu henkilö oli B:n nimellä lennolla Dallasista San Diegoon samalla, kun A oli ilmoittanut, että Twitterissä oli twiitti lentokoneessa olevasta pommista. Kohdassa 6 A on yllyttänyt toista henkilöä soittamaan hätäkeskukseen. Puhelu on koskenut erästä perhettä, jonka perheenjäsenen on esitetty kuuluneen samaan hakkeriryhmään A:n kanssa.

Käräjäoikeus on kohdissa 1 ja 3 katsonut, että A oli menettelyllään erehdyttänyt poliisilaitoksia suorittamaan perusteettomia hälytystehtäviä sekä kohdassa 4 lentoyhtiötä keskeyttämään lennon ja ryhtymään muihin turvallisuustoimiin pommiuhkauksen vuoksi. Käräjäoikeus on kohdassa 6 katsonut, että A oli yllyttänyt toisen henkilön erehdyttämään poliisilaitosta ja saanut näin poliisilaitoksen ryhtymään perusteettomiin poliisitoimiin. Asiassa ei ole riitaa A:n menettelystä vaan siitä, onko A toiminut asiassa tahallisesti.

Tahallisuuden tulee peittämisperiaatteen mukaisesti ulottua kaikkiin petoksen tunnusmerkistötekijöihin. Tahallisuudesta säädetään rikoslain 3 luvun 6 §:ssä, jonka mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä.

Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan tarkoitustahallisuudesta on ennen kaikkea kysymys silloin, kun tekijän tarkoituksena on rikoksen tunnusmerkistön toteuttaminen (HE 44/2002 vp s. 85). Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2011:26 mukaan tarkoitustahallisuus on vakiintuneesti määritelty siten, että tietty laissa mainittu seuraus on toiminnan välitön ja ensisijainen päämäärä. Tarkoitustahallisuus kattaa myös sellaiset välitavoitteet, jotka ovat välttämättömiä varsinaisen päämäärän saavuttamiseksi (kohdat 13 ja 14). Rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus merkitsee korotettua tahallisuusvaatimusta (tarkoitustahallisuutta), sillä todennäköisyystahallisuus ei riitä täyttämään tarkoitusedellytystä (Dan Frände ym.: Keskeiset rikokset, 2018, s. 651).

Petoksen muiden olosuhde- ja seuraustunnusmerkistötekijöiden osalta syyksilukemiseen riittää todennäköisyystahallisuus. Siten rangaistavuuden kannalta riittävää on, että tekijä mieltää antamansa tiedot varsin todennäköisesti virheellisiksi ja sen että erehdys saa aikaan sen, että toinen osapuoli ryhtyy itselleen vahingolliseen määräämistoimeen. Lisäksi tekijän tulee pitää vähintään varsin todennäköisenä, että toiselle aiheutuu tekijän menettelystä taloudellista vahinkoa tai sen vaaraa.

A:n menettelyssä kysymys ei ole ollut pelkästään yleisestä ihmisten hengen tai terveyden vaarantamisesta tai turvallisuudentunteen horjuttamisesta, vaan puheluissa on totuudenvastaisesti kerrottu muun muassa panttivankitilanteesta, itsemurha-aikomuksesta ja lentoliikenteeseen liittyvästä pommiuhasta. A on tiennyt, että kysymyksessä olevat puhelinsoitot ja niissä annetut tiedot ovat perättömiä.

Kuten käräjäoikeus on todennut, selvänä voidaan pitää, että A:n tarkoitus on ollut virheellisiä tietoja antamalla erehdyttää poliisilaitoksia ja lentoyhtiötä tarpeettomiin turvallisuustoimiin. Selvänä voidaan pitää myös sitä, että kerrotunlaisesta menettelystä tulee aiheutumaan vahinkoa niin poliisilaitoksille kuin lentoyhtiölle. A:n on tullut kohdassa 4 pitää vähintään varsin todennäköisenä, että lento tullaan keskeyttämään. Vaikka A on ollut tekoaikana alle 18-vuotias, A:n on täytynyt pitää vähintään varsin todennäköisenä näitä tekoonsa liittyviä olosuhteita ja tekonsa seurauksia.

Jotta A:n menettely voisi tulla rangaistavaksi petosrikoksena, asiassa on vielä arvioitava se, onko A:n tarkoituksena ollut vahingoittaa kohdissa 1, 3 ja 6 poliisilaitoksia sekä kohdassa 4 syytteessä yksilöityä lentoyhtiötä ja B:tä. Käräjäoikeuden selvitetyksi katsomat seikat viittaavat osin siihen, että A:n ensisijaisena motiivina on voinut olla kohdassa 1 aiheuttaa vahinkoa hänen toimiaan tutkineelle FBI-agentille ja tämän perheelle, kohdassa 3 yhteydenpidon jatkamisesta A:n kanssa kieltäytyneelle C:lle ja tämän perheelle ja kohdassa 6 samaan hakkeriryhmään A:n kanssa kuuluneelle henkilölle ja tämän perheelle. Kohdassa 4 puolestaan ilmeiseltä vaikuttaa, että A:n tarkoituksena on ollut vahingoittaa lennolla ollutta B:tä, joka oli toiminut sen yhtiön toimitusjohtajana, johon hakkeriryhmä oli kohdistanut toimenpiteitään. Näissä olosuhteissa hovioikeus ei pidä uskottavana sitä A:n esittämää väitettä, etteikö hänellä olisi ollut tarkoitus aiheuttaa vahinkoa ainakaan edellä kerrotuille teonkuvauksissa yksilöidyille henkilöille tai heidän lähiomaisilleen. Vaikka A:n toiminnan ensisijaisena tavoitteena voidaan katsoa olleen aiheuttaa vahinkoa muille kuin poliisilaitoksille ja lentoyhtiölle, vahingoittamistarkoitukselta edellytettävä tarkoitustahallisuus kattaa kuitenkin myös sellaiset välitavoitteet, jotka ovat välttämättömiä tämän päämäärän saavuttamiseksi.

A:n on täytynyt olla tietoinen siitä, että perättömistä hätäpuheluista tulee aiheutumaan vahinkoa myös poliisilaitoksille ja lentoyhtiölle. Tällaisen vahingon aiheutuminen on ollut välttämätöntä, jotta A on saavuttanut varsinaisen tarkoituksensa vahingoittaa sanottuja muita henkilöitä tai heidän lähiomaisiaan. Tässä asiassa vahingoittamistarkoituksen kannalta siten riittävänä voidaan pitää, että A:n on tullut mieltää, että mahdollisten muiden motiivien kannalta välttämättöminä välivaiheina sanotuille tahoille tai sille, jonka eduista lentoyhtiöllä on ollut mahdollista määrätä, aiheutuu vahinkoa. Siten A:n tahallisuus kattaa rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momentin edellyttämällä tavalla myös vahingoittamistarkoituksen.

Kohdassa 4 törkeän petoksen tunnusmerkistön täyttyminen rikoslain 36 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan vielä edellyttää, että petoksessa on aiheutettu huomattavaa tai erityisen tuntuvaa vahinkoa ja että petos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. A:n menettelystä on kohdassa 4 aiheutunut vahinkoa lentoyhtiön lisäksi ilmavoimille ja tämä määrä ylittää sen, mitä oikeuskäytännössä on pidetty huomattavana. Ottaen huomioon teonkuvauksesta ilmenevät teon olosuhteet, petosta on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että A:n menettely täyttää petosrikosten tunnusmerkistön siten kuin käräjäoikeus on katsonut.

A on valituksessaan vedonnut siihen, että käräjäoikeuden ratkaisu ei ole vastannut rikoslain 3 luvun 1 §:ssä säädettyä rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta. Sanotun säännöksen 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi.

Edellä ja myös käräjäoikeuden tuomiossa selostetuista rikoslain 34 luvun esitöistä on pääteltävissä, että luvun säännöksillä ei ole ollut tarkoitus syrjäyttää esimerkiksi sellaisia rikostunnusmerkistöjä, joista voidaan rangaista niiden aiheuttaman seurauksen perusteella. Hovioikeus on edellä katsonut A:n menettelyn täyttävän tekohetkellä rangaistavaksi säädetyn petosrikoksen tunnusmerkistön. Edellä lausutuilla perusteilla aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen syyksilukemisen osalta ei ole.

3.2. Kohta 5 törkeä tietomurto

Tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 38 luvun 8 §:n 1 momentin (578/1995) tietomurtoa koskeva säännös ilmenee edeltä kohdasta 2.2.

Tekohetkellä voimassa olleen saman luvun 8 a §:n 1 momentin 2 kohdan (540/2007) mukaan jos tietomurto tehdään erityisen suunnitelmallisesti ja tietomurto on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä tietomurrosta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 153/2006 vp s. 67) mukaan erityisellä suunnitelmallisuudella tarkoitetaan esimerkiksi varsinaista tekoa edeltäviä laajoja valmistelutoimenpiteitä sekä erityisiä toimia teon jälkeen jälkien peittämiseksi.

Käräjäoikeudessa on tullut näytetyksi se, että A oli oikeudettomasti hänelle kuulumatonta käyttäjätunnusta käyttäen tunkeutunut tietojärjestelmään. Kuten edellä kohdassa 2.2. on perusteltu, estettä tuomita A syyttäjän vaatimuksen mukaisesti tietomurrosta ei lähtökohtaisesti ole, vaikka tekohetken jälkeen on tullut voimaan lievemmin rangaistava identiteettivarkautta koskeva tunnusmerkistö.

Asiassa on vielä arvioitava sitä, onko A:n teko tehty erityisen suunnitelmallisesti ja onko teko myös kokonaisuutena arvostellen ollut törkeä. Esitöiden mukaan erityinen suunnitelmallisuus liittyy tietomurron toteuttamistapaan eli ennen kaikkea siihen, millä tavalla tietomurto on teknisesti hoidettu. A:n kohdalla on pikemmin ollut kysymys siitä, että hän on halunnut jatkaa B:n häirintää ja hankaloittaa hänen elämäänsä. Tämä A:n menettely on ollut suunnitelmallista. Sen sijaan näyttämättä on jäänyt, että itse tietomurron toteuttamistapaan olisi liittynyt erityistä suunnitelmallisuutta, minkä vuoksi hovioikeus katsoo toisin kuin käräjäoikeus, että tietomurtoa ei ole tehty erityisen suunnitelmallisesti. A:n menettely ei siten täytä tekohetkellä voimassa olleen törkeän tietomurron tunnusmerkistöä.

Tekohetkellä voimassa olleen perusmuotoisen tietomurron ankarin rangaistus oli enintään vuosi vankeutta, jolloin syyteoikeus rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan on vanhentunut kahdessa vuodessa rikoksen tekopäivästä. Syytteen mukaan kohdassa 5 kerrottu teko on tehty 27.8.2014. A:lle on annettu haaste tiedoksi 15.8.2018 eli vasta sen jälkeen, kun teosta oli kulunut yli kaksi vuotta. Näin ollen syyteoikeus on vanhentunut ja syyte kohdassa 5 on hylättävä.

4. Rangaistusseuraamus

Törkeästä petoksesta on rikoslain 36 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan tuomittava vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Petoksesta ja tietoliikenteen häirinnästä on saman lain 36 luvun 1 §:n 1 momentin ja 38 luvun 5 §:n mukaan tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa, jos tekijä on tehnyt rikoksen alle 18-vuotiaana. Säännöksen 2 momentista ilmenee, että tekijälle saa tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

Rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan kohtuullistamisen taustasyyt ovat samoja, joilla perustellaan rikosoikeudellisen vanhentumisen vastuusta vapauttava vaikutus. Rikoksen muiston hälvetessä ei yleisestävyys sen enempää kuin sovitusajatuskaan enää vaadi samassa määrin rikoksen täyttä rankaisemista. Sanktion kohdistaminen henkilöön, jonka elämäntilanne on kokonaan toinen kuin rikoksen tekohetkellä, saattaa olla tarkoituksetonta myös erityisestävien näkökohtien alkuperäisten tavoitteiden kannalta. Vanhentumisaikaa lyhyempikin aika voi poikkeustapauksissa antaa pätevän aiheen rangaistuksen lievennykseen, jos tekijän elämänolosuhteet rikoksen jälkeen ovat kehittyneet niin, että hänen tempaamisensa irti senhetkisistä oloista vahingoittaisi vakavasti tulevia sosiaalisen selviytymisen mahdollisuuksia. Jälkimmäiset näkökohdat eivät ole sidottuja prosessuaalisen vanhentumisen tosiasialliseen kulkuun. (HE 44/2002 vp s. 200–201.)

Korkein oikeus on todennut ratkaisussaan KKO 2019:52, että rikoslain 6 luvun 7 §:n kohtuullistamisperusteet on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeustapauksissa. Mainitun pykälän 3 kohdassa tarkoitettu kohtuullistamisperuste voi kuitenkin tulla sovellettavaksi esimerkiksi siitä syystä, että rikostutkinta ja oikeudenkäynti kestävät poikkeuksellisen pitkään. Arvioitaessa rangaistuskäytännön mukaisen seuraamuksen kohtuuttomuutta ja poikkeuksellista haitallisuutta on ajan kulumisen ja rikokselle säädetyn vanhentumisajan läheisyyden ohella tarkasteltava tekijän elämäntilannetta ja siinä mahdollisesti tapahtuneita merkittäviä muutoksia (kohta 42 ja siinä mainittu ratkaisu). Rangaistuksen alentamisella voidaan myös hyvittää Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaiseen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä kohtuullisessa ajassa koskevaan oikeuteen kohdistunut loukkaus, jos oikeudenkäynti on kestänyt poikkeuksellisen pitkään (ks. esim. KKO 2005:73).

A:n syyksi luetut teot on tehty 16.2. ja 24.12.2014 välisenä aikana. Viimeisen rikoksen tekemisestä oli siten kulunut runsaat kaksi vuotta siinä vaiheessa, kun rikosasia on 3.3.2017 tullut vireille käräjäoikeudessa. Haaste A:lle on annettu tiedoksi 15.8.2018. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee, että A:n tavoittamisessa haastettavaksi oli ollut vaikeuksia. Tämä on selitettävissä sillä, että A oli jo tuolloin oleskellut ulkomailla. Käräjäoikeus on antanut tuomion 23.6.2020 ja hovioikeus antaa tuomionsa vuoden 2022 loppupuolella. Viimeisen rikoksen tekemisestä on siten käräjäoikeuden tuomiota annettaessa kulunut noin viisi ja puoli vuotta ja hovioikeuden antaessa tuomion vajaa kahdeksan vuotta.

Rikoslain 8 luvun 1 §:n mukaan syyteoikeuden vanhentumisaika törkeässä petoksessa on kymmenen vuotta ja muissa nyt käsiteltävänä olevissa teoissa viisi vuotta. Asian tullessa käräjäoikeudessa vireille syyteoikeuden vanhentumisaikaa on ollut jäljellä vajaasta kahdesta vuodesta yli seitsemään vuoteen, mutta nyt hovioikeuden antaessa tuomion vanhentumisaikaa ei olisi jäljellä enää kuin kohdan 4 törkeän petoksen osalta. Kysymys on ollut laajahkosta ja epätavallisesta asiakokonaisuudesta, johon on liittynyt kansainvälisiä oikeusapupyyntöjä, joiden vuoksi asian käsittely eri vaiheissa on kestänyt tavanomaista pidempään.

Kuten edellä on jo todettu, A:n nyt syyksiluettujen rikosten viimeisestä tekoajasta on hovioikeuden antaessa tuomion ehtinyt kulua vajaa kahdeksan vuotta. Vaikka asian käsittelyn kestoon on vaikuttanut myös se, että A:ta ei ollut tavattu haastamista varten, hänen ei kuitenkaan ole näytetty pakoilleen oikeudenkäyntiä. A on tehdessään nyt kysymyksessä olevat teot ollut alle 18-vuotias. Alle 18-vuotiaana tehdyt rikokset tulee lähtökohtaisesti käsitellä normaalia kiireellisemmin.

Edeltä ilmenevin tavoin oikeudenkäynti on kestänyt hyvin pitkään. Punnittuaan keskenään rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdassa tarkoitetun kohtuullistamisperusteen puolesta ja vastaan esitettyjä seikkoja hovioikeus päätyy siihen, että vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen, ja rikosten tekemisestä kuluneelle huomattavan pitkälle ajalle on siten käräjäoikeuden katsomin tavoin annettava merkitystä rangaistusta lieventävänä seikkana.

Käräjäoikeus on katsonut, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetuista teoista ilman lieventämisperusteita olisi ollut 1 vuosi 10 kuukautta. Kun rangaistusta ja rangaistusasteikko tuli lieventää rikoslain 6 luvun 7 ja 8 §:n nojalla, käräjäoikeus on pitänyt oikeudenmukaisena rangaistuksena 1 vuoden vankeusrangaistusta.

Kohdissa 1, 3, 4 ja 6 kysymys on ollut suunnitelmallisesta menettelystä. Osittain samanlaisen menettelyn jatkaminen vajaan vuoden aikana osoittaa A:ssa tavanomaista suurempaa syyllisyyttä. Hovioikeus hyväksyy lähtökohtaisesti käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset rangaistuksen mittaamisen osalta kuitenkin siten, että kohdan 4 rikoksen pohjarangaistusvaikutus olisi jonkin verran käräjäoikeuden katsomaa vähäisempi. Kun syyte kohdan 5 osalta tulee hylätyksi, hovioikeus harkitsee oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi A:n syyksi jäävistä rikoksista 10 kuukautta vankeutta käräjäoikeuden määräämine koeaikoineen.

Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi (ehdollinen vankeus), jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Saman pykälän 2 momentin mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei kuitenkaan saa tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen, elleivät painavat syyt sitä vaadi.

Korkein oikeus on todennut, että oikeuskäytännössä painavien syiden vaatimusta on tulkittu ahtaasti ja niin, että verraten vakavissakin rikoksissa ehdollinen vankeus saa etusijan (KKO 2017:69, kohta 47 ja siinä mainitut ratkaisut).

A tuomitaan 10 kuukauden vankeusrangaistukseen teoista, jotka hän on tehnyt alle 18-vuotiaana. Vankeusrangaistus ei pituutensa puolesta puolla ehdotonta vankeusrangaistusta. Syyllistyessään kysymyksessä oleviin rikoksiin A:ta ei ollut aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Myös tämä seikka puhuu vahvasti ehdollisen vankeuden puolesta siitä huolimatta, että A on sittemmin vuonna 2015 tuomittu osittain samanlaatuisista rikoksista ehdolliseen kahden vuoden vankeuteen, ja nyt kysymyksessä olevat rikokset olisi voitu käsitellä samassa oikeudenkäynnissä. Vaikka A:n rikoksissa on ollut kysymys vakavista teoista, hovioikeus katsoo, että asiassa ei ole sellaisia painavia syitä, jotka edellyttäisivät rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana alle 18-vuotiaana teot tehneelle A:lle.

A:n asiamiehen mukaan A ei edelleenkään asu Suomessa. Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätöksen siitä, että yhdyskuntapalvelu oheisseuraamuksena ei kerrotuissa olosuhteissa ole perusteltua. Kun syyte on tullut osittain hylätyksi, hovioikeus harkitsee oheissakon oikeaksi määräksi 80 päiväsakkoa.
---

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hylätty syyte

5. Törkeä tietomurto nuorena henkilönä 27.8.2014

Rangaistusseuraamukset
Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-4, 6
10 kuukautta vankeutta
Vapaudenmenetysaika 17.3.–10.4. ja 24.9.–17.12.2014
Vankeusrangaistus on ehdollinen.
Koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja päättyy
30.6.2022.
Ehdollisen vankeusrangaistuksen ohessa 80 päiväsakkoa à 6 euroa = 480 euroa
A:ta ei määrätä valvontaan.
Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu
tekee koeaikana rikoksen, josta hänet tuomitaan ehdottomaan vankeuteen ja
josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.
Rangaistusta on syyksilukemista vastaavasti alennettu.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
---

Asian ovat ratkaisseet:

Presidentti Asko Välimaa
Hovioikeudenneuvos Tarja Ryhänen-Dahlman
Hovioikeudenneuvos Otto Ollikainen

Ratkaisu on yksimielinen.

Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 30.1.2023.

‍