HelHO:2024:11
Arvioidessaan törkeän lapsenraiskauksen tunnusmerkistönmukaisuutta hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että vastaaja oli sukupuoliyhteyteen päästäkseen käyttänyt hyväkseen 9-vuotiaan A:n iästä ja kehitystasosta johtuvaa avutonta tilaa, jonka vuoksi A oli ollut kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. Kysymys myös lapsenraiskauksen ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yksiköinnistä.
LÄNSI-UUDENMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 10.5.2023
Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus on tuominnut vastaajan kohdassa 1 lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (540/2011) sekä kohdissa 2, 3 ja 5 törkeästä lapsenraiskauksesta (486/2019) yhteiseen 8 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskeva syyte on hylätty kohdassa 6.
Käräjäoikeus on törkeän lapsenraiskauksen tunnusmerkistönmukaisuutta arvioidessaan katsonut, että tekohetkellä voimassa olleen raiskaussäännöksen (509/2014) tunnusmerkistö täyttyi. Asianomistaja oli ollut tekoaikaan 9-vuotias. Asiassa esitetyn henkilötodistelun perusteella hänen kehitystasonsa oli vastannut ikätasoa. Käräjäoikeus on katsonut asianomistajan ikä ja kehitystaso huomioon ottaen, ettei asianomistaja ole ollut kykenevä puolustamaan itseään tai muodostamaan tahtoaan tilanteessa. Vastaaja oli sukupuoliyhteyteen päästäkseen käyttänyt hyväkseen edellä mainittuja seikkoja.
Käräjäoikeus on yksiköinnin osalta katsonut, että vastaajan menettely oli syytteessä yksiköity eri rikoksiksi tavalla, joka ei vastannut luonnollista katsantokantaa. Kohdassa 1 käräjäoikeus on katsonut, että ottaen huomioon paikkakunnalla I ja paikkakunnalla L syyksiluettujen menettelyjen (syytteen kohta 1, toinen kappale sekä viides ja kuudes kappale) välillä kulunut aika, noin 1 vuosi ja 6 kuukautta, syyksiluetuilla teoilla ei ollut sellaista keskinäistä ajallista yhteyttä, jonka perusteella peniksen koskettelujen voitaisiin katsoa muodostavan yhden, jatkuvan menettelyn ja siten sisältyvän samaan hyväksikäyttörikokseen. Näin ollen vastaajalle paikkakunnalla I syyksiluettua menettelyä (syytteen kohta 1, toinen kappale) oli arvioitava omana tekonaan (tuomiolauselman kohta 1).
Kohdissa 2 ja 3 käräjäoikeus ei ole muuttanut syytteen yksiköintiä, sillä syyksiluetut menettelyt muodostivat paikkakunnalla J ja paikkakunnalla K syyksiluettuine sukupuoliyhteyksineen omat tekonsa, joilla ei ollut keskinäistä ajallista eikä paikallista yhteyttä. Näin ollen kysymys oli kahdesta eri rikoksesta.
Vastaajan syyksi oli luettu kaksi sukupuoliyhteyttä asianomistajan kanssa sekä asianomistajan peniksen koskettelua (syytteen kohta 1, viides ja kuudes kappale sekä kohdat 4 ja 5). Kysymys oli samaan asianomistajaan noin viikon ajanjaksolla kohdistuneesta menettelystä. Tekojen täsmällinen ajankohta oli jäänyt selvittämättä, mutta oli selvää, että menettely ulottui useammalle päivälle. Vaikka kysymys oli kahdesta sukupuoliyhteydestä ja näiden lisäksi myös kosketteluista, luonnollinen katsantokanta menettelyä kokonaisuutena tarkasteltuna puolsi sitä, että kysymys oli yhdestä ja samasta teosta (tuomiolauselman kohta 5).
Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Sanna Nurminen, Kirsikka Linnanmäki ja Teemu Vanhanen.
HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 27.9.2024
---
Syyttäjän valitus ja sen perusteet
Syyttäjä on kohtien 1, 4 ja 5 osalta vaatinut tekojen yksiköinnin muuttamista siten, että paikkakunnalla L tehdyt edellä mainituissa kohdissa kuvatut teot (syytteen kohdan 1 osalta viides ja kuudes kappale) luetaan vastaajan syyksi kahtena törkeänä lapsenraiskauksena ja törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä.
---
Kohdat 1, 4 ja 5
Kohtien 1, 4 ja 5 yksiköinti oli oikeuskäytännössä vakiintuneen niin sanotun luonnollisen katsantokannan vastainen.
Vastaaja oli paikkakunnalla L kohdistanut A:han kohdissa 1, 4 ja 5 kuvattuja seksuaalitekoja neljällä tekokerralla. Teot olivat tapahtuneet eri aikoihin ja eri paikoissa. A oli kyennyt selvästi erottelemaan tekokerrat toisistaan. Kukin tekokerta oli edellyttänyt vastaajalta erillistä rikoksentekopäätöstä. Paikkakunnalla L tapahtuneet kaksi tekoa, joihin ei ollut sisältynyt sukupuoliyhteyttä, tuli yksiköidä yhdeksi törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi ja samana aikana tapahtuneet sukupuoliyhteyden sisältäneet teot erillisiksi teoikseen.
Syyttäjä on pääkäsittelyssä ilmoittanut tyytyvänsä käräjäoikeuden ratkaisuun siltä osin, että syytekohdan 1 paikkakunnan I (syytteen kohta 1, toinen kappale) tapahtumat olivat oma erillinen tekonsa ja että siinä kyseessä oli lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, joka ei ollut törkeä.
---
Vastaajan valitus ja sen perusteet
Vastaaja on vaatinut, että syyte ja korvausvaatimus hylätään tai toissijaisesti, että hänen katsotaan kussakin kohdassa syyllistyneen enintään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.
A:n kertomus ei ollut totuudenmukainen.
---
Hovioikeuden ratkaisu
---
Raiskaussäännöksen tulkinnasta
Syytteen mukaan kyseessä on ollut raiskaus, koska vastaaja on sukupuoliyhteyteen päästäkseen käyttänyt hyväkseen sitä, että A on iästään ja kehitystasostaan johtuvan avuttoman tilansa takia ollut kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan taikka ilmaisemaan tahtoaan.
Rikoslain 20 luvun 7b §:n 1 momentin säännös törkeästä lapsenraiskauksesta (486/2019) on tullut voimaan 15.4.2019. Esitöiden mukaan lainsäädännön lähtökohtana on, että alle 16-vuotias lapsi ei voi antaa pätevää suostumusta sukupuoliyhteyteen tai muuhunkaan seksuaaliseen tekoon aikuisen kanssa. Sukupuoliyhteyksiin lapsen kanssa sovelletaan törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevaa säännöstä riippumatta siitä, onko teko tapahtunut yhteisymmärryksessä lapsen kanssa vai ei. Rangaistusta voidaan edelleen ankaroittaa, jos lapseen kohdistuva teko täyttää lisäksi jonkin raiskausta koskevassa säännöksessä mainitun tunnusmerkin. Raiskausta koskevassa säännöksessä ei ole ikärajoja. Suostumus sinänsä ei ole arvioitavana, koska lapsi ei voi missään olosuhteissa antaa pätevää suostumusta sukupuoliyhteyteen aikuisen kanssa. Sitä vastoin merkityksellistä on, onko lapsi ylipäätään kykenevä esimerkiksi muodostamaan tahtoaan. Raiskausta koskevia säännöksiä sovelletaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevien säännösten ohella, jos lapsi on muun muassa pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. Tämä ankaroittaa rangaistusta edelleen, jolloin enimmäisrangaistukseksi muodostuu voimassa olevan lainsäädännön mukaan 13 vuotta vankeutta (törkeä raiskaus ja törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö). Sääntely siis ankaroituu johdonmukaisesti, eikä voimassa olevan lainsäädäntöteknisen perusratkaisun muuttamiseen ole rangaistustasoon tai rangaistuksen määräämiseen liittyviä syitä. (HE 212/2018 vp s. 24–25.)
Törkeää lapsenraiskausta koskevan rangaistussäännöksen säätämisellä ei ole ollut tarkoitus muuttaa raiskauksen tunnusmerkistötekijöitä koskevaa soveltamiskäytäntöä eikä -periaatteita. Törkeää lapsenraiskausta koskevaa säännöstä sovellettaisiin paitsi väkivaltaa tai sen uhkaa käyttämällä tehtyihin tekoihin, myös tilanteisiin, joissa rikoksentekijä on rikoslain 20 luvun 6 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla sukupuoliyhteydessä toisen kanssa käyttämällä hyväkseen sitä, että tämä on tiedottomuuden, sairauden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. (HE 212/2018 vp s. 41.)
Tekoaikana voimassa olleen rikoslain (509/2014) 20 luvun 1 §:n 2 momenttia sisällöllisesti vastaava säännös lisättiin raiskausta koskevaan rangaistussäännökseen vuonna 2011 lailla 495/2011. Mainitun lainmuutoksen johdosta puolustuskyvyttömyyttä aiheuttavien tilojen kuten sairauden tai vammaisuuden hyväksikäyttö sukupuoliyhteyden harjoittamiseksi tuli arvioitavaksi seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan rangaistussäännöksen sijasta rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin raiskaussäännöksen nojalla. Muutokseen johtaneessa hallituksen esityksessä (283/2010 vp s. 7) uudistusta perusteltiin seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rikosoikeudellisen suojan vahvistamisella.
Mainitun hallituksen esityksen (283/2010 vp s. 11) mukaan puolustuskyvyttömyyttä osoittavilla tiloilla tarkoitettaisiin samaa kuin ennen lainmuutosta voimassa olleessa laissa. Aiemman lain esitöiden (HE 6/1997 vp s. 180) mukaan puolustuskyvyttömyydellä tarkoitetaan sitä, että asianomainen henkisen tai ruumiillisen esteen takia ei pysty joko lainkaan tai ainakaan merkittävästi estämään toisen menettelyä. Tahdottomuutta kuvataan toisen kyvyttömyydellä muodostaa tai ilmaista tahtoaan. Puolustuskyvyttömyys ja tahdottomuus voivat johtua esimerkiksi tiedottomuudesta, sairaudesta tai vammaisuudesta.
Rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin mukaista raiskausta koskevissa tai sitä edeltävissä lain esitöissä (HE 6/1997 vp, HE 238/2010 vp ja HE 216/2013 vp) ei tarkemmin eritellä puolustuskyvyttömyyttä ja kyvyttömyyttä muodostaa tai ilmaista tahtoaan. Hallituksen esityksessä (HE 216/2013 vp s. 6) todetulla tavalla puolustuskyvyttömyyttä saattavat aiheuttaa pysyväisluonteisina säännöksessä mainitut sairaus ja vammaisuus. Säännöksen soveltaminen ei kuitenkaan edellytä tilan pysyväisluonteisuutta, joten esimerkiksi lyhytaikaisestakin sairaudesta aiheutuva heikkous tai vastaava puolustuskyvytön tila voi johtaa säännöksen soveltamiseen. Sairaus- ja vammaisuustilanteissa henkilö voi esimerkiksi puhekykyyn liittyvien ongelmien, henkisen toiminnan heikentymisen tai mielentilan häiriintymisen vuoksi olla kyvytön muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan säännöksessä tarkoitetulla tavalla.
Mainitussa hallituksen esityksessä (216/2013 vp s. 6–7) todetaan tahallisuuden osalta, että 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa rikoksentekijän on miellettävä, että uhri on avuttoman tilan takia kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan ja että uhri on tämän avuttoman tilan vuoksi alistunut sukupuoliyhteyteen. Lainkohdan soveltaminen ei tahallisuuden kannalta edellytä sitä, että uhri nimenomaisesti vastustaa sukupuoliyhteyttä. Tahallisuus ei myöskään välttämättä edellytä sitä, että rikoksentekijällä on alun perin ollut tarkoitus raiskata uhrinsa.
Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisua siitä, miten tulee arvioida lapsen iän vaikutusta hänen kykyynsä puolustaa itseään tai muodostaa tai ilmaista tahtonsa. Korkein oikeus on arvioinut asianomistajan humalatilan vaikutusta henkilön puolustuskyvyttömyyteen ratkaisussaan KKO 2019:78 (kohdat 8 ja 24) ja todennut rangaistavuuden edellytyksenä olevan, että henkilö on todella puolustuskyvytön eikä vain esimerkiksi huumaavan aineen vaikutuksen alainen. Tajuissaan ja hereillä olevan päihtyneen henkilön kyky puolustaa itseään tai muodostaa ja ilmaista oma tahtonsa vaihtelee yksilöllisesti ja vaikeasti arvioitavin tavoin. Ratkaisussa KKO 2022:71 on arvioitu sairauden tai vammaisuuden vaikutusta henkilön kykyyn puolustaa itseään tai muodostaa tai ilmaista tahtonsa. Korkein oikeus on todennut, ettei ole riittävää, että asianomistajan sairaus tai vammaisuus on heikentänyt hänen kykyään toimia tilanteessa, vaan hänen on tullut olla tilansa vuoksi kykenemätön estämään vastaajan menettelyä (kohta 25). Vastaajan tietoisuuden kannalta merkityksellisiä ovat myös ne havainnot, joita asianomistajan käyttäytymisen perusteella on ollut mahdollista tehdä hänen sairaudestaan tai vammaisuudestaan ja sen vaikutuksesta hänen kykyynsä puolustaa itseään tai muodostaa tai ilmaista tahtoaan (kohta 26).
HUS:n lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikön asiantuntijalausunnon --- mukaan 7–9-vuotiaan lapsen kyky tehdä itsenäisiä ja tarkkaan harkittuja päätöksiä on vielä hyvin puutteellinen. Kehityspsykologiasta tiedetään, että noin 12 vuoden ikäisenä lapsi on pitkälti kehittynyt kognitiivisesti eli älyllisesti, mutta pitkään senkin jälkeen lapsi tekee tunnepitoisissa tilanteissa aikuista kypsymättömämpiä ratkaisuja, ja hänelle kehittyy vielä nuoreen aikuisuuteen kyky arvioida pitkän tähtäimen vaikutuksia. Lapsi on siis pitkään tämänkin iän jälkeen riippuvainen aikuisista ja lähiympäristöstään tehdessään ratkaisuja. Alle 12-vuotias puolestaan on vielä riippuvainen kasvuympäristöstään ja erityisesti hänestä vastuussa olevien aikuisten ohjauksesta päätöksissään ja käyttäytymisen säätelemisessä. Epäilty kuvautuu olleen perheelle luotettava aikuinen, jonka pyrkimyksenä on ollut se, että lapsi suostuisi seksuaalisiin tekoihin. Tämänkaltaisessa tilanteessa lapsen voi olla vaikeaa ymmärtää, että hänellä olisi vaihtoehto kieltäytyä tilanteessa, tai se ei välttämättä tule hänelle edes mieleen, vaikka tilanne ei sisältäisi suoraa uhkailua tai pakottamista. 7–9-vuotiaan lapsen voi yleensä helposti saada taivuteltua tekemään asioita, joiden vaarallisuudesta, seksuaalisuudesta tai rikollisesta luonteesta lapsella ei vielä ole käsitystä. Halu miellyttää ja turvan tarve ovat paljon suuremmat kuin kyky kyseenalaistaa toisten tekojen motiiveja.
Edellä mainituin lisäyksin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja johtopäätöksen kohdissa 3, 4 ja 5 siitä, että vastaaja on sukupuoliyhteyteen päästäkseen käyttänyt hyväkseen A:n iästä ja kehitystasosta johtuvaa avutonta tilaa, jonka vuoksi A on ollut kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. Näin ollen hovioikeus katsoo, että vastaajan menettelyä on kunkin kohdan osalta pidettävä käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin perustein tekoaikana voimassa olleen lain (486/2019) mukaisena törkeänä lapsenraiskauksena, sillä vastaajan menettely täyttää sekä törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön että törkeän raiskauksen tunnusmerkistöt kunkin sukupuoliyhteyden sisältäneen teon osalta.
Tekojen yksiköinnistä
Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2022:2 (kohta 11) todennut, että voimassa olevaan lakiin ei sisälly säännöstä, joka koskisi yksittäisten tekojen katsomista yhdeksi tai useammaksi rikokseksi, vaan kysymys on jätetty viime kädessä oikeuskäytännössä ratkaistavaksi. Oikeuskäytännössä arvioinnin lähtökohdaksi on otettu lain esitöissä mainitun mukaisesti niin sanottu luonnollinen katsantokanta (HE 84/1980 vp s. 8 ja LaVM 15/1990 vp s. 3). Tekojen ykseyden arvioinnissa on tällöin kiinnitetty huomiota erityisesti tekojen ajalliseen ulottuvuuteen sekä siihen, onko kysymys ollut yhtenäisestä toiminnasta vai selvästi erillisistä teoista. Rikostunnusmerkistöjen muotoilu, niiden tavoitteet ja niillä suojattavat oikeushyvät, asianomistajien lukumäärä sekä tekojen motivaatioperusta vaikuttavat siihen, pidetäänkö tekoja yhtenä vai useampana rikoksena (ks. KKO 2018:17, kohta 10 ja siinä viitatut ratkaisut).
Tekoaikana voimassa olleen törkeää lapsenraiskausta koskevan säännöksen säätämiseen johtaneen lain esitöissä (HE 212/2018 vp s. 40) todetuin tavoin säännöstä sovellettaisiin vain tapauksissa, joissa törkeä raiskaus ja törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on tehty samalla teolla eli rikokset ovat niin sanotussa ideaalikonkurrenssissa. Tämä ilmenee säännöksessä käytetystä sanasta "samalla". Jos esimerkiksi toinen viitatuista rikoksista kohdistuu toiseen henkilöön tai on tehty eri tekokerralla siten että rikokset on yksiköitävä erillisiksi, tuomittaisiin rikoksentekijä nykyiseen tapaan erikseen törkeästä raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Jos teko käsittää sukupuoliyhteyden lisäksi esimerkiksi koskettelua, tarkoituksena ei ole, että tekijä tuomittaisiin törkeän lapsenraiskauksen lisäksi myös rikoslain 20 luvun 6 §:ssä tarkoitetusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tällaisessa tilanteessa koskettelun voidaan katsoa konkurrenssioppien mukaisesti sisältyvän törkeää lapsenraiskausta koskevaan tekoon eikä koskettelusta ole tarpeen rangaista erikseen. Myös lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja raiskausrikosten yksiköinti voivat poiketa toisistaan. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö voi jatkua pidempään siten, että vain osa teosta täyttää raiskausrikoksen tunnusmerkistön tai että saman hyväksikäyttörikoksen aikana tapahtuu useita raiskausrikoksia. Tarkoituksena on, että törkeää lapsenraiskausta koskevan säännöksen piiriin kuuluvat teot yksiköitäisiin ensisijaisesti raiskaussäännöksiä koskevien periaatteiden mukaisesti. Jos rikoksentekijä esimerkiksi on ensin sukupuoliyhteydessä alle 16-vuotiaan kanssa siten, että raiskausrikoksen tunnusmerkistö ei täyty ja myöhemmin uudestaan siten, että törkeän raiskauksen tunnusmerkistö täyttyy, hänet tuomittaisiin vain yhdestä törkeästä lapsenraiskauksesta – edellyttäen että tekokokonaisuutta olisi pidettävä vain yhtenä törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä. Vastaavasti tapauksissa, joissa nykyään luettaisiin syyksi yksi törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja useita törkeitä raiskauksia, teko yksiköitäisiin raiskausrikoksia koskevien periaatteiden mukaisesti. Rikoksentekijä tuomittaisiin tällöin useista törkeistä lapsenraiskauksista. (HE 212/2018 vp s. 42.)
Edellä mainituin lisäyksin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja lopputuloksen siitä, että paikkakunnalla I (syytteen kohta 1, toinen kappale) tapahtunut koskettelua sisältänyt teko ja paikkakunnalla K (syytteen kohta 3) tapahtunut sukupuoliyhteyden sisältänyt teko on arvioitava erillisiksi teoiksi. Lisäksi hovioikeus katsoo, että paikkakunnalla J (syytteen kohta 2) tapahtunut teko on arvioitava erilliseksi teoksi, jolla ei ole ajallista tai paikallista yhteyttä muihin tekoihin. Teon yksiköinnin kannalta merkitystä ei ole sillä, että sukupuoliyhteys on jäänyt kohdassa 2 näyttämättä.
Hovioikeus katsoo toisin kuin käräjäoikeus, että paikkakunnalla L tehdyt sukupuoliyhteyden sisältäneet teot (syytteen kohdat 4 ja 5), joiden on selvitetty tapahtuneen eri päivinä, on luonnollisen katsantokannan mukaan yksiköitävä toisistaan ja samalla paikkakunnalla tapahtuneista koskettelutilanteista erillisiksi törkeiksi lapsenraiskauksiksi, sekä paikkakunnalla L tapahtuneet koskettelutilanteet yhdeksi törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi (syytteen kohta 1, viides ja kuudes kappale).
---
Tuomiolauselma
Hovioikeus on tuominnut vastaajan kohdassa 1.1 lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (486/2019), kohdassa 1.2 törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (540/2011), kohdassa 2 törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (540/2011) sekä kohdissa 3–5 kussakin erikseen törkeästä lapsenraiskauksesta (486/2019) yhteiseen 9 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen.
Asian ovat ratkaisseet:
Hovioikeudenneuvos Helena Valkama
Hovioikeudenneuvos Lalli Castrén (puheenjohtaja)
Asessori Anton Jantunen
Valmistelija:
Hovioikeuden esittelijä Kristina Svinhufvud
Ratkaisu on yksimielinen.
Ei lainvoimainen.