HelHO:2024:12
Kihlakunnanvouti oli toimitettuaan käräjäoikeuteen uhkasakon tuomitsemista koskevan hakemuksen ja A toimitettua siitä lausuman peruuttanut hakemuksen, koska täytäntöönpanoasia oli tullut epäselväksi ja asiassa tuli tämän vuoksi antaa täytäntöönpanoriitaosoitus. A vaati, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen asianosais- ja oikeudenkäyntikulunsa asiassa.
Hovioikeudessa oli kysymys siitä, minkä säännöksen tai oikeusohjeen perusteella valtion velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut asianosaiselle määräytyi tilanteessa, jossa uhkasakon täytäntöönpanoa koskeva asia jäi sillensä ulosottomiehen peruutettua täytäntöönpanoa koskevan hakemuksensa sen jälkeen, kun velvoitettu oli antanut asiassa häneltä pyydetyn lausuman.
Hovioikeus katsoi, että valtion oikeudenkäyntikulujen korvausvastuuta koskeva ulosottokaaren 3 luvun 80 § soveltui uhkasakon täytäntöönpanoasioihin ainoastaan silloin, kun hakemus uhkasakon täytäntöönpanosta hylättiin, ja ettei valtion oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta voinut perustaa myöskään oikeudenkäymiskaaren säännöksiin ottaen huomioon valtion korvausvastuuta koskevat ulosottokaaren 11 luvun säännökset ja ulosottomiehen prosessuaalinen asema. Nimenomaisen säännöksen puuttuessa valtion kuluvastuun tuli määräytyä ulosottokaaren 11 luvun 20 §:n 2 momentista ilmenevän yleisen periaatteen mukaisesti, jonka mukaan valtion korvausvelvollisuus on sidottu itseoikaisun perusteisiin. Kun asiassa saadun selvityksen perusteella uhkasakon täytäntöönpanomenettelyssä ei ollut tapahtunut sellaista selvää virhettä, joka ulosottomiehen olisi tullut itseoikaisuna oikaista, edellytyksiä velvoittaa valtiota korvaamaan A:n oikeudenkäyntikuluja asiassa ei ollut. Käräjäoikeuden ratkaisua ei muutettu.
LÄNSI-UUDENMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 15.12.2023 NRO 10103749
Kihlakunnanvouti on hakemuksessaan vaatinut, että A:lle asetettu uhkasakko tuomitaan maksettavaksi. Perusteinaan kihlakunnanvouti on lausunut muun ohella, että Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden antamassa turvaamistoimipäätöksessä tarkoitettua velvoitetta ei ole ilman pätevää syytä täytetty. Turvaamistoimen hakijat ovat vaatineet asetetun sakon tuomitsemista maksettavaksi, koska A ei ole noudattanut tiedoksi saamaansa kieltoa.
A on antanut hakemuksesta lausuman, jossa hän on vaatinut, että hakemus hylätään ja valtio velvoitetaan korvaamaan hänen asianosais- ja oikeudenkäyntikulunsa asiassa.
Kihlakunnanvouti on peruuttanut hakemuksensa A:n annettua lausumansa. Perusteinaan kihlakunnanvouti on lausunut muun ohella, että ulosottoasia on tullut käräjäoikeudelle esitettyjen seikkojen perusteella epäselväksi, eikä selvitystä voida hankkia ulosottomenettelyssä. A:n riitautuksen vuoksi asiassa tulee antaa ulosottokaaren 10 luvun 6 §:n mukainen täytäntöönpanoriitaosoitus sen selvittämiseksi, onko A:lle asetettua kieltoa noudatettu vai ei. Vasta sanotussa asiassa tehdyn päätöksen perusteella sakon maksuunpanemisprosessia voidaan jatkaa.
Valtakunnanvoudin kanslia on oikeudenkäyntikuluista antamassaan lausumassa vaatinut, että A:n vaatimus asianosais- ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamisesta hylätään.
Käräjäoikeus on hylännyt A:n asianosais- ja oikeudenkäyntikuluvaatimuksen katsoen, että ulosottokaaren 3 luvun 80 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan kuluvastuun edellytyksenä on ulosottomiehen hakemuksen hylkääminen, ja koska ulosottomiehen hakemusta ei nyt käsillä olevassa asiassa hylätä, valtion korvausvelvollisuudelle ei ole edellytyksiä.
Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Paula Helin.
HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS pvm 15.11.2024 NRO 1563
Asian käsittely hovioikeudessa
A:lle on 13.2.2024 myönnetty jatkokäsittelylupa.
Valitus
A on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevilta osin ja että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäynti- ja asianosaiskulunsa käräjäoikeudessa sekä hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen.
Uhkasakon tuomitsemista koskeva asia oli käsitelty hakemusasiana, ja sitä olivat koskeneet oikeudenkäymiskaaren 21 luvun perusperiaatteet. Uhkasakon tuomisemistilanteessa edunsaaja oli ollut valtio, jolloin valtio oli ollut myös osapuoli. Oikeudenkäymiskaaren perusperiaatteiden mukaan vaatimuksensa peruuttanut osapuoli korvasi vastapuolelle mahdollisesti aiheutuneet oikeudenkäyntikulut, jollei ollut erityistä syytä määrätä korvausvelvollisuudesta toisin. Asiassa ei ollut mitään sellaista erityispiirrettä, jonka vuoksi valtiota ei olisi pitänyt velvoittaa korvaamaan A:n oikeudenkäyntikuluja.
Ulosottolaitoksen oli tullut arvioida, täyttyivätkö uhkasakon tuomitsemisen hakemisen edellytykset. Ulosottolaitos ei ollut tiedustellut etukäteen vastaajan näkemystä asiassa.
Vastaus
Valtakunnanvoudin kanslia on vaatinut, että valitus hylätään.
Käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea. Kohtuullinen oikeudenkäyntikulujen määrä oli asian laatuun ja laajuuteen nähden joka tapauksessa korkeintaan 4.000 euroa.
Valtion korvausvelvollisuutta koskevassa ulosottokaaren 3 luvun 80 §:ssä säädetyt edellytykset eivät olleet täyttyneet, joten valtiota ei voitu velvoittaa korvaamaan A:n oikeudenkäyntikuluja. Säännöksen sanamuodon mukaan korvausvastuun edellytyksenä oli ulosottomiehen hakemuksen hylkääminen, eikä lainkohdan viittausta hakemusasioiden käsittelyjärjestykseen ollut tarkoitettu koskemaan myös oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta uhkasakon tuomitsemisessa. Ulosottomies ei ollut oikeudenkäymiskaaressa tarkoitetulla tavalla asiassa asianosainen. Koska ulosottomiehen hakemusta ei ollut hylätty eikä ulosottomiestä ollut pidettävä asiassa asianosaisena, valtiota ei voitu velvoittaa korvaamaan A:n oikeudenkäyntikuluja.
Toissijaisesti asiassa oli ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n nojalla erityinen syy määrätä, ettei valtio ollut korvausvelvollinen A:n asianosais- ja oikeudenkäyntikuluista. Asiallisesti kysymys oli ollut muutoksenhausta ulosottomiehen päätökseen, jolloin asiassa oli voitu ottaa huomioon ulosottokaaren 11 luvun 20 § ja siinä säädetyt edellytykset valtion oikeudenkäyntikuluvastuun syntymiselle ulosottovalitusasiassa. Ulosottokaaren 11 luvun 20 §:n 2 momentin mukaan valtio voidaan velvoittaa korvaamaan ulosoton asianosaisen oikeudenkäyntikulut, jos asiassa on sattunut selvä virhe, joka ulosottomiehen olisi tullut korjata itseoikaisuna. Ulosottomies ei ollut tehnyt asiassa virhettä hakiessaan uhkasakon tuomitsemista. Uhkasakon tuomitsemisen edellytysten ollessa käsillä ulosottomiehellä oli ollut velvollisuus hakea uhkasakon tuomitsemista. A oli vasta uhkasakon tuomitsemisen hakemisen jälkeen esittänyt väitteen, että hän ei ollut rikkonut käräjäoikeuden päätöksessä määriteltyä kieltoa. Täytäntöönpanoasia oli tullut siten epäselväksi, että selvitystä ei enää voinut hankkia ulosottomenettelyssä, vaan ulosoton hakijalle oli pitänyt antaa osoitus täytäntöönpanoriitakanteen nostamiseksi. Ulosottomies oli peruuttanut hakemuksensa uhkasakon maksettavaksi tuomitsemisesta. Ulosottomies ei myöskään ollut asiassa varsinainen asianosainen, joka oman oikeutensa toteuttamiseksi olisi ollut prosessissa mukana.
Hovioikeuden ratkaisu
Kysymyksenasettelu hovioikeudessa
Asiassa on kysymys siitä, tuleeko valtio velvoittaa korvaamaan valittajan oikeudenkäyntikulut uhkasakon maksettavaksi tuomitsemista koskevassa asiassa. Arvioitavaksi tulee, minkä säännöksen tai oikeusohjeen perusteella valtion velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut asianosaiselle määräytyy tilanteessa, jossa uhkasakon täytäntöönpanoa koskeva asia jää sillensä ulosottomiehen peruutettua täytäntöönpanoa koskevan hakemuksensa sen jälkeen, kun velallinen on antanut asiassa häneltä pyydetyn lausuman.
Oikeudellisen arvioinnin lähtökohdat
Oikeudenkäymiskaaren säännökset
Uhkasakkoasian tuomioistuinkäsittelystä on säädetty ulosottokaaren 3 luvun 80 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan uhkasakon tuomitsemista koskevan asian käsittelyssä tuomioistuimessa noudatetaan soveltuvin osin, mitä 11 luvun 15 §:n 1 ja 2 momentissa sekä 19 §:ssä säädetään. Jos ulosottomiehen hakemus hylätään, valtio voidaan velvoitetun vaatimuksesta määrätä korvaamaan tämän kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Ulosottokaaren 11 luvun 15 §:n mukaan valituksen käsittelyssä käräjäoikeudessa noudatetaan soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 8 luvun säännöksiä.
Hakemusasioiden käsittelyä koskevassa oikeudenkäymiskaaren 8 luvussa ei ole oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevaa säännöstä. Luvun 13 §:n viittaussäännöksen perusteella oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus määräytyy saman normiston pohjalta kuin riita-asioissa. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan jos asian käsittely jätetään sillensä sen vuoksi, että asianosainen on peruuttanut kanteensa tai jäänyt saapumatta tuomioistuimeen, hänen on korvattava vastapuolensa kulut, jollei ole erityistä syytä määrätä korvausvelvollisuudesta toisin. Korkein oikeus on katsonut, että säännöstä sovelletaan myös indispositiivisissa riita-asioissa ja hakemusasioissa (ks. KKO 2006:106 ja KKO 2019:63).
Oikeuskirjallisuudessa niin sanottuina erityisasioina on pidetty asioita, jotka eivät ole kanneasioita mutta eivät myöskään oikeudenkäymiskaaren 8 luvussa tarkoitettuja hakemusasioita. Menettelystä erityisasioissa säädetään niitä koskevissa erityissäännöksissä. Erityisasioita koskevissa laeissa saattaa olla viittaussäännös, jonka mukaan oikeudenkäymiskaaren 8 lukua noudatetaan täydentävästi soveltuvin osin. Tällöin kaikki oikeudenkäymiskaaren 8 luvun säännökset eivät välttämättä sovellu, eikä soveltuviakaan säännöksiä noudateta kirjaimellisesti, vaan viittauslaissa tarkoitetun asian erityispiirteet ja tarkoitusperät huomioon ottaen. (Linna: Hakemuslainkäyttö, 2022, s. 6.)
Ulosottokaaren 3 luvun 80 § ja 11 luvun 20 §
Edellä todetusti ulosottokaaren 3 luvun 80 §:ssä on säädetty valtion oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta, mikäli ulosottomiehen täytäntöönpanohakemus hylätään. Kyseisen säännöksen esityöt ovat käräjäoikeudenkin päätöksessä todetulla tavalla suppeat. Hallituksen esityksen (HE 216/2001 vp, s. 172) mukaan säännöstä voidaan pitää uhkasakolla velvoitetun oikeussuojan vaatimana. Vastaavankaltainen säännös on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 9 luvun 1 a §:n 1 momentissa. Kyseisen rikosoikeudenkäyntilain säännöksen mukaan jos syyttäjän syyte tai muu vaatimus hylätään, jätetään tutkimatta tai jää sillensä, valtio on vastaajan vaatimuksesta velvollinen korvaamaan vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.
Ulosottokaaressa oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta säädetään myös lain 11 luvun 20 §:ssä, joka koskee ulosottovalitusta ja lain 10 luvun 18 §:n 3 momentin viittaussäännöksen perusteella täytäntöönpanoriitaa. Sanotun lainkohdan 1 momentin mukaan ulosottovalitusasiassa asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan. Tuomioistuin voi kuitenkin erityisestä syystä velvoittaa sen, jolle tuomioistuimen päätös on vastainen, osittain tai kokonaan korvaamaan vastapuolelleen muutoksen hakemisesta aiheutuneet kulut noudattaen soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännöksiä. Pykälän 2 momentin mukaan valtio voidaan määrätä korvaamaan myös ulosoton asianosaisen oikeudenkäyntikulut, jos asiassa on sattunut selvä virhe, joka olisi tullut korjata itseoikaisuna.
Ulosottokaarta koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että tarkoituksena on ollut säätää valtion korvausvastuu koskemaan vain poikkeuksellisesti ulosoton asianosaisten oikeudenkäyntikulujen korvaamista. Sääntely on tarkoitettu samanlaiseksi ulosottovalitusasiassa ja täytäntöönpanoriidassa. Ulosoton asianosaisen oikeudenkäyntikulujen valtion korvausvelvollisuus edellyttäisi, että asiassa on sattunut selvä virhe, joka ulosottomiehen olisi tullut korjata itseoikaisuna. Tämä tarkoittaa virheen selvyyttä ja sitä, ettei estettä itseoikaisulle ole ollut. Asianosaisen oikeus saada oikeudenkäyntikulunsa valtion varoista sidottaisiin itseoikaisun periaatteisiin. Momentissa tarkoitettaisiin tapauksia, joissa ulosottomiehellä olisi ollut velvollisuus suorittaa itseoikaisu. Huomiota tulisi kiinnittää myös siihen, missä vaiheessa ja millä tavoin asianomainen on esittänyt väitteensä ulosottomiehelle. Velallinen on asianosainen asiassa, jossa valtion viranomainen suorittaa täytäntöönpanotoimia hakijan oikeussuojan toteuttamiseksi. Jos tässä tehtävässä joudutaan toimimaan tulkinnallisessa tai epäselvässä tilanteessa ja siitä aiheutuu velalliselle kuluja, niitä ei voida pitää samalla tavalla kohtuuttomina kuin sivullisen kohdalla. (HE 83/2006 vp, s. 67 ja 79.)
Korkein oikeus on arvioinut valtion kuluvastuuta ulosottovalitusta koskevissa asioissa ratkaisuissaan KKO 2004:97 ja KKO 2006:38. Valtion kuluvastuu oli tuolloin ulosottovalituksen osalta sääntelemättä. Valtion kuluvastuuta ei voinut perustaa silloiseen ulosottolain 10 luvun 18 §:ään, koska valtio ei ulosottovalitusta koskevassa asiassa ollut valittajan vastapuoli. Koska ulosottovalituksessa päätöksen tehneen viranomaisen ja valittajan suhde sekä tilanne muutoinkin oli usein saman tapainen kuin haettaessa muutosta hallintoviranomaisen päätökseen hallintolainkäytössä, valtion kuluvastuuta oli tietyissä tapauksissa perusteltua arvioida silloisesta hallintolainkäyttölain 74 §:stä ilmenevien periaatteiden perusteella. Tällaisia tapauksia olivat kuitenkin vain sellaiset harvat muutoksenhakijan kannalta kohtuuttomat tilanteet, joissa tarve muutoksenhakemiseen oli perustunut viranomaisen selvästi lainvastaiseen menettelyyn. Tavanomaisissa ulosottotilanteissa kuluvastuun tuli määräytyä ulosottolaissa olevien oikeudenkäyntikuluja koskevien säännösten perusteella. (KKO 2004:97 kohdat 20–21 ja KKO 2006:38 kohta 6.)
Ulosottomiehen asianosaisasemasta
Oikeuskirjallisuudessa on ulosottomiehen asiavaltuuden osalta yhtäältä katsottu, että ulosottomiehen hakiessa uhkasakon täytäntöönpanoa tuomioistuimelta ulosottomiehestä tulee kyseisen uhkasakkoasian asianosainen (Koulu – Lindfors – Niemi: Insolvenssioikeus, 2017, päivittyvän verkkokirjan luku III.4). Toisaalta ulosottovalitusasioiden oikeudenkäyntikuluja koskevan ulosottokaaren 11 luvun 20 §:n osalta oikeuskirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että valtion korvausvastuusta puhuttaessa tulee erottaa valtio ulosottolaitoksen ylläpitäjänä ja valtio velkojana. Jos valtio perii esimerkiksi veroja, velkoja-asianosaisen asemassa valtiota ei voida velvoittaa korvaamaan vastapuolen kuluja ulosottokaaren 11 luvun 20 §:n 2 momentin perusteella vaan sovellettavaksi tulee pykälän 1 momentti (Linna: Oikeudenkäyntikulujen korvaaminen ulosottoasiassa, Defensor Legis 2/2013, s. 133).
Hovioikeus toteaa, että puheena olevassa asiassa valtion on katsottava olevan ainoastaan sille lakisääteisesti kuuluvaa velvoitetta eli uhkasakon täytäntöönpanon hakemista suorittava ulosottolaitoksen ylläpitäjä, ei velkoja.
Asian arviointi ja johtopäätökset
Hovioikeus toteaa, että ulosottokaaren 3 luvun 80 §:ää koskevien esitöiden viittaus rikosoikeudenkäyntilakiin puoltaisi sinänsä sitä, että valtion korvausvastuu voisi tulla kyseeseen paitsi ulosottomiehen hakemuksen tullessa hylätyksi myös tilanteissa, joissa hakemus jätetään sillensä. Päätelmää vastaan puhuu kuitenkin se seikka, että toisin kuin rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:n 1 momentissa, ulosottokaaren 3 luvun 80 §:ssä ei ole nimenomaisesti säädetty hakemuksen hylkäämisen ohella muista perusteista valtion korvausvelvollisuudelle. Esitöiden mukaan ulosottokaaren ja rikosoikeudenkäyntilain säännökset ovat keskenään vastaavankaltaisia, eivät kuitenkaan sisällöllisesti samanlaisia.
Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että valtion oikeudenkäyntikulujen korvausvastuuta koskeva ulosottokaaren 3 luvun 80 § soveltuu uhkasakon täytäntöönpanoasioihin ainoastaan silloin, kun hakemus uhkasakon täytäntöönpanosta hylätään. Näin ollen asiassa on arvioitava, soveltuuko hakemuksen sillensä jättämisen tilanteisiin jokin muu valtion korvausvelvollisuutta koskeva säännös.
Valituksessa on katsottu, että ulosottokaaren 3 luvun 80 §:n ja 11 luvun 15 §:n 1 momentin viittaus oikeudenkäymiskaaren 8 luvun säännöksiin merkitsisi, että valtion korvausvastuu määräytyisi oikeudenkäymiskaaren 8 luvun viittaussäännöksen nojalla oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännösten perusteella. Ottaen kuitenkin huomioon, että ulosottokaaren 3 luvun 80 §:ssä ja 11 luvussa on säädetty erikseen oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta, hovioikeus katsoo, ettei lainsäätäjä ole tarkoittanut ulottaa käsittelyjärjestystä käräjäoikeudessa koskevaa yleistä viittausta oikeudenkäymiskaaren 8 lukuun koskemaan myös oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta. Tätä tulkintaa puoltaa myös se, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännökset koskevat oikeudenkäyntikuluvastuun jakautumista asianosaisten välillä, eikä ulosottomiestä tai ulosottolaitosta edellä todetusti voida kieltovelvoitteen täytäntöönpanijana pitää uhkasakkoasian asianosaisena. Hovioikeus katsoo, ettei valtion oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta näin ollen voida perustaa oikeudenkäymiskaaren säännöksiin.
Valtion kuluvastuu tilanteissa, joissa uhkasakon täytäntöönpanoa koskeva asia jää sillensä ulosottomiehen peruutettua täytäntöönpanoa koskevan hakemuksensa, on siten laissa sääntelemättä. Ulosottokaaren 11 luvussa säädetään muutoksenhausta ulosottomiehen menettelyyn. Edellä selostetuin tavoin luvun säännökset koskevat ulosottovalitusta ja täytäntöönpanoriitaa, eivätkä siis nimenomaisesti nyt kysymyksessä olevaa uhkasakon täytäntöönpanoa. Uhkasakon täytäntöönpanon hakemisessa on kuitenkin kysymys ulosottokaaressa säännellystä menettelystä, jonka hovioikeus katsoo ulosottomiehen ja valittajan suhteen puolesta ja muutoinkin rinnastuvan asiallisesti ulosottovalitustilanteeseen. Hovioikeus katsoo, että nimenomaisen säännöksen puuttuessa valtion kuluvastuun tulee määräytyä ulosottokaaren 11 luvun 20 §:n 2 momentista ilmenevän valtion oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevan yleisen periaatteen mukaisesti.
Ulosottokaaren 11 luvun 20 §:n 2 momentin mukainen valtion korvausvelvollisuus on sidottu itseoikaisun perusteisiin. Lainkohdan mukaan valtio voidaan määrätä korvaamaan myös ulosoton asianosaisen oikeudenkäyntikulut, jos asiassa on sattunut selvä virhe, joka olisi tullut korjata itseoikaisuna. Itseoikaisua koskevan ulosottokaaren 10 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan ulosottomiehen tulee oikaista samassa ulosottoasiassa tehty toimi tai päätös, jos se perustuu selvästi virheelliseen tai puutteelliseen selvitykseen taikka ilmeisen väärään lain soveltamiseen. Asiassa on siten arvioitava, onko uhkasakon tuomitsemista koskevassa asiassa sattunut sellainen selvä virhe, joka ulosottomiehen olisi tullut korjata itseoikaisuna.
Virheen oikaisu koskee ainoastaan selviä virheitä, toisin sanoen virheellisyyden tulee olla kiistatonta (Linna: Ulosotto-oikeus III, 2018, s. 242). Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, ettei itseoikaisun tarve yleensä tarkoita ulosottomiehen toimineen virheellisesti, vaan sattuneet virheellisyydet ovat pikemminkin seurausta ulosottomenettelyn summaarisesta luonteesta. Selvää on, ettei yksin itseoikaisun suorittaminen ole osoitus ulosottomiehen huolimattomuudesta ja tuota valtiolle korvausvelvollisuutta. (Tammenkoski – Töyrylä: Ulosottokaari, 2020, s. 410.)
Kieltovelvoitteen täytäntöönpanoa koskevan ulosottokaaren 3 luvun 78 §:n 2 momentin mukaan ennen uhkasakon tuomitsemista koskevan hakemuksen tekemistä käräjäoikeudelle ulosottomiehen on kuultava velvoitettua, jos se on tarpeellista. Ulosottomiehen on ilmoitettava hakemuksen tekemistä koskevasta päätöksestään velvoitetulle. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että velvoitettua olisi kuultava ainakin niissä tilanteissa, joissa uhkasakko on asetettu jo ulosottoperusteessa. Ulosottomiehen on joka tapauksessa ilmoitettava hakemuksen tekemistä koskevasta päätöksestä velvoitetulle. (Linna – Leppänen: Ulosottomenettely, 2003, s. 566.)
Asiassa saadun selvityksen perusteella A:ta ei ole kuultu asiassa ennen uhkasakon tuomitsemista koskevan hakemuksen tekemistä käräjäoikeudelle, koska sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi. Noudattamiskehotus on annettu A:lle tiedoksi 17.5.2022, ja uhkasakkohakemus on tehty käräjäoikeudelle 20.7.2022. Hovioikeus toteaa, että ulosottomenettely on luonteeltaan summaarista eikä sellaista täystutkintaista menettelyä, jossa kaikki tosiseikat selvitettäisiin perusteellisesti. Uhkasakon tuomitsemisen edellytysten täyttyessä ulosottomies on velvollinen hakemaan uhkasakon täytäntöönpanoa. Ulosottomiehen on toimivaltansa rajoissa harkittava velvoitetun kuulemisen tarpeellisuutta. Sitä harkinnanvaraista seikkaa, ettei A:ta ole kuultu ennen uhkasakkohakemuksen tekemistä, ei tähän nähden voida pitää sellaisena selvänä virheenä, joka ulosottomiehen olisi tullut oikaista itseoikaisuna. Näin ollen asiassa ei ole myöskään ulosottokaaren 11 luvun 20 §:n 2 momentista ilmeneviä edellytyksiä velvoittaa valtiota korvaamaan A:n oikeudenkäyntikuluja asiassa.
Aihetta käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen muuttamiselle ei ole. Valitus hylätään.
Asian näin päättyessä A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujensa korvaamiseksi hovioikeudessa on hylättävä.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta ei muuteta. Valitus hylätään.
A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hovioikeudessa hylätään.
Asian ovat ratkaisseet:
Hovioikeudenneuvos Terhi Mattila
Hovioikeudenneuvos Laura Kirvesniemi
Asessori Noora Suokas
Esittelijä:
Hovioikeuden esittelijä Nelli Erkko
Ratkaisu on yksimielinen.
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 14.1.2024.