HelHO:2024:6
Hovioikeus katsoi, ettei vuokratyötä koskeva työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentti sanamuotonsa tai tarkoituksensa mukaisesti tulkiten edellytä, että vuokraajayritystä sitovan työehtosopimuksen olisi nimenomaisesti oltava vuokratyötä koskeva tullakseen sovellettavaksi vuokratyöntekijöiden työsuhteissa.
Lisäksi hovioikeus katsoi, että vuokratyödirektiiviä kansallisesti täytäntöönpantaessa ei lainsäädäntöön ollut sisällytetty sääntelyä, jota olisi mahdollista tulkita direktiivin ja unionin tuomioistuimen sitä koskevan tulkintakäytännön edellyttämin tavoin.
HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 11.6.2024
Asian käsittely hovioikeudessa
Valittajille on myönnetty jatkokäsittelylupa 14.6.2022.
Osapuolille on varattu tilaisuus lausua Euroopan unionin tuomioistuimen tuomiosta 15.12.2022, TimePartner, C-311/21 (jäljempänä myös TimePartner-tuomio). Osapuolet ovat antaneet pyydetyt lausumat.
Valitus
A, B ja C (jäljempänä myös valittajat) ovat yhteisessä valituksessaan toistaneet käräjäoikeudessa esittämänsä kannevaatimukset ja vaatineet, että S Oy velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 8.528,51 eurolla korkoineen.
Työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momenttia oli tulkittava siten, että säännöksessä tarkoitettiin vain työnantajan sidottuisuutta järjestäytymisensä perusteella vuokratyötä sääntelemään tarkoitettuun työehtosopimukseen.
Kansallista oikeutta oli tulkittava mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutettaisiin. Tarkasteltaessa työehtosopimusta, jossa vuokratyödirektiivin mukaista vuokratyöntekijöiden yleistä suojelua ei ollut noudatettu, tuli näin ollen lähtökohtana pitää, että kyseistä työehtosopimusta ei voida soveltaa, vaikka tulkinta mahtuisi työsopimuslain 2 luvun 9 §:n säännöksen tarkoituksen ja sanamuodon mukaisen tulkinnan rajoihin.
Asiassa ei ollut sellaisia Euroopan unionin tuomioistuimen TimePartner- tuomiossa tarkoitettuja merkittäviä etuja, joilla yleissitovan viestinvälitys- ja logistiikka-alan työehtosopimuksen sekä jakelun työehtosopimuksen väliset erot keskeisten työehtojen osalta tulisivat poistetuksi.
---
Vastaus
S Oy (jäljempänä myös S) on vaatinut, että valitus hylätään ja valittajat velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut 17.010,32 eurolla korkoineen.
Työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentin sanamuodossa ei ollut asetettu vuokrausyritystä muuten sitovan työehtosopimuksen soveltamiselle sellaista lisäedellytystä, että työehtosopimuksessa tulisi käsitellä nimenomaan vuokratyöntekijöitä, jotta työehtosopimus tulisi heidän osaltaan sovellettavaksi.
Direktiivin tulkintavaikutus ei voinut ohittaa työsopimuslain ja työehtosopimuslain sanamuodoltaan selviä säännöksiä. Yksityinen oikeussubjekti ei myöskään voinut tehokkaasti vedota direktiiviin oikeuksiensa perusteeksi toista yksityistä kohtaan.
TimePartner-tuomio ei soveltunut käsiteltävänä olevaan asiaan, koska siinä työnantaja oli ollut järjestäytymätön.
---
Hovioikeuden ratkaisu
---
Pääasia
Asian riidaton tausta ja kysymyksenasettelu
Valittajat ovat olleet määräaikaisissa työsuhteissa S:ään ja työskennelleet sen vuokraamina työntekijöinä Posti Oy:n (jäljempänä Posti) postikeskuksissa. S on noudattanut valittajien työsuhteissa Teollisuusliitto ry:n ja Medialiitto ry:n välistä jakelua koskevaa työehtosopimusta, joka riidattomasti koskee valittajien tekemää postikeskustyötä. Posti on puolestaan noudattanut omien, vastaaviakin työtehtäviä tehneiden työntekijöidensä työsuhteissa viestinvälitys- ja logistiikka-alan työehtosopimusta, joka poikkeaa eräiltä palkkausta koskevilta ehdoiltaan valittajien työsuhteisiin sovelletusta työehtosopimuksesta. Tarkemmin asian riidaton tausta selviää käräjäoikeuden tuomion sivuilta 1 ja 2.
Asiassa on ratkaistavana, onko valittajien työsuhteessa tullut työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla noudattaa vuokraajayritys S:ää vai käyttäjäyritys Postia sitovaa työehtosopimusta.
Sovellettavan säännöksen sanamuodon ja tarkoituksen mukainen tulkinta
Työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan jos työnantaja on vuokrannut työntekijänsä käyttäjäyritykseen työhön eikä työntekijänsä vuokrannut työnantaja ole sidottu 7 §:n 3 momentissa tarkoitettuun työehtosopimukseen eikä velvollinen noudattamaan työsuhteissaan yleissitovaa työehtosopimusta, on vuokratun työntekijän työsuhteessa sovellettava vähintään käyttäjäyritystä sitovan 7 §:n 3 momentissa tarkoitetun tai yleissitovan työehtosopimuksen määräyksiä.
Työsopimuslain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 157/2000 vp) antamassaan mietinnössä (TyVM 13/2000 vp s. 6) työ- ja tasa-arvoasiain valiokunta on todennut, että vuokratyövoimaa koskevia työehtosopimuksia on jo ryhdytty solmimaan ennen uuden työsopimuslain voimaantuloa. Valiokunta on pitänyt toivottavana, että työmarkkinaosapuolet jatkavat edelleen sopimustoimintaa vuokratyöntekijöiden työsuhde-ehdoista.
Työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentti on saanut nykyisen muotonsa lailla 10/2012, jolla osaltaan pantiin kansallisesti täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/104/EY vuokratyöstä (vuokratyödirektiivi). Kyseiseen lainmuutokseen johtaneissa esitöissä esitettyjä kannanottoja on selostettu käräjäoikeuden tuomion sivuilla 16 ja 17.
Hovioikeus toteaa, että kysymys on työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentin tulkinnasta. Korkeimman oikeuden ratkaisussaan KKO 2020:2 (kohta 21) toteamin tavoin tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan. Kiellettyä on ainakin lain sanamuodon vastainen tulkinta, joka muuttaa säännöksen keskeisen sisällön lainsäätäjän ilmaisemasta tarkoituksesta poikkeavaksi.
Sekä työsopimuslakia alkujaan säädettäessä että vuokratyödirektiiviä kansallisesti voimaan saatettaessa on lainvalmistelussa esitetty kannanottoja, jotka viittaavat siihen, että vuokratyövoimaa tarjoavia yrityksiä sitovien työehtosopimusten on otaksuttu olevan lähtökohtaisesti nimenomaisesti vuokrausalaa koskevia. Nämä pikemminkin vallinnutta tilannetta kuvanneet kannanotot eivät kuitenkaan osoita, että kysymys olisi ollut sääntelyn tarkoituksesta. Lakitekstin sanamuodosta tällaista tarkoitusta ei ilmene.
Hovioikeus toteaa lisäksi, että sovellettavana olevassa säännöksessä on sääntelyteknisesti valittu viitata työsopimuslain 2 luvun 7 §:n 3 momentin yleissäännökseen normaalisitovan ja yleissitovan työehtosopimuksen keskinäisestä suhteesta. Tämä viittaa selvästi siihen, että lainsäätäjän tarkoituksena on ollut järjestää kysymys vuokratun työntekijän työsuhteeseen sovellettavasta työehtosopimuksesta samalla tavalla kuin muunkinlaisessa työsuhteessa ilman lisäedellytyksiä.
Näillä lisäyksillä hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus, ettei työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momenttia ole sen sanamuodon tai lainsäätäjän tarkoituksen vuoksi sovellettava valittajien vetoamin tavoin.
Vuokratyödirektiivi ja unionin tuomioistuimen TimePartner-tuomio sekä niiden merkityksen arvioinnin lähtökohdat
Kuten edellä on todettu, vuokratyötä koskevaa lainsäädäntöä on unionin tasolla yhdenmukaistettu vuokratyödirektiivillä. Sen säännöksiä on selostettu käräjäoikeuden tuomion sivuilla 13–15. Hovioikeus toteaa, että tässä asiassa merkityksellisiä ovat direktiivin 5 artiklan 1 ja 3 kohdat (käräjäoikeuden tuomion s. 14).
Euroopan unionin tuomioistuin on TimePartner-tuomiossa katsonut, että vuokratyödirektiivin 5 artiklan 3 kohtaa on tulkittava muun ohessa siten, että:
(1) - - Jos työmarkkinaosapuolet kuitenkin sallivat työehtosopimuksessa erilaisen kohtelun keskeisten työehtojen osalta vuokratyöntekijöiden kustannuksella, tässä työehtosopimuksessa on asianomaisten vuokratyöntekijöiden yleisen suojelun noudattamiseksi myönnettävä vuokratyöntekijöille keskeisiä työehtoja koskevia etuja, jotka ovat omiaan korvaamaan heidän erilaisen kohtelunsa.
(2) Vuokratyöntekijöiden yleisen suojelun noudattamista koskevan velvollisuuden noudattamista on arvioitava konkreettisesti tietyn tehtävän osalta vertailemalla käyttäjäyrityksen suoraan palkkaamiin työntekijöihin sovellettavia keskeisiä työehtoja vuokratyöntekijöihin sovellettaviin keskeisiin työehtoihin, jotta voidaan ratkaista, voidaanko näiden keskeisten työehtojen osalta myönnettävillä korvauksilla tasapainottaa erilaisen kohtelun vaikutukset.
Valittajien mukaan vuokratyöntekijöiden yleisen suojelun periaate ei voi toteutua S:n työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla noudattaman jakelun työehtosopimuksen kohdalla. Heidän mukaansa työsopimuslain sääntelyä on vuokratyödirektiivin ja unionin tuomioistuimen TimePartner-tuomion mukaisesti tulkittava siten, että työehtosopimusta, jossa vuokratyöntekijöiden yleistä suojelua ei ole noudatettu, ei voida soveltaa siinäkään tapauksessa, että tällainen tulkinta olisi mahdollinen työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentin säännöksen tarkoituksen ja sanamuodon mukaisesti.
Direktiivillä ei ole välitöntä oikeusvaikutusta yksityisten tahojen kesken. Tämä unionin oikeuden vakiintunut tulkinta ilmenee jo esimerkiksi unionin tuomioistuimen tuomiosta 26.2.1986, Marshall, C-152/84. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti tällaisessa tapauksessa huomioon on otettava kansallisen oikeuden säännökset kokonaisuudessaan ja tulkittava niitä mahdollisimman pitkälle kyseessä olevan direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti direktiivillä tavoitellun päämäärän kanssa yhdenmukaisen ratkaisun aikaansaamiseksi (esim. tuomio 7.8.2018, Smith, C-122/17, 38–39 kohdat).
Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että periaatteella, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, on tietyt rajat. Sen mukaan kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua unionin oikeuteen, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet, eikä kyseinen velvollisuus voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem -tulkinnalle. Direktiiviin ei voida vedota yksityisten välisessä riita-asiassa jäsenvaltion sellaisen lainsäädännön sivuuttamiseksi, joka on ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa (esim. tuomio Smith, 40 ja 44 kohdat).
Vuokratyödirektiivin kansallinen täytäntöönpano
Saatettaessa vuokratyödirektiiviä kansallisesti voimaan on hallituksen esityksessä todettu, että työsopimuslain sääntelyn lähtökohta, jonka mukaan vuokratyöntekijän työsuhteessa sovelletaan ensisijaisesti vuokratyöntekijän työnantajaa sitovaa työehtosopimusta, poikkeaa direktiivin yhdenvertaisen kohtelun periaatteesta. Hallituksen esityksessä on lähdetty siitä, että koska vuokrayrityksiä sitovia vuokratyötä koskevia työehtosopimuksia on ollut käytännössä vain muutamia, vuokratyöntekijän työsuhteessa sovellettavat vähimmäisehdot ovat määräytyneet usein käyttäjäyrityksessä sovellettavan työehtosopimuksen mukaan siten kuin vuokratyödirektiivissä säädetään yhdenvertaisen kohtelun periaatteesta. Tämän vuoksi on katsottu vuokratyödirektiivin 5 artiklan 3 kohdan poikkeamismahdollisuuden mahdollistavan sen, että Suomessa voidaan säilyttää työsopimuslaissa omaksuttu sääntelytapa. (HE 104/2011 vp s. 5 ja 8.)
Valiokuntakäsittelyssä on vastaavasti katsottu direktiivin 5 artiklan 3 kohdan merkinneen poikkeamismahdollisuutta, jonka käyttämisen vuoksi käyttäjäyrityksen velvollisuutta vuokratyöntekijän yhdenvertaisesta kohtelusta ei ole ehdotettu kirjattavaksi lakiin. Myös valiokuntakäsittelyssä on todettu vuokratyöntekijöiden yhdenvertaisen kohtelun tulevan turvattavaksi ja työsuhteen ehtojen määräytyvän ensisijaisesti vuokrausalaa koskevan työehtosopimuksen ja toissijaisesti käyttäjäyritystä sitovan työehtosopimuksen mukaan. (TyVM 4/2011 vp s. 2.)
Vuokratyödirektiivin kansallisina täytäntöönpanotoimina on laajennettu työsopimuslain 2 luvun 6 §:n mukainen velvollisuus ilmoittaa vapautuvista työpaikoista koskemaan vuokratyöntekijöitä, lisätty saman luvun 9 §:ään säännös vuokratyöntekijän työsuhteeseen sovellettavista työehdoista työehtosopimuksen puuttuessa sekä säädetty uusi 9 a § vuokratun työntekijän oikeudesta käyttäjäyrityksen tiettyihin palveluihin ja järjestelyihin. Lisäksi lähetetyistä työntekijöistä annettuun lakiin on tehty eräitä muutoksia.
Vuokratyödirektiivin ja TimePartner-tuomion merkitys tässä asiassa
Vuokratyödirektiiviä kansallisesti täytäntöön pantaessa on siis lainvalmistelussa arvioitu työmarkkinatilannetta siten, että työvoimavuokrausalan yritykset tulisivat sidotuksi nimenomaisesti vuokrausalaa koskeviin työehtosopimuksiin. Koska vuokrausalaa koskeneita työehtosopimuksia ei ole juuri ollut, on tuolloin lähdetty siitä, että vuokratyöntekijöihin sovelletaan laajalti käyttäjäyrityksen omiin työntekijöihinsä soveltamaa työehtosopimusta. Vuokratyödirektiivin 5 artiklan 3 kohdan on tulkittu mahdollistavan sen, että vuokratyöntekijöiden yhdenvertaisen kohtelun periaatteen toteutuminen on voitu tällä tavoin jättää tuolloin vallinneen työmarkkinatilanteen varaan kysymystä tarkemmin sääntelemättä.
Unionin tuomioistuin on kuitenkin TimePartner-tuomiossaan tulkinnut vuokratyödirektiivin 5 artiklan 3 kohdan edellyttävän, että vuokratyöntekijöiden yleisen suojelun noudattamista koskevan velvollisuuden noudattamista arvioidaan konkreettisesti tietyn tehtävän osalta vertailemalla käyttäjäyrityksen suoraan palkkaamien työntekijöiden ja vuokratyöntekijöiden keskeisiä työehtoja.
Hovioikeus on edellä katsonut, että työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentin sanamuoto ei mahdollista sellaista tulkintaa, jonka mukaan vuokratyöntekijän työsuhteessa noudatettaisiin nyt käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa muuta kuin vuokrausyritystä sitovaa työehtosopimusta. Hovioikeus toteaa vastaavasti, ettei säännöksen yksiselitteinen sanamuoto mahdollista sellaistakaan tulkintaa, että sovellettavan työehtosopimuksen ehtoja arvioitaisiin TimePartner-tuomiossa edellytetyllä tavalla tapauskohtaisesti vertaillen.
Kun vuokratyödirektiiviä täytäntöönpantaessa on lainvalmistelussa katsottu direktiivin 5 artiklan 3 kohdan edellytysten täyttyvän Suomessa vallinneen työmarkkinatilanteen vuoksi, ei kansalliseen lainsäädäntöön ole muutoinkaan sisällytetty vuokratyöntekijöiden yhdenvertaista kohtelua tai vuokratyöntekijöiden yleisen suojelun noudattamista koskevia kirjauksia taikka sellaista sääntelyä, joka työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentissa säädettyä tarkemmin koskisi vuokratyöntekijän työsuhteessa sovellettavan työehtosopimuksen vähimmäisedellytyksiä, tai jota olisi mahdollista tulkita vuokratyödirektiivin 5 artiklan 3 kohdan edellyttämin tavoin.
Hovioikeus katsoo näin ollen kokoavasti, että vuokratyödirektiiviä voimaan saatettaessa omaksutun kannan seurauksena kansallisessa lainsäädännössä ei ole säännöstä tai sääntelykokonaisuutta, jota olisi mahdollista tulkita yhdenmukaisesti vuokratyödirektiiviä koskevan unionin tuomioistuimen kannan mukaisesti. Mahdollinen ristiriita vuokratyödirektiivin ja työsopimuslain välillä ei siten ole tulkinnan keinoin poistettavissa.
Tässä asiassa vastakkain ovat yksityiset asianosaiset, eivätkä valittajat voi siten vedota S:ää vastaan vuokratyödirektiivin säännöksiin sellaisenaan. Yksityisten asianosaisten välisessä asiassa ei tule kysymykseen myöskään kansallisen lain säännösten soveltamatta jättäminen.
Edellä lausutuin perustein hovioikeus ei voi tarkemmin arvioida sitä, olisiko valittajilla vuokratyödirektiivin perusteella vaatimansa oikeus.
Näillä ja muutoin käräjäoikeuden mainitsemilla perusteluilla hovioikeus katsoo, että aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei ole.
Ennakkoratkaisupyyntö Euroopan unionin tuomioistuimelta
Hovioikeus ei ole Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu tuomioistuin (tuomio 4.6.2022, Lyckeskog, C-99/00). Hovioikeudella ei siten ole velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua unionin tuomioistuimelta siinäkään tapauksessa, että se katsoisi, että 267 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu asia olisi ratkaistava tuomion antamiseksi, vaan hovioikeus voi harkita, edellyttävätkö valittajien esittämät näkökohdat ennakkoratkaisun pyytämistä.
Unionin tuomioistuimen TimePartner-tuomiosta ilmenee, miten vuokratyödirektiivin 5 artiklan 3 kohtaa on tulkittava tätä asiaa olennaisesti vastaavassa asetelmassa. Hovioikeudessa on unionin oikeuden kannalta kysymys siitä, missä määrin kansallinen lainsäädäntö mahdollistaa vuokratyödirektiivin ja sen tulkinnasta annetun unionin tuomioistuimen tuomion huomioon ottamisen. Tästä kysymyksestä ennakkoratkaisun pyytäminen ei ole tarpeen.
Hovioikeus katsoo näin ollen, ettei asian ratkaiseminen edellytä ennakkoratkaisun pyytämistä.
---
Tuomiolauselma
Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
---
Asian ovat ratkaisseet:
Hovioikeudenneuvos Malla Sunell
Hovioikeudenneuvos Helena Valkama
Hovioikeudenneuvos Pekka Pöyhönen
Ratkaisu on yksimielinen.
Ei lainvoimainen
HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 9.12.2021
Asia L 19/55550
ASIAN RIIDATON TAUSTA
S Oy (jäljempänä myös vastaaja) on 8.4.2019 perustettu osakeyhtiö, jonka toimintaan kuuluu vuokratyöntekijöiden välittäminen muun muassa Posti Oy:n postikeskuksissa tehtävään työhön.
---
Vastaaja noudattaa kantajien työsuhteissa Teollisuusliitto ry:n ja Medialiitto ry:n välistä jakelua koskevaa työehtosopimusta. Kantajien vuokratyövoiman käyttäjäyritys Posti Oy noudattaa omiin työntekijöihinsä viestinvälitys- ja logistiikka-alan työehtosopimusta ja sen palkkaliitettä P. Posti Oy toimii näin myös niiden omien työntekijöidensä osalta, jotka työskentelevät täysin samassa työpisteessä ja -tehtävässä kuin kantajat.
---
Työtuomioistuimen lausunnon myötä on riidatonta, että kantajien tekemä postikeskustyö on jakelua koskevan työehtosopimuksen mukaista työtä.
Viestinvälitys- ja logistiikka-alan työehtosopimuksen ja jakelualan työehtosopimuksen välillä on eroja työntekijöiden peruspalkkatasoissa sekä eräissä olosuhdelisissä, kuten sunnuntaityö- ja yötyökorvauksessa. Kantajien suoritusvaatimukset perustuvat noihin eroihin ja siitä kantajille muodostuneisiin palkkasaataviin. Kantajien vaatimusten määrät ovat riidattomia, mikäli katsottaisiin, että kantajien työsuhteissa olisi tullut noudattaa viestinvälitys- ja logistiikka-alan työehtosopimusta.
---
KANNE JA VASTAUS
Kantajat vaativat kanteessaan muun ohessa, että käräjäoikeus vahvistaa, että S Oy on velvollinen noudattamaan kantajien työsuhteissa Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU ry:n ja Palvelualojen työnantajat PAITA ry:n välisen viestinvälitys ja logistiikka-alan yleissitovan työehtosopimuksen määräyksiä, sekä tähän perustuvia palkkasaatavia.
Kantajien mukaan heidän työssään tuli noudattaa viestinvälitys- ja logistiikka-alan työehtosopimusta. Lainsäätäjän tarkoituksena oli työsopimuslain 2 luvun 9 §:ää säädettäessä ollut mahdollistaa vuokratyövoimaa käyttävälle yritykselle noudattaa vuokratyövoiman työehtoja sääntelevää normaalisitovaa työehtosopimusta, mutta ei mitä tahansa muuta työehtosopimusta, vaikka vuokratyötä tarjoava yritys olisi sellaiseen muutoin sidottu työnantajaliiton jäsenyyden perusteella.
Vastaaja vaati vastauksessaan käräjäoikeutta hylkäämään kanteen.
Vastaajan mukaan työsopimuslain 2 luvun 9 §:ää ei tullut tulkita siten, että vuokratyötä tarjoava yritys olisi oikeutettu noudattamaan vuokraamiensa työntekijöiden työsuhteissa ainoastaan sellaista normaalisitovaa työehtosopimusta, joka koskee vuokratyötä.
---
KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU
Tuomion perustelut
Sovellettavat säännökset
---
Vuokratyödirektiivin (2008/104) mukaan direktiiviä sovelletaan työntekijöihin, joilla on työsopimus tai työsuhde työvoiman vuokrausyrityksen kanssa ja jotka on asetettu käyttäjäyritysten palvelukseen työskentelemään tilapäisesti niiden valvonnassa ja johdolla. Direktiiviä sovelletaan sekä julkisen että yksityisen sektorin yrityksiin, jotka ovat työvoiman vuokrausyrityksiä tai käyttäjäyrityksiä ja harjoittavat taloudellista toimintaa riippumatta siitä, onko kyseessä voittoa tavoitteleva toiminta.
Direktiivin tarkoituksena on huolehtia vuokratyöntekijöiden suojelusta ja parantaa vuokratyön laatua varmistamalla 5 artiklan mukaisen yhdenvertaisen kohtelun periaatteen soveltaminen vuokratyöntekijöihin ja tunnustamalla työvoiman vuokrausyritykset työnantajiksi, ottaen samalla huomioon, että vuokratyön käytölle on vahvistettava asianmukaiset puitteet, joilla edistetään tehokkaasti työpaikkojen luomista ja joustavien työmuotojen kehittämistä.
---
5 artiklan mukaan
1. Vuokratyöntekijän keskeisten työehtojen on oltava käyttäjäyrityksessä suoritettavan toimeksiannon ajan vähintään samanlaiset, joita häneen sovellettaisiin, jos kyseinen yritys olisi palkannut hänet suoraan hoitamaan samaa tehtävää.
---
3. Jäsenvaltiot voivat työmarkkinaosapuolia kuultuaan antaa näille mahdollisuuden asianmukaisella tasolla ja jäsenvaltioiden asettamia ehtoja noudattaen pitää voimassa tai tehdä työehtosopimuksia, joissa voidaan, noudattaen vuokratyöntekijöiden yleistä suojelua, ottaa käyttöön vuokratyöntekijöiden työehtoja koskevia järjestelyitä, jotka voivat poiketa 1 kohdassa tarkoitetuista järjestelyistä.
---
Työsopimuslain 2 luvun 9 §:n soveltaminen
---
Työsopimuslain 2 luvun 9 §:n sanamuoto ei tue kantajien väitettä siitä, että vuokratyöntekijöiden osalta olisi asetettu lisäedellytyksiä työnantajaa sitovan työehtosopimuksen soveltamiselle. Säännöstä ei voida sen sanamuodon perusteella pitää edes tulkinnanvaraisena. Käräjäoikeus ei kantajien vetoamalla tavalla katso, että edellytys nimenomaan vuokratyötä varten tehdystä työehtosopimuksesta olisi vain sanamuodon suppeampaa tulkintaa vaan katsoo, että kyseessä olisi sanamuodosta ilmenemätön lisäedellytys.
Lähtökohtaisesti voidaan olettaa, että jos lainsäätäjä olisi halunnut asettaa vuokratyöntekijöitä koskevia lisäedellytyksiä työnantajaa muuten sitovan työehtosopimuksen osalta, näin merkittävä lisäedellytys ilmenisi selvästi suoraan säädöksestä. Tältä osin voidaan todeta, että säädöstä on vuonna 2012 tarkistettu nimenomaan siinä tarkoituksessa, että kansallinen lainsäädäntö täyttää jatkossa varmasti vuokratyödirektiivin asettamat edellytykset muun muassa työntekijöiden yhdenvertaisen kohtelun osalta.
Säädöstekstistä ilmenemättömän lisäedellytyksen asettaminen edellyttäisi sitä, että lainsäätäjän todellinen (säädöstekstistä ilmenemätön) tarkoitus ilmenisi selvästi lainvalmisteluasiakirjoista tai että Suomea sitova vuokratyödirektiivi edellyttäisi tällaista lisäedellytystä.
Lain esitöissä on sinänsä joitakin mainintoja, joiden voi katsoa tukevan kantajien näkemystä siitä, että vuokratyöntekijöiden osalta on haluttu asettaa lisäedellytyksiä työvoiman vuokrausyritystä muuten sitovan työehtosopimuksen soveltamiselle myös yhtiön palveluksessa oleviin vuokratyöntekijöihin. Hallituksen esityksessä on esimerkiksi yhdenvertaisen kohtelun periaatteen ja siitä poikkeamisen osalta todettu että "tällä hetkellä vuokrayrityksiä sitovia vuokratyötä koskevia (normaalisitovia tai yleissitovia) työehtosopimuksia on käytännössä vain muutamia, joten vuokratyöntekijöiden työsuhteessa sovellettavat vähimmäisehdot määräytyvät usein työsopimuslaissa säädetyllä tavalla käyttäjäyrityksessä sovellettavan työehtosopimuksen mukaan siten kuin vuokratyödirektiivissä säädetään yhdenvertaisen kohtelun periaatteesta" (HE 104/2011 vp. s.8). Työelä- ja tasa-arvovaliokunnan mietinnössä on todettu yhdenvertaisen kohtelun osalta, että "Suomessa vuokratyöntekijöiden yhdenvertainen kohtelu turvataan ja työsuhteen ehdot määräytyvät ensisijaisesti vuokrausalaa koskevan työehtosopimuksen ja toissijaisesti käyttäjäyritystä sitovan työehtosopimuksen mukaan" (TyVM 4/2011 vp. s.2.) Myös oikeuskirjallisuudessa on työsopimuslain 2 luvun 9 §:n soveltamisen osalta mainintoja, jotka voi ymmärtää niin, että työehtosopimuksessa pitäisi käsitellä erikseen vuokratyöntekijöitä, jotta muuten sitovaa työehtosopimusta voitaisiin soveltaa. Esimerkiksi teoksessa "Työsopimusoikeus” (Tiitinen - Kröger 2012, s. 397) todetaan, että "jos vuokrausyritys on tehnyt vuokratyöntekijöitä ”aidosti edustavan" työntekijäliiton kanssa työehtosopimuksen vuokratyöntekijöiden työehdoista, vuokrausyrityksen työsuhteissa on sovellettava luonnollisesti tätä työehtosopimusta TEhtoLn nojalla".
Kyseiset esitöistä ja oikeuskirjallisuudesta ilmenevät lausumat ovat kuitenkin tulkinnanvaraisia. Epäselväksi jää, onko hallituksen esityksessä ollut tarkoitus vain kuvata vallitsevaa tilannetta eli että vuokratyöntekijöistä ei ole yleensä erikseen sovittu työehtosopimuksissa, vai asettaa lisäedellytys työehtosopimuksen soveltamiselle vuokratyöntekijöiden osalta.
Väitetyn lisäedellytyksen asettamista vastaan puhuu se seikka, ettei hallituksen esityksessä ole esimerkiksi arvioitaessa vuokratyödirektiivin edellyttämiä muutoksia työlainsäädäntöön nähty tarpeelliseksi muuttaa työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momenttia. Esitöissä (s. 5) todetaan, että "Työsopimuslain mukaan vuokratyöntekijöiden työsuhteissa tulee sovellettavaksi ensisijaisesti vuokratyöntekijän työnantajaa sitova joko normaalisitova tai yleissitova työehtosopimus. Mikäli työnantajaa sitovaa työehtosopimusta ei ole, tulee vuokratyöntekijän työsuhteessa soveltaa käyttäjäyritystä sitovaa työehtosopimusta." Nykyinen sääntely voidaan hallituksen esityksen mukaan säilyttää vuokratyödirektiivistä huolimatta. Myöskään esityksen vaikutuksia arvioitaessa ei hallituksen esityksessä ole katsottu vuokratyödirektiivin edellyttävän jatkossa, että työehtosopimuksessa pitäisi käsitellä nimenomaan vuokratyöntekijöitä, jotta työnantajayritys voisi soveltaa sitä. Hallituksen esityksessä (s. 11) todetaan tältä osin, että "vuokratyödirektiivin täytäntöönpano ei edellytä työsopimuslain säännöksien muuttamista sen suhteen, mitä työehtosopimusta vuokratyöntekijöiden työsuhteissa sovelletaan. Sen sijaan tilanteissa, joissa ei ole työnantajaa eikä käyttäjäyritystä sitovaa työehtosopimusta, vuokratyödirektiivissä edellytetty yhdenvertaisen kohtelun periaate ei toteudu ilman lainmuutosta." Kantajien väittämä lisäedellytys ei ilmene myöskään säädöksen yksityiskohtaisista perusteluista. 2 luvun 9 §:n 2 momentin perusteluissa (s. 13) todetaan, että uusi 2 momentti koskee tilanteita, "jossa ei ole työvoiman vuokrausyritystä sitovaa normaalisitovaa työehtosopimusta tai vuokrausalaa koskevaa yleissitovaa työehtosopimusta taikka käyttäjäyritystä sitovaa, joko normaalisitovaa tai yleissitovaa, työehtosopimusta."
Käräjäoikeus katsoo, etteivät kantajat ole osoittaneet, että lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut asettaa säädöksen sanamuodosta ilmenemätön lisäedellytys työnantajayritystä muuten sitovan työehtosopimuksen soveltamiselle vuokratyöntekijöihin. Lain esitöistä ei ole saatavissa riittävän vahvaa tukea kantajien väitteelle.
Vuokratyödirektiivin 5 artiklan 3 kohdassa on sallittu sellaisten työehtosopimusten tekeminen, joilla poiketaan 5 artiklan 1 kohdassa säädetystä vuokratyöntekijöiden yhdenvertaisen kohtelun periaatteesta. Suomessa voimassa olevan 5 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun työehtosopimusjärjestelmän voidaan katsoa itsessään turvaavan riittävästi työntekijöiden oikeuksia. Työsopimuslain 2 luvun 9 §:n mukainen - työehtosopimusjärjestelmään pohjautuva - sovellettavien työehtosopimusten hierarkia on katsottava direktiivin edellyttämällä tavalla vuokratyöntekijöiden työehtoja koskevaksi vuokratyöntekijöiden yleistä suojelua noudattavaksi järjestelyksi. Direktiivi ei edellytä, että sovellettava työehtosopimus itsessään koskisi nimenomaisesti vuokratyötä ja olisi neuvoteltu nimenomaan vuokratyöntekijöiden ja vuokratyönantajien puolesta. Vuokrausyritystä sitova lainmukaisella tavalla syntynyt työehtosopimus voi vuokratyövoiman kohdalla tulla vuokratyödirektiiviä loukkaamatta sovellettavaksi myös sellaisissa tilanteissa, joissa käyttäjäyrityksessä muuten noudatettu sopimus olisi vuokratyöntekijän kannalta edullisempi työehtosopimus.
Selvyyden vuoksi käräjäoikeus toteaa, etteivät kantajat eivät ole edes väittäneet, ettei S Oy:n soveltama työehtosopimus olisi syntynyt asianmukaisella tavalla tai että S Oy olisi pyrkinyt teettämään käyttäjäyrityksessä jotain muuta kuin kyseisessä työehtosopimuksessa määriteltyä työtä.
Koska käräjäoikeus on katsonut, ettei työnantajan tule olla sidottu nimenomaan vuokratyötä sääntelevään työehtosopimukseen voidakseen soveltaa normaalisitovaa työehtosopimusta vuokrattavaan työntekijäänsä, käräjäoikeuden ei ole tarpeen ottaa kantaa siihen S Oy:n väitteeseen, että jakelun työehtosopimus on joka tapauksessa vuokratyötä ja vuokratyöntekijöiden työehtoja sääntelevä työehtosopimus.
Yhteenveto
Työsopimuslain 2 luvun 9 §:ssä ei ole säädöksen sanamuodon perusteella asetettu vuokrausyritystä muuten sitovan työehtosopimuksen soveltamiselle sellaista lisäedellytystä, että työehtosopimuksessa tulisi käsitellä nimenomaan vuokratyöntekijöitä, jotta työehtosopimus tulisi heidän osaltaan sovellettavaksi.
Säännöksen esityöt eivät riittävän selvästi osoita, että lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut asettaa tällainen säännöksestä ilmenemätön lisäedellytys.
S Oy noudattaa vuokratyöntekijöihin jakelua koskeva työehtosopimusta. Asiassa ei ole edes väitetty, ettei kyseinen työehtosopimus olisi syntynyt asianmukaisella tavalla. Vuokratyödirektiivin 5 artiklain 3 kohdan mukaan työehtosopimusjärjestelmä muodostaa hyväksyttävän perusteen 5 artiklan 1 kohdassa turvatusta työntekijöiden yhdenvertaisen kohtelun periaatteesta poikkeamiselle.
S Oy:llä on ollut oikeus soveltaa kantajien työsuhteissa jakelua koskevaa työehtosopimusta, joten kantajien viestinvälitys- ja logistiikka-alan työehtosopimukseen perustuvat vaatimukset on hylättävä.
---
Tuomiolauselma
Kanne hylätään.
---
Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Pekka Päivänsalo.