HelHO:2024:9
Asianosaiset oli tuomittu avioeroon suomalaisessa tuomioistuimessa 4.6.2014. He olivat 5.5.2014 tehneet ositussopimuksen, jonka mukaan heidän aviovarallisuussuhteisiinsa sekä sanottuun ositussopimukseen ja sen ehtoihin sovellettiin Suomen lakia. Edelleen sopimuksessa oli sovittu, että jos osapuolet sopimuksen allekirjoitushetkellä jättävät ilmoittamatta avio-oikeuden alaisia varoja tai omaisuutta, sopimusositus tulee tehottomaksi.
Asianosaiset olivat tuolloin asuneet Suomessa. Molempien asianosaisten kotipaikka oli kuitenkin ollut vuodesta 2014 alkaen Yhdysvalloissa, ja he olivat Yhdysvaltojen kansalaisia.
Hakija oli 2.2.2022 toimittanut käräjäoikeuteen hakemuksen pesänjakajan määräämiseksi avioeroasiassa. Käräjäoikeus katsoi, ettei suomalaisella tuomioistuimella ollut asiassa toimivaltaa, ja jätti hakemuksen tutkimatta. Hakija valitti käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen.
Hovioikeudessa oli kysymys ensinnä siitä, voitiinko hakijan hakemus pesänjakajan määräämiseksi tutkia suomalaisessa tuomioistuimessa. Tämän kysymyksen kannalta olennaista oli se, oliko suomalaisella tuomioistuimella kansainvälinen toimivalta asiassa. Asiassa oli näin ollen arvioitavana, mitä säännöksiä toimivallan määrittelemiseksi oli sovellettava ja miten toimivalta näiden säännösten perusteella määräytyy.
Hovioikeus katsoi ensinnä, että vaikka käsillä olevassa asiassa oli läheinen liittymä unionin toisen jäsenvaltion sijaan kolmanteen valtioon molempien asianosaisten kotipaikan ollessa Yhdysvalloissa, suomalaisen tuomioistuimen toimivalta oli ratkaistava käsillä olevassa asiassa aviovarallisuusasetuksen (neuvoston asetus (EU) 2016/1103) II luvun säännösten nojalla.
Toiseksi hovioikeus katsoi, ettei suomalaisen tuomioistuimen toimivaltaa voinut perustaa aviovarallisuusasetuksen 5 artiklaan sillä perusteella, että asianosaisten avioerohakemus oli vuonna 2014 tutkittu ja ratkaistu Suomessa. Hakemus pesänjakajan määräämiseksi oli tullut vireille lähes kahdeksan vuotta avioeropäätöksen ja sopimusosituksen jälkeen, avioero oli lainvoimainen eikä asianosaisille ollut selvitetty olevan omaisuutta Suomessa. Asianosaisilla ei ollut muutakaan sellaista liittymää Suomeen, jonka perusteella pesänjakajan määräämistä koskeva hakemus olisi oikeuskysymysten keskittämisen perusteella tarkoituksenmukaista käsitellä avioeroasian ratkaisseessa valtiossa. Tähän nähden hovioikeus katsoi, ettei kyseessä ollut sellainen aviovarallisuusasetuksen 5 artiklassa tarkoitettu avioerohakemukseen liittyvä aviovarallisuussuhdetta koskeva kysymys, jonka tutkimiseen suomalaisella tuomioistuimella olisi toimivalta avioerohakemuksen aikaisemman tutkimisen perusteella.
Suomalaisen tuomioistuimen toimivaltaa ei voinut perustaa muihinkaan aviovarallisuusasetuksen II luvun säännöksiin. Kun muutakaan perustetta toimivallalle ei ollut, hakemus oli jätettävä tutkimatta.
Lisäksi kysymys oli oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.
LÄNSI-UUDENMAAN KÄRÄJÄOIKEUS 20.3.2023
Asia HP 750/2022/337
SELOSTUS ASIASTA
ASIAN KÄSITTELYSTÄ
Asia on tullut vireille helmikuussa 2022, ja se on ensin jaettu käräjänotaarille. Asia on joulukuussa 2022 uudelleenjaettu tuomarille. Hakijalle on lähetetty täydennyskehotukset 1.12.2022 ja 18.1.2023. Hakija on toimittanut pyydetyt täydennykset
HAKEMUS
Vaatimukset
Hakija on pyytänyt, että asianajaja P määrätään suostumuksensa mukaisesti pesänjakajana toimittamaan ositus hakijan ja B:n välillä.
Perusteet
Puolisoiden avioero on tullut vireille heidän asuessaan Suomessa ja heidän välillään on toimitettu omaisuuden ositus Suomen lain mukaan sopimusosituksena vuonna 2016. Sopimuksessa on ollut ehto siitä, että jos jotain omaisuutta jää osituksen ulkopuolelle — tahallaan tai huolimattomuudesta — kumoutuu koko ositus.
B on jättänyt ilmoittamatta osituksessa X-yhtiön Y-ohjelman mukaiset palkkionsa, jotka ovat ositettavaa omaisuutta. Ositus on siten edellä mainitun ehdon mukaan kumoutuva ja näin ollen asiassa voidaan edetä suoraan hakemaan pesänjakajaa.
Osapuolet ovat sopineet, että ositukseen sovellettava laki on Suomen laki. Pesänjakaja tulee määrätä Suomesta, vaikka kumpikaan osapuolista ei vakituisesti asu Suomessa tällä hetkellä, koska osapuolet ovat yllä kerrotuin tavoin sopineet ositukseensa ja siitä tehtyyn sopimukseen sovellettavan Suomen lakia. Hakija on viitannut avioliittolain 131 ja 137 §:ään.
KÄRÄJÄOIKEUDEN LAUSUMAPYYNTÖ
Käräjäoikeus on kehottanut hakijaa täydentämään hakemustaan ja lausumaan, onko suomalaisella tuomioistuimella hakijan näkemyksen mukaan toimivalta tässä asiassa, kun asiaa arvioidaan aviovarallisuusasetuksen ja asiaan osallisten nykyisten kotipaikkojen perusteella. Lisäksi hakijaa on kehotettu lausumaan, millä perusteella hakija katsoo oikeuspaikkaa koskevan sopimuksen olevan edelleen voimassa, vaikka ositus on muutoin hakijan esittämällä tavalla kumoutunut.
HAKIJAN LAUSUMA
Hakijan käsityksen mukaan toimivalta on suomalaisella tuomioistuimella hakemuksessa kerrotuin perustein. Hakija ymmärtää asian aviovarallisuusasetuksen mukanaan tuoman lainsäädännön, mutta tarvitsee asiasta joka tapauksessa tuomioistuimen perustellun päätöksen, jotta hän voi viedä asiaa eteenpäin tarvittaessa nykyisessä kotivaltiossaan. Hakija katsoo, ettei lainvalintaa koskeva sopimusehto ole kumoutunut, vaan sopimukseen ja sen soveltamiseen kaikkineen on sovittu sovellettavaksi Suomen laki.
ASIAAN OSALLISEN B:N KUULEMINEN
Päätöksen lopputulos huomioon ottaen käräjäoikeus ei ole varannut asiaan osallisena olevalle B:lle tilaisuutta tulla kuulluksi.
KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU
Perustelut
Hakemuksessa suomalaisen tuomioistuimen toimivaltaa on perusteltu viitaten avioliittolain V osan 4 luvun säännöksiin. Avioliittolain 127 §:n mukaan Suomen tuomioistuinten toimivallasta aviovarallisuussuhteita koskevissa asioissa säädetään EU:n aviovarallisuusasetuksessa (2016/1103).
Oikeuskirjallisuudessa todetun mukaisesti tämän sääntelyn myötä avioliittolain kansainvälistä toimivaltaa koskevat kansalliset säännökset ovat menettäneet merkitystään (Ks. Helin, Markku: Suomen kansainvälinen perhe- ja perintöoikeus, 2020, luku 4.2.).
Tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta on asia, joka käräjäoikeuden on viran puolesta selvitettävä. Käräjäoikeus toteaa aviovarallisuusasetuksen sääntelyn lähtevän siitä, että asiat pyritään ratkaisemaan siinä valtiossa, johon puolisoilla on läheisiin liityntä.
Asianosaisten vuonna 2016 allekirjoittamassa sopimuksessa on sovittu, että ositukseen sovelletaan Suomen lakia. Puolisot ovat tuolloin asuneet Suomessa, ja aviovarallisuusasetuksen 22 § on mahdollistanut heille tämän lainvalinnan.
Puolisoiden allekirjoittaman sopimuksen 5 kohdassa on kuitenkin sovittu, että jos jompikumpi jättää ilmoittamatta mitä tahansa tai jonkin avio-oikeuden alaisen omaisuuden tai omaisuutta, osapuolet sopivat ja ymmärtävät, että sopimus ei sido kumpaakaan osapuolta ja tulee tehottomaksi sillä hetkellä kuin tämänlainen omaisuuserä tai omaisuus ilmenee.
Hakemuksessa on ilmoitettu, että B on jättänyt ilmoittamatta osituksessa varallisuuttaan. Hakija on ilmoittanut käsityksenään, että ositus on sen takia kumoutuva. Toisaalta täydennyksessään hakija on ilmoittanut, ettei lainvalintaa koskeva sopimusehto ole kumoutunut.
Hakijan mukaan kumpikin asianosaisista asuu Yhdysvalloissa. Käräjäoikeus toteaa, että asianosaisten nykyisten kotipaikkojen perusteella heillä on siten läheisin liityntä Yhdysvaltoihin. Puolisoiden nykyinen liityntä Suomeen on sen sijaan jäänyt epäselväksi.
Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoo, ettei sopimuksessa sovitun lainvalinnan ole perusteltua katsoa olevan enää voimassa, vaan asianosaisten edun mukaista on, että ositus toimitetaan siinä valtiossa, johon heillä on läheisin liityntä. Näillä perusteilla hakemus on jätettävä tutkimatta.
Päätöslauselma
Hakijan hakemus jätetään tutkimatta.
……
Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Tiina Väisänen.
HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 30.9.2024
Asian käsittely hovioikeudessa
Hakijalle on myönnetty 15.5.2023 jatkokäsittelylupa.
Valitus
Hakija on vaatinut ensisijaisesti, että asia palautetaan käräjäoikeuden uudelleen käsiteltäväksi ja toissijaisesti, että hovioikeus tutkii pesänjakajan määräämistä koskevan hakemuksen.
Hakija ja B olivat 5.5.2013 solmineet ositussopimuksen Suomen lain mukaisesti Suomessa. He olivat tuolloin asuneet Suomessa ja sittemmin muuttaneet takaisin Yhdysvaltoihin. Sopimuksen mukaan ositukseen soveltui Suomen laki.
Edelleen sopimuksen mukaan ositus kumoutui, mikäli jotain omaisuutta jäi osituksen ulkopuolelle. B oli jättänyt ilmoittamatta osituksessa omaisuutta, minkä vuoksi heidän välillään vuonna 2014 toimitettu sopimusositus oli tehoton ja asiassa voitiin hakea pesänjakaja toimittamaan omaisuuden uusi ositus.
Pesänjakaja tuli määrätä Suomesta, koska osapuolet olivat sopineet, että ositukseen ja sitä koskevaan sopimukseen sovelletaan Suomen lakia. Osapuolet olivat tarkoittaneet, että lainvalintaa koskeva sopimus soveltuu myös tilanteessa, jossa ositus kumoutuu ja tasinko lasketaan uudelleen.
Vastaus
B on vaatinut ensisijaisesti, että valitus hylätään, ja toissijaisesti, että mikäli suomalaisen tuomioistuimen katsotaan olevan asiassa toimivaltainen, hakemus hylätään. Lisäksi B on vaatinut, että hakija velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen.
Asiassa tuli soveltaa Euroopan unionin varallisuusasetuksen II lukua. Merkityksellisiä olivat nimenomaan tuomioistuimen toimivaltaa koskevat säännökset, ei asianosaisten aviovarallisuussuhteisiin sovellettava laki. Varallisuusasetuksen III luku ei voinut tulla sovellettavaksi, koska asianosaiset olivat avioituneet ja sopimus ositukseen sovellettavasta laista oli tehty ennen aviovarallisuusasetuksen 69 artiklassa säädettyä määräpäivää 29.1.2019.
Ositussopimuksessa ei ollut sovittu tuomioistuimen toimivallasta tai oikeuspaikasta. Suomalaisella tuomioistuimella ei aviovarallisuusasetuksen II luvun perusteella ollut toimivaltaa määrätä pesänjakajaa asiassa. Kumpikaan asianosainen ei ollut kesäkuun 2014 jälkeen asunut Suomessa, eikä kumpikaan heistä ollut Suomen kansalainen. He olivat asuneet Suomessa ainoastaan noin 3,5 vuotta. Hakija ja B olivat vuonna 2014 muuttaneet Suomesta pysyvästi takaisin Yhdysvaltoihin ja olivat Yhdysvaltojen kansalaisia. Avioliitto oli solmittu Yhdysvalloissa, eikä asianosaisilla ollut omaisuutta Suomessa. B kiisti suomalaisen tuomioistuimen toimivallan asiassa.
Asialla oli läheinen liittymä Yhdysvaltoihin, ei Suomeen. Hakija ei ollut esittänyt selvitystä siitä, että oikeudenkäyntiä ei voida kohtuudella panna vireille tai toteuttaa Yhdysvalloissa tai että oikeudenkäynti olisi siellä mahdoton.
Hakemus tuli joka tapauksessa hylätä, koska lainvoimaisessa ositussopimuksessa ei ollut jäänyt omaisuutta osittamatta eikä ositus ollut ilmeisen pätemätön. Hakijan tuli nostaa erillinen vahvistusoikeudenkäynti, jossa todettaisiin omaisuutta jääneen osittamatta, tai hakea käräjäoikeudelta osituksen julistamista pätemättömäksi.
Asiassa oli oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja erityisiä syitä velvoittaa hakija korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut asiassa. Kyseessä oli jo toinen kerta, kun hakija haki lähes samoilla perusteilla pesänjakajaa ja aiheutti B:lle tarpeettomia oikeudenkäyntikuluja.
Hakijan lausuma oikeudenkäyntikuluvaatimuksesta
Perusteita velvoittaa hakija korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa ei ollut. Asia tuli käräjäoikeuden tutkimatta jättämistä koskevan ratkaisun vuoksi ratkaistavaksi ensimmäisen kerran vasta hovioikeudessa. Asia oli tullut saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi, koska pesänjakajan määräämisestä päättää tuomioistuin. Määrällisesti hakija paljoksui B:n oikeudellisen avustajan laskua 4,9 tuntia ylittäviltä osin lausumasta ilmenevin perustein.
Todistelu
Asianosaiset ovat vedonneet kirjallisena todisteena ositussopimukseen 5.5.2014. B on lisäksi hovioikeudessa ensimmäistä kertaa puhevaltaa käyttävänä asianosaisena vedonnut kirjallisina todisteina B:n 9.4.2014 antamaan vakuutukseen ositusta varten sekä B:n työnantajan todistukseen 9.4.2014.
Hovioikeuden ratkaisu
Tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
Asianosaiset on tuomittu avioeroon suomalaisessa tuomioistuimessa 4.6.2014. He ovat 5.5.2014 tehneet ositussopimuksen, jonka mukaan heidän aviovarallisuussuhteisiinsa sekä sanottuun ositussopimukseen ja sen ehtoihin sovelletaan Suomen lakia. Edelleen sopimuksessa on sovittu, että jos osapuolet sopimuksen allekirjoitushetkellä jättävät ilmoittamatta avio-oikeuden alaisia varoja tai omaisuutta, sopimusositus tulee tehottomaksi. Asianosaiset ovat tuolloin asuneet Suomessa. Molempien asianosaisten kotipaikka on ollut vuodesta 2014 alkaen Yhdysvalloissa, ja he ovat Yhdysvaltojen kansalaisia.
Asiassa on kysymys ensinnä siitä, voidaanko hakijan hakemus pesänjakajan määräämiseksi tutkia suomalaisessa tuomioistuimessa. Hovioikeus toteaa, että tämän kysymyksen kannalta olennaista on se, onko suomalaisella tuomioistuimella kansainvälinen toimivalta asiassa. Asiassa on näin ollen arvioitavana, mitä säännöksiä toimivallan määrittelemiseksi on sovellettava ja miten toimivalta näiden säännösten perusteella määräytyy.
Lisäksi kysymys on oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.
Tuomioistuimen toimivallan määräytymisessä sovellettavat oikeusohjeet
Suomalaisten tuomioistuinten kansainvälisestä toimivallasta on kansallisessa lainsäädännössä säädetty yleisesti oikeudenkäymiskaaren 10 luvussa. Mainitun luvun 27 §:n mukaan oikeudenkäymiskaaren 10 luvun säännöksiä noudatetaan kuitenkin vain, jollei muusta laista, Euroopan yhteisön lainsäädännöstä tai Suomea sitovasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Siltä osin kuin on kysymys aviopuolisoiden välisistä oikeussuhteista, suomalaisten tuomioistuinten kansainvälisestä toimivallasta on säädetty erikseen avioliittolaissa, joten oikeudenkäymiskaaren 10 luvun oikeuspaikkaa koskevat säännökset eivät näin ollen tule sovellettavaksi.
Avioliittolain 127 §:n 1 momentin mukaan Suomen tuomioistuinten toimivallasta aviovarallisuussuhteita koskevissa asioissa säädetään tiiviimmän yhteistyön toteuttamisesta tuomioistuimen toimivallan, sovellettavan lain sekä päätösten tunnustamisen ja täytäntöönpanon alalla aviovarallisuussuhteita koskevissa asioissa annetussa neuvoston asetuksessa (EU) 2016/1103 (jäljempänä aviovarallisuusasetus).
Aviovarallisuusasetuksessa tai sen johdannossa ei ole nimenomaista mainintaa siitä, onko asetuksen II luvun toimivaltasäännöksiä tarkoitettu sovellettavan myös käsillä olevan kaltaisissa asioissa, joilla on läheinen liittymä unionin toisen jäsenvaltion sijaan kolmanteen valtioon molempien asianosaisten kotipaikan ollessa Yhdysvalloissa.
Toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta ja virallisten asiakirjojen hyväksymisestä ja täytäntöönpanosta perintöasioissa sekä eurooppalaisen perintötodistuksen käyttöönotosta annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 650/2012 eli niin kutsutussa perintöasetuksessa ei myöskään ole nimenomaisesti säädetty asetuksen toimivaltasäännöksen soveltuvuudesta tilanteissa, joissa on liittymä kolmanteen valtioon. Euroopan unionin tuomioistuin (jäljempänä unionin tuomioistuin) on kuitenkin tuomiossa 7.4.2022, C645/20, EU:C:2022:267 soveltanut perintöasetuksen toimivaltasäännöksiä asiassa, jossa perittävän asuinpaikka tämän kuollessa oli ollut Yhdistyneessä kuningaskunnassa eli valtiossa, joka perittävän kuollessa oli ollut unionin jäsenvaltio, mutta jota perintöasetus ei sitonut. Vaikka kyseinen unionin tuomioistuimen tuomio ei koske aviovarallisuusasetusta, siitä voidaan saada johtoa nyt käsillä olevaan soveltamisalakysymykseen. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisun merkitys ei aina rajoitu siihen asetukseen, jonka tulkinnasta se on annettu ottaen huomioon, että myös unionin lainsäädännössä pyritään sisäiseen johdonmukaisuuteen (Markku Helin: Suomen kansainvälinen perhe- ja perintöoikeus, 2020, s. 168). Hovioikeus toteaa, että unionin tuomioistuimen perintöasetuksen toimivaltasäännösten soveltuvuutta koskeva tulkinta ja unionin lainsäädännön sisäinen johdonmukaisuus puhuvat sen puolesta, että myös aviovarallisuusasetuksen toimivaltasäännöksiä voitaisiin soveltaa käsillä olevassa asiassa.
Aviovarallisuusasetuksen toimivaltasäännöksistä erityisesti jäljempänä selostettu 11 artikla on säädetty nimenomaisesti koskemaan tilannetta, jossa asialla on läheinen liittymä kolmanteen valtioon mutta jossa oikeudenkäyntiä ei kuitenkaan kohtuudella voida panna siellä vireille tai toteuttaa. Jäsenvaltion tuomioistuimella voi 11 artiklan nojalla olla toimivalta huolimatta siitä, ettei toimivaltaa minkään muun aviovarallisuusasetuksen II luvun artiklan nojalla ole. Hovioikeus katsoo myös kyseisen artiklan sanamuodon puhuvan sen puolesta, että aviovarallisuusasetuksen toimivaltasäännöksiä on tarkoitettu sovellettavan myös niissä asioissa, jotka on laitettu vireille jäsenvaltion tuomioistuimessa mutta joilla on läheinen liittymä kolmanteen valtioon.
Asetuksen johdanto-osan 40 kappaleen mukaan asetuksen tavoitteena on varmistaa, että kaikkien jäsenvaltioiden tuomioistuimet voivat käyttää toimivaltaa samoilla perusteilla. Hovioikeus toteaa, että aviovarallisuusasetuksen säätämisen tarkoituksena on katsottava olleen aviovarallisuuskysymyksiä koskevien toimivaltasäännösten harmonisoiminen. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi on välttämätöntä, että aviovarallisuusasetuksessa säädettyjä yhtenäisiä toimivaltaperusteita sovelletaan myös niissä asioissa, joilla on liittymä kolmanteen valtioon. Tämän johtopäätöksen puolesta puhuu myös hallituksen esitys, joka on johtanut aiemmin voimassa olleista kansallisista aviovarallisuussuhteita koskevista toimivaltasäännöksistä luopumiseen. Hallituksen esityksessä on todettu, että aviovarallisuusasetuksen soveltamisen alkaessa aiemmin voimassa olleita säännöksiä suomalaisten tuomioistuimen kansainvälisestä toimivallasta ei enää voida soveltaa, vaan on sovellettava asetusta. Kaikki aiemmin voimassa olleet suomalaisen tuomioistuimen kansainvälistä toimivaltaa koskevat säännökset on korvattu viittauksella aviovarallisuusasetukseen. (HE 190/2018 vp s. 25.)
Aviovarallisuusasetuksen toimivaltasäännöksiä sovelletaan sen 69 artiklan 1 kohdan mukaan 29.1.2019 tai sen jälkeen vireille pantuihin oikeudenkäynteihin. Käsillä oleva asia on tullut vireille 2.2.2022 ja kuuluu siten aviovarallisuusasetuksen soveltamisalaan.
Edellä lausutuin perustein suomalaisen tuomioistuimen toimivalta on ratkaistava käsillä olevassa asiassa aviovarallisuusasetuksen II luvun säännösten nojalla.
Aviovarallisuusasetuksessa säädetyt toimivaltaperusteet
Aviovarallisuusasetuksen 5 artiklan 1 kohdan mukaan jos jäsenvaltion tuomioistuimelle tehdään avioeroa, asumuseroa tai avioliiton mitätöintiä koskeva hakemus asetuksen (EY) N:o 2201/2003 (Bryssel II a) nojalla, kyseisen valtion tuomioistuimella on toimivalta ratkaista kyseiseen hakemukseen liittyvät aviovarallisuussuhteita koskevat kysymykset, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 2 kohdan soveltamista.
Aviovarallisuusasetuksen soveltamisesta annetun kansallisen lain hallituksen esityksessä (HE 190/2018 vp s. 8) on todettu, että asetuksessa ei säädetä siitä, milloin avioeroasian vireille tuloon perustuva toimivalta lakkaa. Sen vuoksi jää epäselväksi, voidaanko aviovarallisuutta koskeva asia panna 5 artiklan nojalla vireille vielä sen jälkeen, kun avioliiton purkamista koskeva asia on ratkaistu ja lakannut olemasta vireillä. Säännöksen oikeuspoliittinen tavoite, avioerosta johtuvien oikeuskysymysten keskittäminen saman valtion tuomioistuimiin, puoltaa myöntävää vastausta ainakin silloin, kun aviovarallisuutta koskeva asia pannaan vireille vain vähän aikaa avioeroasian ratkaisemisen jälkeen.
Aviovarallisuusasetuksen 6 artiklan mukaan jos jäsenvaltion millään tuomioistuimella ei ole toimivaltaa 4 tai 5 artiklan nojalla tai jos on kyse muista kuin näissä artikloissa säädetyistä tapauksista, toimivalta ratkaista puolisoiden aviovarallisuussuhteita koskevat kysymykset kuuluu sen jäsenvaltion tuomioistuimelle: a) jonka alueella puolisoiden asuinpaikka on silloin, kun asia pannaan vireille tuomioistuimessa, tai jos tämä ei ole mahdollista; b) jonka alueella puolisoiden viimeinen asuinpaikka oli, edellyttäen, että toinen puolisoista edelleen asuu siellä silloin, kun asia pannaan vireille tuomioistuimessa, tai jos tämä ei ole mahdollista; c) jonka alueella vastaajan asuinpaikka on silloin, kun asia pannaan vireille tuomioistuimessa, tai jos tämä ei ole mahdollista; d) jonka kansalaisuus molemmilla puolisoilla on silloin, kun asia pannaan vireille tuomioistuimessa.
Aviovarallisuusasetuksen 7 artiklan 1 kohdan mukaan asianosaiset voivat 6 artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa sopia, että heidän aviovarallisuussuhteitaan koskevissa asioissa yksinomainen toimivalta on joko sen jäsenvaltion tuomioistuimella, jonka lakia sovelletaan 22 artiklan tai 26 artiklan 1 kohdan a tai b alakohdan nojalla, tai sen jäsenvaltion tuomioistuimella, jossa avioliitto solmittiin.
Aviovarallisuusasetuksen 8 artiklan mukaan sen toimivallan lisäksi, joka tuomioistuimella on tämän asetuksen muiden säännösten nojalla, toimivaltainen on sen jäsenvaltion tuomioistuin, jonka lakia sovelletaan 22 artiklan tai 26 artiklan 1 kohdan a tai b alakohdan nojalla ja jossa vastaaja vastaa. Tätä sääntöä ei kuitenkaan sovelleta silloin, kun vastaaja on vastannut kiistääkseen toimivallan, eikä 4 artiklan tai 5 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvissa tapauksissa.
Aviovarallisuusasetuksen 11 artiklan mukaan jos jäsenvaltion millään tuomioistuimella ei ole 4, 5, 6, 7, 8 tai 10 artiklan nojalla toimivaltaa tai jos kaikki tuomioistuimet ovat 9 artiklan nojalla jättäneet asian tutkimatta eikä jäsenvaltion millään tuomioistuimella ole 9 artiklan 2 kohdan tai 10 artiklan nojalla toimivaltaa, jäsenvaltion tuomioistuin voi poikkeuksellisesti ratkaista aviovarallisuussuhteita koskevan asian, jos oikeudenkäyntiä ei voida kohtuudella panna vireille tai toteuttaa tai jos oikeudenkäynti olisi mahdoton kolmannessa valtiossa, johon asialla on läheinen liittymä. Asialla on oltava riittävä liittymä jäsenvaltioon, jonka tuomioistuimessa asia pannaan vireille.
Johtopäätökset suomalaisen tuomioistuimen toimivallasta
Asiassa on tullut selvitetyksi, että asianosaiset ovat Yhdysvaltain kansalaisia ja ovat asuneet vuodesta 2014 alkaen Yhdysvalloissa. Kansainvälisen yksityisoikeuden perusperiaatteena voidaan pitää sitä, että asialla tulee olla huomattava ja asiallinen yhteys valtioon, jotta sen tuomioistuimet voisivat ratkaista asian. Suomalaisen tuomioistuimen toimivalta ei siten lähtökohtaisesti voi perustua aviovarallisuusasetuksen 5 tai 6 artiklaan, joiden soveltamisedellytyksinä on vähintään toisen asianosaisen asuinpaikka toimivaltaisessa jäsenvaltiossa tai kyseisen jäsenvaltion kansalaisuus. Arvioitavaksi kuitenkin tulee, onko suomalaisella tuomioistuimella toimivalta sillä perusteella, että asianosaisten avioerohakemus on tutkittu ja ratkaistu Suomessa. Hovioikeus toteaa, että kysymys siitä, milloin avioeroasian vireille tuloon perustuva toimivalta 5 artiklan nojalla lakkaa, on oikeuskäytännössä avoin. Hakemus pesänjakajan määräämiseksi on tullut vireille 2.2.2022 eli lähes kahdeksan vuotta avioeropäätöksen ja sopimusosituksen jälkeen. Avioero on lainvoimainen. Asianosaisilla ei ole selvitetty olevan omaisuutta Suomessa tai muutakaan sellaista liittymää Suomeen, jonka perusteella pesänjakajan määräämistä koskeva hakemus olisi oikeuskysymysten keskittämisen perusteella tarkoituksenmukaista käsitellä avioeroasian ratkaisseessa valtiossa. Edellä lausuttuihin seikkoihin nähden hovioikeus katsoo, ettei kyseessä ole sellainen aviovarallisuusasetuksen 5 artiklassa tarkoitettu avioerohakemukseen liittyvä aviovarallisuussuhdetta koskeva kysymys, joka suomalaisella tuomioistuimella olisi avioerohakemuksen aikaisemman tutkimisen perusteella toimivalta tutkia.
Ositussopimuksessa 5.5.2014 on sovittu, että osapuolten omaisuuden jakoon liittyviin asioihin, ositussopimukseen ja kaikkiin sen ehtoihin sovelletaan Suomen lakia. Sen sijaan sopimuksessa ei ole toimivaltaista tuomioistuinta tai oikeuspaikkaa koskevaa lauseketta. Hovioikeus toteaa, että asianosaiset eivät ole siten myöskään sopineet toimivaltaisesta tuomioistuimesta aviovarallisuusasetuksen 7 artiklassa tarkoitetulla tavalla.
Koska B on vastauksessaan ilmoittanut kiistävänsä suomalaisen tuomioistuimen toimivallan, toimivaltaa ei voida perustaa myöskään aviovarallisuusasetuksen 8 artiklaan.
Asialla on edellä selostetuista asianosaisten asuinpaikkaan ja kansalaisuuteen liittyvistä syistä katsottava olevan läheinen liittymä Yhdysvaltoihin. Asiassa ei ole ilmennyt syytä katsoa eikä edes väitetty, ettei oikeudenkäyntiä voitaisi kohtuudella panna vireille tai toteuttaa Yhdysvalloissa. Hovioikeus katsoo, ettei suomalaisella tuomioistuimella tämän vuoksi ole toimivaltaa asiassa myöskään aviovarallisuusasetuksen 11 artiklan nojalla.
Koska suomalaisen tuomioistuimen toimivaltaa ei voida perustaa edellä mainittuihin säännöksiin ja kun muutakaan perustetta toimivallalle ei ole, hakemus on jätettävä tutkimatta. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta ei siten ole aihetta muuttaa.
Oikeudenkäyntikulut
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n mukaan asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu, asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan, jollei ole erityistä syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan osaksi tai kokonaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. Tällaisesta asiasta voi olla kysymys silloin, kun asian ratkaiseminen vaatii viranomaisen myötävaikutusta tai kun ratkaisua ei voida perustaa vain asianosaisten tahtoon (KKO 2015:47 kohta 25).
Asiassa on kysymys tuomioistuimen toimivallasta riitaisessa pesänjakajan määräämistä koskevassa hakemusasiassa. Kysymys on asiasta, jossa sovinto ei ole sallittu.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että asiat, joissa säännös tulee sovellettavaksi, ovat usein sellaisia, että on sattumanvaraista, kumpi asianosaisista on saattanut asian vireille. Jos kantajan vaatimusta ei tällöin vastusteta eikä asia tule siten riitaiseksi, on kohtuullista, että asianosaiset saavat pitää kulunsa vahinkonaan. Jos asiassa ratkaistava kysymys on sen sijaan riitainen, voi olla perusteltua, että asianosainen velvoitetaan osaksi tai kokonaan korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut. (HE 107/1998 vp s. 17–18.)
Korkein oikeus on katsonut (KKO 2005:41 kohta 5), ettei vielä yksin se, että asianosaiset ovat eri mieltä asian lopputuloksesta, johtaisi kulujen korvausvelvollisuuteen. Tällöinkin sitä, onko olemassa erityistä syytä kulujen korvaamiselle, on arvioitava sen nojalla, millaiset perusteet asianosaisilla on ollut asian riitauttamiseen ja miten asia noihin asianosaisten esiin tuomiin perusteisiin nähden on ratkaistu. Haettaessa muutosta on vastaavasti arvioitava, millaiset perusteet asianosaisella on ollut muutoksenhakuun ja miten asia on noihin perusteisiin nähden ratkaistu.
Arvioitaessa asianosaisen velvollisuutta korvata vastapuolensa oikeudenkäyntikulut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n nojalla huomiota tulee kiinnittää myös luvun 8 a §:ään, jonka mukaan jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista (KKO 2002:13).
Nyt puheena olevassa asiassa hovioikeus on ratkaissut kysymyksen suomalaisen tuomioistuimen toimivallasta pesänjakajan määräämistä koskevassa asiassa. Kysymys on ollut riitainen. Hovioikeus on katsonut, ettei suomalaisella tuomioistuimella ole toimivaltaa tutkia hakijan vaatimusta. B on näin ollen voittanut asian, ja ratkaisu on lisäksi perustunut oleellisesti niihin perusteisiin, joihin B on vastauksessaan vedonnut. Hakijan valituksessa ei ole vedottu aviovarallisuusasetuksen II lukuun tai muihin tuomioistuimen toimivallan määräytymisen kannalta olennaisiin seikkoihin. Aviovarallisuusasetuksen 5 artiklaan liittyy edellä selostetusti oikeudellisesti avoin tulkintakysymys, mutta koska valituksessa ei ole vedottu sanottuun artiklaan, oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:llä ei voida katsoa olevan vaikutusta oikeudenkäyntikulujen korvausvastuun määräytymiseen tässä asiassa. Vaikka tuomioistuimen on tutkittava kansainvälistä toimivaltaansa koskeva kysymys viran puolesta, vastauksen pyytäminen on ollut välttämätöntä ottaen huomioon, että vastapuoli voi aviovarallisuusasetuksen 8 artiklassa tarkoitetulla tavalla hyväksyä toimivallan. Hovioikeus katsoo edellä lausutun perusteella, että asiassa on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja erityisiä syitä velvoittaa hakija korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.
Hovioikeus katsoo, että B:n oikeudenkäyntikuluvaatimusta koskevasta laskusta ilmeneviä hänen asiamiehensä toimenpiteitä on pidettävä tarpeellisina ja B:n oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa asian laatuun ja laajuuteen nähden kohtuullisina. Hakija on siten velvollinen korvaamaan B oikeudenkäyntikuluina hovioikeudessa 1.942,60 euroa korkoineen.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.
- - -
Hakija velvoitetaan korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1.942,60 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamisesta lukien.
Asian ovat ratkaisseet:
Hovioikeudenneuvos Terhi Mattila
Hovioikeudenneuvos Mirjami Paso
Asessori Laura Kirvesniemi
Ratkaisu on yksimielinen.
Ei lainvoimainen.