I-SHO:2021:8

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Perintäyhtiö vaati kanteessaan Alta maksamatonta kuluttajaluottoa korkoineen, erinäisiä korkosaatavia, luottokustannuksia sekä perintä- ja oikeudenkäyntikuluja. An myönnettyä osan luoton pääomasta mutta kiistettyä kanteen muilta osin, käräjäoikeus velvoitti lainvoimaiseksi tulleella ratkaisullaan An suorittamaan myönnetyn pääoman määrän korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen ja hylkäsi kanteen muilta osin.

An valituksesta hovioikeus katsoi, ettei Euroopan unionin kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 6 ja 7 artiklan soveltamista koskeva oikeuskäytäntö edellyttänyt perintäyhtiön velvoittamista korvaamaan An oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa kokonaisuudessaan. Hovioikeuden tuomiossa tarkemmin selostetuilla perusteilla perintäyhtiö velvoitettiin osittain korvaamaan An oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa.

ASIAN KÄSITTELY POHJOIS-KARJALAN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

B Oy (perintäyhtiö) on vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan sille seuraavat saatavat:

1. kuluttajaluottoon perustuvan 2.000,00 euron saatavan ja sille 118,80% mukaista korkoa 15.7.2020 lukien
2. korkosaatavan 778,80 euroa
3. korkosaatavan 747,69 euroa ja sille 118,80 % korkoa 15.7.2020 lukien
4. korkosaatavan 291,15 euroa
5. luottokustannukset 297,99 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen 15.7.2020 lukien
6. korkosaatavan 6,83 euroa
7. perintäkulut 10,00 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen 15.7.2020 lukien sekä
8. korkosaatavan 0,23 euroa
9. perintäkulut 50,00 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua ratkaisun antamisesta lukien
10. perintäkulut 25,00 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua ratkaisun antamisesta lukien
11. oikeudenkäyntikulut 248,00 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua ratkaisun antamisesta lukien
12. käräjäoikeuden oikeudenkäyntimaksun 260,00 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua ratkaisun antamisesta lukien.

A on myöntänyt kanteen kohdassa 1 vaaditusta pääomasta 1.601,56 euroa ja vaatinut, että kanne kohdissa 2 – 10 hylätään luottoehtojen epäselvyyden ja kohtuuttomuuden sekä hyvän perintätavan vastaisuuden vuoksi ja että jo tehdyt suoritukset kohdistetaan nostettuun pääomaan.

Lisäksi A on vaatinut, että kanne kohdissa 11 – 12 hylätään ja että perintäyhtiö velvoitetaan korvaamaan hänelle asiassa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan korkoineen. A on katsonut, että perintäyhtiö on nostanut kanteen, jossa A:lta on vaadittu perusteettomia maksuja, ja että perintäyhtiö on sen vuoksi vastuussa A:lle aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista.

Käräjäoikeus on katsonut, että sopimusehtojen kohtuuttomuuteen perustuvasta ehtojen mitättömyydestä johtuen luotonantaja ei olisi alunperinkään saanut periä A:lta kanteen kohdissa 2 - 10 tarkoitettuja kustannuksia. A on nostanut luottoa yhteensä 4.500 euroa ja maksanut takaisin 2.898,44 euroa. Tämän vuoksi käräjäoikeus on velvoittanut A:n suorittamaan perintäyhtiölle 1.601,56 euroa ja sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista korkoa 15.7.2020 lukien. Kohtien 2 – 10 osalta käräjäoikeus on hylännyt kanteen kokonaisuudessaan.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta käräjäoikeus on lausunut, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n mukaan silloin, kun samassa asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi, he saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jollei ole syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan niitä osaksi vastapuolelle.

Perintäyhtiön kanneperuste on hyväksytty nostetun pääoman osalta, mutta kanteen vastustamiselle esitetyt perusteet on hyväksytty muiden korkokulujen, perintäkulujen sekä luottokustannusten osalta. Asia on tällöin päättynyt sekä perintäyhtiön että A:n osalta osavoittoon. Käräjäoikeus on lisäksi katsonut, että asiassa ei oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 2 momentin nojalla ole syytä velvoittaa kumpaakaan osapuolta osaksikaan korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikuluja asiassa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus on hylännyt kummankin osapuolen oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevat vaatimukset.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjänotaari Katja Mäkeläinen

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 14.10.2021

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että perintäyhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 4.860,80 eurolla ja hovioikeudessa 1.898,80 eurolla korkoineen.

Käräjäoikeuden ratkaisu oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta on virheellinen. Direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa sekä tehokkuusperiaatetta on tulkittava siten, että se on esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle tai käytännölle, jonka mukaan kuluttaja ei saa täyttä korvausta kohtuuttomien sopimusehtojen toteamisesta pätemättömäksi. Tämä on nimenomaisesti todettu EU-tuomioistuimen 16.7.2020 yhdistetyissä asioissa C-224/19 ja C-259/19 antamassa ennakkoratkaisussa.

Perintäyhtiö on kanteessaan vaatinut A:n velvoittamista maksamaan nostamansa kuluttajaluoton pääoma sekä erinäisiä korkosaatavia, luottokustannuksia ja perintäkuluja. A on myöntänyt vaaditusta pääomasta oikeaksi 1.601,50 euroa ja se on tuomittu hänen maksettavakseen.

Muilta osin käräjäoikeus on hyväksynyt kaikki A:n kuluttajavelallisena esittämät kanteen kiistämisperusteet ja hylännyt kanteen. Perintäyhtiö on siten hävinnyt sellaisen osan vaatimuksista, joka koskee pakottavaa kuluttajan suojaksi säädettyä oikeutta. Perintäyhtiö, jolla on ollut velvollisuus tuntea laki, on A:n väitteiden vastustamisella aiheuttanut hänelle syntyneet oikeudenkäyntikulut ja on sen vuoksi velvollinen korvaamaan ne kokonaisuudessaan. A ei myöskään ole riitauttanut hänen maksettavakseen tuomittua pääoman määrää oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:ssä edellytetyllä tavalla.

Vastaus

Perintäyhtiö on vastustanut muutosvaatimusta ja vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 774 eurolla.

Käräjäoikeuden ratkaisu oikeudenkäyntikulujen osalta on oikea. A on jättänyt selvää ja erääntynyttä pääomaa maksamatta, asian riitautettuaan lopulta myöntänyt sen osittain ja siten tältä osin myös hävinnyt kanteen. Valituksessa mainitut direktiivin artiklat eivät miltään osin säätele kuluvastuun jakautumista. Siltä osin kuin kanne on pääomavaatimuksen osalta hyväksytty, kysymys ei ole ollut harkinnanvaraisesta seikasta. Muitakaan perusteita osittaiselle oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudelle ei ole. A:n vaatimat oikeudenkäyntikulut ovat myös asian laatuun ja laajuuteen nähden liialliset.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Perintäyhtiö on kanteessaan alun perin vaatinut kohdassa 1 pääomaa 2.000 euroa korkoineen sekä kohdissa 2 – 12 erinäisiä kuluja, korkosaatavia ja oikeudenkäyntikuluja. A on 23.7.2020 antamassaan vastauksessa kiistänyt kanteen kohtuuttomilta ja perusteettomilta osiltaan sekä vaatinut, että perintäyhtiö esittää kanteen perustana olevat luottosopimukset. Perintäyhtiö on lausumassaan 30.10.2020 ilmoittanut pysyvänsä haastehakemuksessa esitetyissä vaatimuksissaan. A on 26.11.2020 antamassaan vastauksessa myöntänyt kanteen 1 kohdassa vaaditusta pääomasta oikeaksi 1.601,50 euroa. Muut vaatimukset hän on kiistänyt. Tuomiossaan käräjäoikeus on velvoittanut A:n suorittamaan perintäyhtiölle vaatimuskohdassa 1 tarkoitettua maksamatta olevaa pääomaa 1.601,50 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen. Muut kohdissa 2 – 12 esitetyt vaatimukset käräjäoikeus on hylännyt. Näiltä osin käräjäoikeuden tuomio on lainvoimainen.

Hovioikeus toteaa, että käräjäoikeuden tuomiolla A on velvoitettu suorittamaan perintäyhtiölle pääomaa sen määräisenä, jonka A on myöntänyt 26.11.2020 antamassaan vastauksessa. Muut perintäyhtiön vaatimukset käräjäoikeus on hylännyt. Näin ollen A on voittanut asian kokonaisuudessaan kanteen vaatimuskohtien 2 – 10 osalta, mutta hävinnyt sen vaatimuskohdan 1 perusteen ja osittain määrän osalta.

Valituksessa mainitussa EU-tuomioistuimen tuomiossa velallinen oli maksettuaan velkojan saatavat vaatinut niiden palauttamista sopimusehdon kohtuuttomuuteen vedoten. Tuomiossaan EU-tuomioistuin on todennut, että kansallisissa tuomioistuimissa käydystä oikeudenkäynnistä aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen jakaminen kuuluu jäsenvaltioiden menettelyllisen autonomian piiriin edellyttäen, että vastaavuus- ja tehokkuusperiaatetta noudatetaan. EU-tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että kuluttajan nostamasta sopimusehtojen kohtuuttomuutta koskevasta oikeudenkäynnistä aiheutuvien kulujen jakaminen saattamaan riippuvaiseksi ainoastaan aiheettomasti maksetuista määristä, jotka on määrätty palautettaviksi, saattaa johtaa siihen, että kuluttaja ei käytä mainittua oikeutta niiden kulujen vuoksi, jotka kanteesta aiheutuisi. Tämän vuoksi EU-tuomioistuin on johtopäätöksenään todennut, että direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa sekä tehokkuusperiaatetta on tulkittava siten, että ne ovat esteenä järjestelmälle, jossa sallitaan se, että osa oikeudenkäyntikuluista voidaan määrätä kuluttajan maksettavaksi niiden aiheettomasti maksettujen määrien mukaan, jotka hänelle palautetaan sen jälkeen, kun sopimusehto on todettu pätemättömäksi ehdon kohtuuttomuuden vuoksi, koska tällaisella järjestelmällä luodaan olennainen este, joka on omiaan johtamaan siihen, että kuluttaja ei käytä direktiivissä 93/13 vahvistettua oikeutta sopimusehtojen mahdollisen kohtuuttomuuden tehokkaaseen tuomioistuinvalvontaan.

Hovioikeus toteaa, että kanteen vireillepanohetkellä perintäyhtiöllä on ollut A:lta erääntynyt, maksamaton saatava. Perintäyhtiöllä on siten ollut peruste panna kanne vireille. A ei ole myöskään oikeudenkäynnin aikana maksanut myöntämäänsä pääoman määrää. Edellä kerrottu EU-tuomioistuimen tuomio ei oikeuta päättelemään, että direktiiviä olisi tulkittava niin, että perintäyhtiö olisi myös tämän asian kaltaisessa, edellä kuvatussa tilanteessa velvollinen maksamaan kaikki kuluttajavelalliselle asian käsittelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Päinvastoin perintäyhtiöllä olisi riidatonta saatavaa periessään ollut oikeus 110 euron oikeudenkäyntikuluihin ja 65 euron määräiseen oikeudenkäyntimaksuun eli yhteensä 175 euron oikeudenkäyntikulujen korvaukseen.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:ssä säädetään, että jos samassa asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi, he saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jollei ole syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan niitä osaksi vastapuolelle. Jos sillä, minkä asianosainen on hävinnyt, on vain vähäinen merkitys asiassa, hänen tulee saada täysi korvaus kuluistaan. Saman pykälän 2 momentin mukaan on 1 momentissa säädettyä vastaavasti sovellettava, milloin asianosaisen vaatimus hyväksytään ainoastaan osaksi. Tällöin voidaan asianosaiselle kuitenkin tuomita täysi korvaus kuluistaan myös siinä tapauksessa, että hänen vaatimuksensa hyväksymättä jäänyt osa koskee ainoastaan harkinnanvaraista seikkaa, jolla ei ole sanottavaa vaikutusta asianosaisen oikeudenkäyntikulujen määrään.

A on edellä kerrotulla tavalla voittanut kanteen kohdat 2 – 10 kokonaan, mutta hävinnyt sen kohdan 1 osalta osittain. Asiakirjoista on havaittavissa, että oikeudenkäynnin pääpaino on ollut kohdissa 2 – 10 ja että oikeudenkäyntikulut ovat valtaosaltaan aiheutuneet niiden käsittelystä. A on siten pääosin voittanut juttunsa ja hänen oikeudenkäyntikuluistaan valtaosa on aiheutunut kanteen niistä kohdista, joiden nojalla A:ta ei ole katsottu velvolliseksi suorittamaan saatavaa perintäyhtiölle. A ei kuitenkaan voi saada täyttä korvausta kuluistaan käräjäoikeudessa, koska ei voida katsoa, että sillä, minkä hän on hävinnyt kohdan 1 perusteen ja määrän osalta, olisi vain vähäinen merkitys asiassa. A:n kohdassa 1 kiistämä 1.601,50 euron ylittävä osa ei myöskään ole koskenut ainoastaan harkinnanvaraista seikkaa. Tämän vuoksi hovioikeus pitää perusteltuna, että perintäyhtiö on velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut osittain. Kohtuullisena osakorvauksena hovioikeus pitää neljää viidesosaa A:lle aiheutuneista, tarpeellisista kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista.

A:n asiamies on ilmoittanut käyttäneensä toimeksiannon hoitamiseen 13 tuntia ja varannut lopputoimiin tunnin. Hänen tuntiveloituksensa on 280 euroa. Hovioikeus pitää kohtuullisena tuntiveloituksen määränä asian laatu ja laajuus huomioon ottaen Itä-Suomen hovioikeuspiirissä yleisesti hyväksyttyä 220 euroa. Asian hoitamisen edellyttämänä kohtuullisena työmääränä lopputoimet mukaan lukien hovioikeus pitää yhteensä 10 tuntia. Perintäyhtiö on siten velvollinen suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa arvonlisäveroineen 2.182,40 euroa.

A on pääosin voittanut valituksensa hovioikeudessa. Tämän vuoksi perintäyhtiö on velvollinen korvaamaan hänen kohtuulliset oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota muutetaan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.

Perintäyhtiö velvoitetaan suorittamaan A:lle oikeudenkäyntikulujen korvauksena käräjäoikeudessa 2.182,40 euroa.

Perintäyhtiö velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1.601,20 eurolla. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä alkaen, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Minna Koskinen
hovioikeudenneuvos Lea Nousiainen
hovioikeudenneuvos Eeva Kaisa Kääriäinen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen.