I-SHO:2024:7

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Asiassa oli kysymys siitä, oliko Suomen valtio / Oikeusrekisterikeskus (valtio ja ORK) velvollinen suorittamaan kantaja A:lle tämän WinCapitaan sijoittamien varojen pääoman lisäksi kanteessa vaaditut viivästyskorot.

Hovioikeus totesi, että rikoslain menettämisseuraamuksia koskevissa säännöksissä ei ole säädetty valtion koronmaksuvelvollisuudesta asianomistajan saatavalle rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentissa tarkoitetussa menettelyssä. Lakivaliokunnan nimenomaisen kannanoton mukaan (LaVM 4/2013 vp) koronmaksuvelvollisuutta ei synny. Koronmaksuvelvollisuudesta tällaisessa tapauksessa ei ole muutakaan erityissäännöstä eikä rahavelalle maksettavaa korkoa koskeva korkolaki tule asiassa sovellettavaksi, koska asianomistajan ja valtion välillä ei ole velkasuhdetta. Sanottu lakivaliokunnan kannanotto ei ole ristiriidassa lain sanamuodon tai yleisten oikeusperiaatteiden kanssa.

Hovioikeus päätyi siihen, ettei kysymyksessä olevan säännöksen tarkoitusta ole aihetta arvioida toisin kuin lainsäätäjä on lakivaliokunnan mietinnöstä (LaVM 4/2013 vp) ilmenevällä tavalla tarkoittanut ja ettei valtiolla ole koronmaksuvelvollisuutta asianomistajan saatavalle rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentissa tarkoitetussa menettelyssä. A:n kanne oli hylättävä lakiin perustumattomana.

Ratkaisuteksti

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko ORK velvollinen suorittamaan A:lle tämän WinCapitaan sijoittamien varojen pääoman lisäksi kanteessa vaaditut viivästyskorot ja myös oikeudenkäyntikulut, mikäli kanne menestyy. A:n kanne perustuu siihen, että rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentin säännöstä on tulkittava sen tarkoituksen eli ration mukaisesti siten, että Vantaan käräjäoikeuden 20.12.2013 vahvistamalla sovinnolla B:n A:lle maksettavaksi määrätylle korvausvelalle on maksettava pääoman lisäksi myös viivästyskorkoa valtiolle rikoshyötynä konfiskoiduista varoista eli WinCapita-rikosasioissa tuomittujen menettämisseuraamusten täytäntöönpanossa kertyneistä varoista. Vaatimusta on perusteltu muun ohessa sillä, ettei korkojen maksamiseen olisi tarpeen käyttää muita kuin sanottuja rikoshyötyvaroja, joita on saatu perittyä paljon enemmän kuin niitä on maksettu vaatimuksia esittäneille vahingonkärsijöille.

Sovellettavat oikeusohjeet

Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan: 1) rikoksella välittömästi saatua omaisuutta; 2) 1 kohdassa tarkoitetun omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta; 3) 1 ja 2 kohdassa tarkoitetun omaisuuden tuottoa; 4) 1–3 kohdassa tarkoitetun omaisuuden ja tuoton arvoa; 5) rikoksella saadun säästön arvoa. Saman pykälän 6 momentin mukaan hyötyä ei tuomita menetetyksi siltä osin kuin se on palautettu tai tuomittu taikka tuomitaan suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Jos korvaus- tai edunpalautusvaatimusta ei ole esitetty tai se on vielä ratkaisematta silloin, kun menettämisvaatimuksesta annetaan ratkaisu, menettämisseuraamus on tuomittava.

Rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan, jos korvausta taikka edunpalautusta on suoritettu tai tuomittu suoritettavaksi 2 §:n 6 momentissa tarkoitetun menettämisseuraamusta koskevan ratkaisun antamisen jälkeen, menettämisseuraamus voidaan panna täytäntöön vastaavalla määrällä vähennettynä. Jos menettämisseuraamus on jo pantu täytäntöön, Oikeusrekisterikeskus voi asianomaisen henkilön kirjallisesta hakemuksesta päättää, että vastaava määrä suoritetaan valtion varoista. Jollei täytäntöönpantu menettämisseuraamus riitä kaikkien saatavien maksamiseen, maksu suoritetaan saatavien suuruuden mukaisessa suhteessa noudattaen, mitä konkurssilain (120/2004) 17 ja 18 luvussa säädetään.

Rikoslain menettämisseuraamuksia koskevien säännösten esitöissä (LaVM 4/2013 vp) on käräjäoikeuden tuomiossa todetulla tavalla noussut asiantuntijakuulemisissa esiin kysymys siitä, onko valtio velvollinen maksamaan korkoa asianomistajan saatavalle. Lakivaliokunta on todennut, että yleislakina rahavelalle maksettavaan korkoon sovellettava korkolaki (633/1982) ei sovellu asianomistajan saatavaan, koska asianomistajan ja valtion välillä ei ole mainitussa laissa tarkoitettua velkasuhdetta. Kun koronmaksuvelvollisuudesta ei myöskään ole tällaista tapausta koskevaa erityissäännöstä, koronmaksuvelvollisuutta ei synny. Valtion varoista voidaan lisäksi suorittaa asianomistajalle korvausta vain siihen määrään asti, kun menettämisseuraamus on pantu täytäntöön. Koronmaksuvelvollisuudesta voisi siten seurata tarve käyttää valtion muitakin varoja saatavan kattamiseen, mitä ei voida pitää lain tarkoituksen mukaisena.

Oikeuskirjallisuudessa (Virolainen – Martikainen: Tuomion perusteleminen, 2010, s. 387 ja 388, ks. myös Aarnio: Laintulkinnan teoria, 1989, s. 227) on todettu, että lainsäätäjän tarkoitusta pidetään Suomessa heikosti velvoittavana (ohjeellisena) oikeuslähteenä ja siitä poikkeaminen tulisi perustella. Mitä lähempänä esityöaineisto on eduskunnan päätöksentekoa, sitä suurempi painoarvo sillä on lainsäätäjän tarkoituksen selvittäjänä. Esitöiden argumenttiarvon katsotaan heikentyvän sitä mukaa, mitä kauemmaksi eduskunnan päätöksenteosta edetään. Siten valiokuntien kannanotot ovat yleensä arvokkain materiaali, jos niissä käsitellään tiettyä tulkinnanvaraiseksi osoittautunutta kysymystä. Riippumaton tuomioistuin ei voi antaa lain esitöissä esitetylle lausumalle oikeuslähteen merkitystä, jos se on ristiriidassa lain sanamuodon tai yleisten oikeusperiaatteiden kanssa.

Oikeuskirjallisuudessa (Virolainen – Martikainen, emt. s. 393, 394 ja 396) on lisäksi todettu, että lain tarkoitusta etsiessään tuomari ei ole sidottu lainsäätäjän tarkoitukseen, jonka asemesta voidaan puhua lain objektiivisesta, rationaalisesta tarkoituksesta eli lain ratiosta (ratio legis). Sillä tarkoitetaan, ei subjektiivista eikä historiallista vaan tulkintahetkistä, kaikki asianhaarat huomioon ottaen muodostettua käsitystä lain tarkoituksesta. Ratio legistä muodostettaessa lainsäätäjän tarkoitus on ainoastaan yksi argumentti muiden kysymykseen tulevien oikeuslähdefaktojen (ennakkopäätökset, oikeuskirjallisuus, reaaliset näkökohdat jne.) joukossa. Kun tuomari voi kantaansa perustellen poiketa joskus jopa lain sanamuodosta, on hänellä toki oikeus päätyä oikeuskysymyksen ratkaisussa ja laintulkinnassa toisenlaiseen kannanottoon kuin esitöissä on ilmaistu. Esitöistä poikkeavan kannan tueksi esitettävien perustelujen tulee luonnollisesti olla hyvät ja seikkaperäiset.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa (KKO 2014:73) on otettu kantaa kysymykseen menettämisseuraamuksen kohtuullistamisesta. Korkein oikeus on ratkaisunsa 27 kohdassa todennut, että rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on samalla ollut sijoittamansa varat menettäneille klubin jäsenille aiheutunutta vahinkoa. Vahingon kattamiseksi he voivat rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentin mukaisesti hakea valtiolta suoritusta menettämisseuraamusten täytäntöönpanolla saaduista varoista. Menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon avulla hyvitetään näin ollen niitä, jotka ovat kärsineet vahinkoa samojen A:n syyksi luettujen rikosten johdosta. Rikoshyödyn menettäminen täysimääräisesti toteuttaa näin ollen sääntelyn taustalla olevaa pyrkimystä eliminoida rikoksen vaikutuksia.

Arviointi tässä asiassa

Rikoslain menettämisseuraamuksia koskevissa säännöksissä ei ole säädetty valtion koronmaksuvelvollisuudesta asianomistajan saatavalle rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentissa tarkoitetussa menettelyssä. Lakivaliokunnan nimenomaisen kannanoton mukaan koronmaksuvelvollisuutta ei synny. Koronmaksuvelvollisuudesta tällaisessa tapauksessa ei ole muutakaan erityissäännöstä eikä rahavelalle maksettavaa korkoa koskeva korkolaki tule asiassa sovellettavaksi, koska asianomistajan ja valtion välillä ei ole velkasuhdetta. Sanottu lakivaliokunnan kannanotto ei ole ristiriidassa lain sanamuodon tai yleisten oikeusperiaatteiden kanssa.

Ennakkoratkaisussa KKO 2014:73 on ollut kysymys vastaajan vaatimuksesta menettämisseuraamuksen kohtuullistamisesta. Ratkaisun kohdan 27 perustelut, joihin A on vedonnut, koskevat menettämisseuraamuksen kohtuullistamista vastaan puhuvaa pyrkimystä eliminoida rikoksen vaikutuksia. Ennakkoratkaisulla ei ole sellaista yhtymäkohtaa rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentissa tarkoitettuun menettelyyn, että sille voitaisiin antaa merkitystä tulkittaessa säännöksen tarkoitusta.

Edellä esitetyn perusteella hovioikeus päätyy siihen, ettei kysymyksessä olevan säännöksen tarkoitusta ole aihetta arvioida toisin kuin lainsäätäjä on lakivaliokunnan mietinnöstä (LaVM 4/2013 vp) ilmenevällä tavalla tarkoittanut ja ettei valtiolla ole koronmaksuvelvollisuutta asianomistajan saatavalle rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentissa tarkoitetussa menettelyssä. A:n kanne on hylättävä lakiin perustumattomana.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

A:n oikeudenkäyntikuluvaatimus hovioikeudessa hylätään.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Eero Antikainen
hovioikeudenneuvos Päivi Törmänen
hovioikeudenneuvos Juha Palkamo

Esittelijä: hovioikeuden esittelijä Sini Järvi

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Korkeimmassa oikeudessa.