RHO 2022:3

ASIAN TAUSTA

A:n velkajärjestelylain mukainen maksuohjelma oli alkanut 1.11.2011 ja päättynyt 30.10.2016. Maksuohjelman päättymisen jälkeen velkojista X Oy ja kaupunki Y olivat 18.10.2018 panneet vireille yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (jäljempänä velkajärjestelylaki) 61 a §:n mukaisen lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan hakemuksen. Käräjäoikeus oli velkajärjestelylain 61 a §:n 2 momentin mukaisesti kuullut A:n muita velkojia, minkä yhteydessä myös Verohallinto oli vaatinut lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista. Käräjäoikeus on antanut lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan päätöksen 6.4.2020. Tämä päätös on lainvoimainen.

A oli esittänyt kihlakunnanvoudille väitteen siitä, että velat olivat vanhentuneet. Ulosottomies oli katsonut, että hakijana olevien velkojien saatavat eivät olleet vanhentuneet ja hylännyt vanhentumisväitteet.

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

A vaati ulosottoviraston päätöksen kumoamista ja ulosoton kohteena olevien velkojen katsomista vanhentuneiksi alkuperäisen eräpäivän perusteella.

Kihlakunnanvouti vaati ulosottovalituksen hylkäämistä.

Käräjäoikeus katsoi, että X Oy:n ja kaupunki Y:n saatavat olivat sopimusperusteista velkaa, joten niihin sovellettiin velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) 13 a §:n mukaista velan lopullista vanhentumista. Sen sijaan Verohallinnon saatava oli rikosperusteista velkaa, joten siihen ei edellä mainittua säännöstä sovellettu. Käräjäoikeus totesi, että vanhentuminen olisi voitu tutkia jo lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan asian käsittelyn yhteydessä, joten sitä ei enää tutkittu ulosottomenettelyssä. Käräjäoikeus hylkäsi ulosottovalituksen.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

A vaati, että käräjäoikeuden päätös ja ulosottoviraston päätökset 29.9.2020 kumotaan ja että X Oy:n ja kaupunki Y:n saatavat katsotaan vanhentuneiksi ja että Verohallinnon saatavalle ei ole ulosottoperustetta.

A lausui, että X Oy:n ja kaupunki Y:n saatavat olivat lopullisesti vanhentuneet niiden alkuperäisten eräpäivien perusteella. Velkajärjestely ei katkaissut luonnollisen henkilön sopimusperusteisen velan lopullista vanhentumista. Kaupunki Y:n saatavien eräpäivät olivat 21.2.2000 ja 1.3.2000. X Oy:n perittäväksi siirtyneiden saatavien alkuperäiset eräpäivät olivat 12.12.1997 ja 27.3.2001. Lain siirtymäsäännös huomioon ottaen velat olivat vanhentuneet lopullisesti vuosina 2020 ja 2021. Velkajärjestelylain 31 §:n sisältämä oikeusohje ei ohittanut vanhentumislain 13 a §:n oikeusohjetta velan lopullisesta vanhentumisesta. Lisäksi yksikään veloista ei ollut vanhentunut maksuohjelman aikana, vaan vasta kolme vuotta sen päättymisen jälkeen.

A lausui lisäksi Verohallinnon saatavan osalta, että käräjäoikeuden päätös lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamisesta 6.4.2020 oli niin epäselvä ja tulkinnanvarainen, että se ei voinut olla ulosottoperuste. Verohallinto oli lisäksi vaatinut lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista yli kaksi vuotta velkajärjestelyn päättymisen jälkeen eikä vaatimusta olisi tullut enää ottaa huomioon.

Velkojat eivät antaneet niiltä pyydettyjä vastauksia.

Kihlakunnanvouti vaati, että valitus hylätään.

Kihlakunnanvouti lausui, että käräjäoikeuden antama velkajärjestelypäätös oli ulosottoperuste. Vahvistettu velkajärjestely korvasi päätökseen kuuluvien velkojen entiset ehdot. Velkojen vanhentuminen oli otettu huomioon maksuohjelmassa. Ulosottomiehellä ei ollut toimivaltaa tutkia käräjäoikeuden päätöksen oikeellisuutta esimerkiksi päätöksen kohteena olevien velkojen vanhentumisen osalta.

HOVIOIKEUDEN RATKAISUN PERUSTELUT

Kysymyksenasettelu

Hovioikeudessa oli ennen kaikkea kysymys siitä, milloin vanhentumislain 13 a §:n mukaiseen velan lopulliseen vanhentumiseen on vedottava ja voidaanko velkajärjestelylain 35 a §:n mukaisen lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan päätöksen täytäntöönpanossa vedota vanhentumislain 13 a §:n mukaiseen vanhentumiseen. Hovioikeudessa oli lisäksi kysymys siitä, onko käräjäoikeuden 6.4.2020 antama lisäsuoritusvelvollisuutta koskeva päätös täytäntöönpanokelpoinen Verohallinnon saatavan osalta.

Oulun käräjäoikeuden 6.4.2020 antaman päätöksen täytäntöönpanokelpoisuus Verohallinnon saatavan osalta

Verohallinnon saatavaa koskevien väitteiden osalta hovioikeus toteaa, että korkeimman oikeuden ratkaisun 2008:44 perusteella velkojalla, jolle käräjäoikeus on toisen velkojan lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan hakemuksen johdosta varannut tilaisuuden esittää asiassa vaatimuksia, on oikeus esittää vaatimus kahden vuoden määräajan jälkeenkin eikä sitä tullut jättää liian myöhään esitettynä tutkimatta. Näillä lisäyksillä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden päätöksen perustelut ja johtopäätöksen Verohallinnon saatavan täytäntöönpanokelpoisuudesta.

Velan lopullinen vanhentuminen ja velkajärjestelylain mukainen lisäsuoritusvelvollisuus

Vanhentumislain 13 a §:n 1 momentin mukaan luonnollisen henkilön sopimukseen perustuva rahavelka vanhentuu viimeistään, kun 20 vuotta on kulunut velan erääntymisestä. Jos velkoja on luonnollinen henkilö, vanhentumisaika on 25 vuotta. Tässä tarkoitettua vanhentumisaikaa ei voida katkaista. Kyseinen vanhentumislain säännös on tullut voimaan 1.1.2015 ja sitä koskevan siirtymäsäännöksen mukaan lopullista vanhentumisaikaa sovelletaan myös ennen lain voimaantuloa erääntyneisiin velkoihin, mutta kuitenkin niin, että vanhentumisaikaa on ennen lain voimaan tuloa voinut kulua enintään 15 vuotta.

Velan lopullisessa vanhentumisessa on kysymys vanhentumisajasta, joka tulee sovellettavaksi vain silloin, kun ulosottoperusteen määräaika ei vielä ole kulunut umpeen. Velka vanhenee, kun eräpäivästä on kulunut 20 vuotta, vaikka ulosottoperusteen määräaikaa on vielä jäljellä. Määräävä olisi vanhentumisaika, joka ensin kuluu loppuun. Lopullisen vanhentumisen oikeusvaikutukset ovat kuitenkin samat riippumatta siitä, kummalla perusteella velka vanhentuu. Lain tavoitteena on ollut muun ohessa, että 1990-luvun alun laman seurauksena velkaantuneet henkilöt vapautuisivat jo hyvin pitkään kestäneestä velkavastuustaan (HE 83/2014 s. 25–26, 37, 79).

Kun henkilölle on vahvistettu velkajärjestelylain mukainen maksuohjelma, velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti (velkajärjestelylaki 40 §). Velkajärjestelylain 31 §:n 5 momentin mukaan, jos velkajärjestelyn piiriin kuuluva velka vanhentuisi vanhentumislain 13 a §:n nojalla maksuohjelman aikana, velalle tuleva osuus maksuvarasta ja varoista on osoitettava muille velkojille velan lopullista vanhentumista seuraavan kalenterikuukauden alusta lukien. Näin ollen vanhentumislain 13 a §:ä on sovellettava myös velkajärjestelyn piiriin kuuluviin velkoihin ja maksuohjelman aikana vanhentumislain 13 a §:n nojalla vanhentuva velka tulee otettavaksi huomioon maksuohjelmassa.

Vanhentumislain 13 a §:n ja sitä koskevan siirtymäsäännöksen perusteella kaupunki Y:n saatavat ovat vanhentuneet 21.2.2020 (eräpäivä 21.2.2000) ja 1.3.2020 (eräpäivä 1.3.2000) ja X Oy:n saatavat 1.1.2020 (C15, lainan nostopäivä 12.12.1997) ja 27.3.2021 (C12, lainan nostopäivä 27.3.2001). Toisin sanoen edellä todetut saatavat eivät olleet vanhentuneet A:n maksuohjelman aikana. Molemmat kaupunki Y:n saatavat ja X Oy:n A:n velkajärjestelyssä C15-velaksi yksilöity saatava ovat kuitenkin vanhentuneet ennen käräjäoikeuden 6.4.2020 antamaa lisäsuoritusvelvollisuutta koskevaa päätöstä. X Oy:n 27.3.2021 vanhentunut saatava on sen sijaan vanhentunut vasta edellä mainitun Oulun käräjäoikeuden 6.4.2020 antaman päätöksen ja myös Oulun seudun ulosottoviraston 29.9.2020 antaman päätöksen jälkeen, mutta kuitenkin ennen valituksenalaista Oulun käräjäoikeuden 24.6.2021 antamaa päätöstä.

Vanhentumislain 18 §:n 1 momentin perusteella velan vanhentuminen otetaan tutkittavaksi tuomioistuimessa vain asianosaisen väitteen perusteella. A ei ole lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan asian käsittelyn yhteydessä vedonnut velkojen vanhentumiseen. Oulun käräjäoikeuden 6.4.2020 antama päätös on lainvoimainen. Ulosottokaaren 2 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan ulosottomies ottaa vanhentumislain 13 a §:ssä tarkoitetun vanhentumisen huomioon vain väitteen ja esitetyn selvityksen perusteella. A on myöhemmin ulosottomenettelyssä vedonnut velkojen vanhentuneen vanhentumislain 13 a §:n nojalla.

Ulosottomenettelyssä ei tutkita sitä, onko velvoite lakannut vanhentumisen johdosta jo ennen tuomion antamista. Tällainen tutkiminen merkitsisi ulosottoperusteen, eli yleensä yksipuolisen tuomion tai tuomion, sisältöön puuttumista. Ulosottomies ei saa tutkia tuomion oikeellisuutta. Jos velallinen katsoo velan vanhentuneen lopullisesti erääntymisen perusteella ennen ulosottoperusteen antamista, hänen on vedottava tähän jo oikeudenkäynnissä (HE 83/2014 vp s. 78). Koska kaupunki Y:n saatavat ja X Oy:n saatava C15 ovat vanhentuneet jo lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan asian käsittelyn aikana, A:n olisi tullut vedota näiden velkojen lopulliseen vanhentumiseen jo lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan asian käsittelyn yhteydessä eikä vasta ulosottomenettelyssä.

Sen sijaan velallinen voi vedota ulosottomenettelyssä velan lopulliseen vanhentumiseen, jos vanhentuminen on tapahtunut ulosottoperusteena olevan tuomion antamisen jälkeen. X Oy:n saatava C12 on vanhentunut 27.3.2021 eli lisäsuorituksia koskevan päätöksen jälkeen. Hovioikeus toteaa, että saatava C12 on vanhentunut vanhentumislain 13 a §:n nojalla kihlakunnanvoudin tekemän päätöksen jälkeen, mutta kuitenkin ennen kuin käräjäoikeus on antanut nyt valituksen kohteena olevan päätöksen. Tämän osalta hovioikeus lausuu seuraavaa.

Vanhentumislain 13 a §:n mukaista velan lopullista vanhentumista ei voida katkaista. Lähtökohdaksi on siten otettava, että velka on vanhentunut, kun sen eräpäivästä on kulunut 20 vuotta. Lisäsuoritusvelvollisuus on luonteeltaan osa maksuohjelmassa määrättyä maksuvelvollisuutta, jonka täyttämisestä velallisen on huolehdittava ensisijaisesti oma-aloitteisesti (KKO 2012:78 kohta 13). Mikäli velallinen ei oma-aloitteisesti maksa lisäsuorituksia tai niistä halutaan ulosottokelpoinen tuomio, velkojalla on oikeus velkajärjestelylain 61 a §:n nojalla tehdä tuomioistuimeen hakemus lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamisesta. Lisäsuoritusvelvollisuudella pyritään velkajärjestelyssä turvaamaan se, että velallinen käyttää velkojensa suorittamiseen myös maksuohjelman aikana tapahtuneesta maksukykynsä paranemisesta saamansa varat, joita ei ole voitu ottaa huomioon maksuohjelmaa vahvistettaessa (KKO 2008:44 kohta 3).

Hovioikeus toteaa, että lisäsuoritusvelvollisuuden suhteesta velan vanhentumiseen alkuperäisen eräpäivän perusteella ei ole nimenomaisia säännöksiä velkajärjestelylaissa taikka vanhentumislaissa. Velkajärjestelylaissa on kuitenkin säädetty velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan vanhentumisesta maksuohjelman aikana. Vanhentuva velka otetaan täysimääräisesti huomioon jaettaessa sille tulevaa osuutta velallisella olevan omaisuuden rahaksimuutosta saaduista varoista sekä niistä velallisen tuloista, jotka kertyvät ennen määräajan päättymistä. Velkojalla on oikeus saada myös ne lisäsuoritukset, jotka perustuvat velallisen tuona aikana saamiin tuloihin ja varoihin (HE 178/2007 s. 21). Koska velkojalla on oikeus saada lisäsuoritukset, jotka perustuvat niihin velallisen maksuohjelman aikana saamiin tuloihin, jolloin velka ei ollut vanhentunut, on perusteltua katsoa, että velkojalla on oikeus saada myös maksuohjelman päättymisen jälkeen vanhentuneisiin velkoihin perustuvat lisäsuoritukset siitä huolimatta, että velka olisi vanhentunut vanhentumislain 13 a §:n nojalla siinä vaiheessa, kun lisäsuoritusvelvollisuudesta päätetään taikka päätöksen jälkeen.

Toisaalta velkajärjestelyn tavoitteena on velallisen taloudellisen tilanteen korjaaminen. Niin ikään velan lopullista vanhentumista koskevien säännösten tavoitteena on, että velallinen jossakin vaiheessa vapautuisi vuosikymmenien perinnästä ulosotossa ja tavoite elinikäisen tai kohtuuttoman pitkäkestoisen ulosoton estämisestä toteutuisi (HE 83/2014 vp s. 24). Lisäsuoritusvelvollisuus on perustunut kuitenkin A:n maksuohjelman aikana saamiin ennakoitua suurempiin tuloihin. Kysymys on näin ollen velvollisuudesta, jonka mukaisiin maksuihin A:n olisi tullut maksuohjelman määräysten mukaan oma-aloitteisesti ryhtyä, minkä velvollisuuden hän on laiminlyönyt. Tähän nähden edellä mainittua hovioikeuden johtopäätöstä velkojan oikeudesta saada lisäsuoritus asiassa ei ole pidettävä velallisen kannalta kohtuuttomana eikä se ole myöskään ristiriidassa yksityishenkilön velkajärjestelyn tarkoituksen ja tavoitteiden kanssa.

Näillä lisäyksillä hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus, että ulosottomiehen päätöksiä ei ole aihetta muuttaa.

Hovioikeuden ratkaisu

Käräjäoikeuden päätöstä ei muuteta.

Ulosottoasioiden täytäntöönpanon keskeytys kumottiin.

A:n oikeudenkäyntikuluvaatimus hylättiin.

Valtion varoista maksettiin A:n avustajalle palkkio A:n avustamisesta hovioikeudessa.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:
hovioikeudenneuvos Maarit Tukiainen
määräaikainen hovioikeudenneuvos Kirsi Erkkilä
määräaikainen hovioikeudenneuvos Marjo Juotasniemi

Esittelijä: hovioikeuden esittelijä Elisa Lehtosaari

Lainvoimaisuustiedot: Vailla lainvoimaa

‍