VaaHO:2021:2

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Työnantaja, joka oli vaikeasti vammainen, oli vastoin työehtosopimuksen määräystä jättänyt ryhmähenkivakuutuksen ottamatta palkkaamalleen henkilökohtaiselle avustajalle. Hovioikeus katsoi, että työnantajalla oli ollut perusteltu syy luottaa kaupungin hänelle antamiin ohjeisiin, joiden mukaan kyse oli vapaaehtoisesta vakuutuksesta. Koska työnantaja kykeni näyttämään, että hänen laiminlyöntinsä oli johtunut viranomaisen antamasta virheellisestä neuvosta ja että hän oli noudattanut sellaista huolellisuutta kuin hänen asemassaan olevalta yleisen käsityksen mukaan voitiin edellyttää, työnantaja ei ollut sopimusrikkomuksesta huolimatta velvollinen korvaamaan kuolleen työntekijänsä perilliselle saamatta jäänyttä henkivakuutuskorvausta.

KESKI-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 21.11.2018 NRO 22484

Kantaja A

Vastaaja B

Asia Vahingonkorvaus

SELOSTUS ASIASTA

Riidatonta taustaa

Vastaaja B on ollut syntymästään asti vaikeasti CP-vammainen. Hän tarvitsee kaikkeen tekemiseen kokoaikaisia henkilökohtaisia avustajia.

Kantaja A:n äiti C oli ollut vastaajan palveluksessa henkilökohtaisena avustajana toukokuun 2012 ja toukokuun 2015 välisenä aikana.

C on kuollut 29.2.2016 49-vuotiaana. A on syntynyt 26.10.1995, joten hän oli tuolloin 20-vuotias.

Vaikka C oli ollut työsuhteessa vastaajaan, oli avustajan palkanmaksun hoitanut D:n kaupunki, joka on vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (3.4.1987/380) 8 d §:n mukaisena tukitoimena järjestänyt vastaajan henkilökohtaisen avun korvaamalla vaikeavammaiselle vastaajalle henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta aiheutuvat kustannukset työnantajan maksettavaksi kuuluvine lakisääteisine maksuineen ja korvauksineen sekä muut kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut. Kunnan on tullut mainitun lain 8 d §:n 3 momentin mukaan ohjata ja auttaa vastaajaa avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa.

Vastaaja on ollut 10.4.2006 alkaen ja myös nyt kyseessä olevan työsuhteen aikana Heta - henkilökohtaisten avustajien työnantajien liitto ry:n (jäljempänä HETA) jäsen. HETA oli solminut henkilökohtaisia avustajia koskevan valtakunnallisen työehtosopimuksen 1.6.2014 - 31.3.2016 väliselle ajalle Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL ry:n kanssa.

Työehtosopimuksessa on sovittu siitä, että "työnantaja toteuttaa kustannuksellaan työntekijöitä koskevan ryhmähenkivakuutuksen siten kuin keskusjärjestöjen välillä on sovittu".

Vastaaja ei ollut ottanut työntekijöilleen ryhmähenkivakuutusta. D:n kaupungin tulkinnan ja vastaajalle antamien ohjeiden mukaan se ei ole työnantajan lakisääteinen velvollisuus ja se on tullut ottaa työnantajan omalla kustannuksella.

Mikäli vakuutus olisi ollut voimassa, olisi kantaja saanut siitä korvausta kanteen 1-kohdassa mainitun määrän eli 23.830 euroa, koska kantaja oli työntekijän kuollessa alle 22-vuotias. Korvaus olisi muodostunut perusosasta 16.430 euroa ja lapsikorotuksesta 7.400 euroa.

Kanne

Kantaja A on vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa vastaaja B:n maksamaan kantajalle

1. ryhmähenkivakuutuksen korvausmäärää vastaavana vahingonkorvauksena 23.830 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 4.2.2018 lukien (30 päivän kuluttua haasteen tiedoksiannosta), ja

2. korvauksena kantajan oikeudenkäyntikuluista 8.758,40 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua ratkaisun antamispäivästä lukien.

Kanteen perusteet

Vastaaja on kantajan äidin C:n työnantajana toukokuun 2012 ja toukokuun 2015 välisenä aikana laiminlyönyt työntekijäin ryhmähenkivakuutuksen ottamisen sillä seurauksella, että kantaja ei ole saanut ryhmähenkivakuutuksen perusteella maksettavaa henkivakuutuskorvausta.

Vastaaja on työnantajan asemassa ollut työsopimuslain 2 luvun 7 §:n mukaisesti velvollinen ottamaan ryhmähenkivakuutuksen, koska hän on kantajan äidin työsuhteen aikana ollut HETA:n jäsen ja sen vuoksi velvollinen noudattamaan alan työehtosopimusta.

Aikavälillä 1.6.2014 - 31.3.2016 voimassa olleen työehtosopimuksen 18 §:n mukaan työnantaja on ollut velvollinen toteuttamaan kustannuksellaan työntekijöitä koskevan ryhmähenkivakuutuksen siten, kuin siitä on keskusjärjestöjen välillä sovittu. Kun keskusjärjestöjen välisessä sopimuksessa, jota HETA-liitto ja sen jäsenet ovat oman alansa työehtosopimukseen sidottuina velvolliset noudattamaan sitovana työehtosopimuksena työsopimuslain 2 luvun 7 §:n edellyttämällä tavalla, on ryhmähenkivakuutuksen ottaminen säädetty työnantajan poikkeuksettomaksi velvollisuudeksi, seuraa ryhmähenkivakuutuksen ottamatta jättämisestä vastaajalle viimeistäänkin vahingonkorvauslain nojalla laiminlyönti- eli tuottamusperusteella velvollisuus korvata kantajalle laiminlyönnillään aiheuttamansa vakuutuskorvauksen menetys.

Vastaus

Vastaaja B on vastustanut kannetta ja vaatinut sen hylkäämistä. Vastaaja on sinänsä myöntänyt vaaditun vakuutuskorvauksen määrän oikeaksi, mutta joka tapauksessa vaatinut vaaditun korvauksen sovittelemista. Vastaaja on myöntänyt kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimuksen määrän oikeaksi.

Vastaaja on vaatinut kantajan velvoittamista korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut, joiden kokonaismäärä on 8.428,03 euroa. Koska vastaajalle on myönnetty oikeusapu oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuteen (15 %), sen mukainen määrä 1.264,20 euroa on vaadittu korvattavaksi avustajalle valtion varoista ja loppuosa 7.163,83 kantajalta laillisine korkoineen.

Vastauksen perusteet

1. Kanteen kiistämisperusteet

Vastaajalla ei ole kirjallista työsopimusta hallussaan, sillä hänen on tullut toimittaa työsopimus D:n kaupungille ensimmäisen tuntilistan mukana ja työnantajan on tullut ottaa työntekijälleen lakisääteinen työtapaturma- ja ammattivakuutus.

Kanteen mukaan korvausvastuu perustuu työsopimuslain säännöksiin. Vastaajan käsitys on, että työsopimuslain vahingonkorvausta koskevia säännöksiä ei voida tulkita niin, että oikeus vahingonkorvaukseen olisi kantajalla, joka ei ole lainkaan työsopimuksen osallinen vaan tähän oikeussuhteeseen nähden tertius. Korvausta ei koskaan sitä paitsi maksettaisi edes työntekijälle itselleen, jolloin kantaja ei voi vaatia korvausta edes työntekijän oikeudenomistajana.

Työehtosopimuksessa, joka ei ole ollut työsopimuslain 2 luvun 7 §:n tarkoittama yleissitova työehtosopimus, on sovittu siitä, että työnantaja toteuttaa kustannuksellaan työntekijöitä koskevan ryhmähenkivakuutuksen siten kuin keskusjärjestöjen välillä on sovittu. Työehtosopimuksen säännöksestä ei suoraan ilmene, mihin työnantaja on velvoitettu. Avoinna on myös se, onko määräys edes sellainen sopimus ja/tai normimääräys, joka velvoittaisi työnantajaa kolmannen osapuolen eli tässä tapauksessa vakuutuksen edunsaajan ja/tai työntekijän perheenjäsenen hyväksi siten, että työnantajalla olisi velvollisuus korvata heille puhdas varallisuusvahinko, vaikka työntekijä ei tällaista korvausta voisi koskaan itse saada. Kun asiasta on sovittu työmarkkinajärjestöjen kesken ja kun henkivakuutuskorvausten järjestäminen on sovittu järjestettäväksi erityisen ryhmähenkivakuutuspoolin kautta puhtaasti yksityisoikeudellisin sopimuksin, puhuu tämä järjestely sen puolesta, ettei työehtosopimusrikkomuksesta voisi suoraan seurata vahingonkorvausvastuuta hypoteettiselle vakuutussopimuksen edunsaajalle.

Kanteessa vaadittu vahinko on taloudellinen vahinko, joka ei ole aiheutunut vastaajan tekemällä rangaistavaksi säädetyllä teolla eikä vastaajalla ole ollut käytettävissään vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettua julkista valtaa. Taloudellinen vahinko ei myöskään ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon.

Joka tapauksessa vastaaja on kiistänyt, että hän olisi toiminut tahallaan tai edes huolimattomasti, koska D:n kaupunki on ohjeistanut, että ryhmähenkivakuutus ei ole sellainen lakisääteinen vakuutus, joka tulisi ottaa. Vastaaja on myös vaikeavammaisena ollut tilanteessa, jossa hän on voinut luottaa täysin hänelle annettujen tietojen oikeellisuuteen. Vastaajalla ei ole vahingonkorvauksen määräämisen edellyttämää tuottamusta.

2. Sovitteluvaatimuksen perusteet

Mikäli vastaajan katsottaisiin olevan vastuussa kantajalle vaaditusta henkivakuutuskorvausta vastaavasta korvauksesta, tulee sitä sovitella vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin ja/tai 6 luvun 1 §:n nojalla, koska korvausvastuuta koskevan ehdon soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Ehto tulisi jättää huomioon ottamatta eikä korvausta tulisi määrätä maksettavaksi lainkaan.

Voimassa olleen lakisääteisen tapaturmavakuutuksen, johon ryhmähenkivakuutus voidaan liittää, oli vastaajan puolesta 7.3.2005 ottanut ja hoitanut vakuutusyhtiö Turvan asiamies. Tuossa yhteydessä oli myös vastaajalle selostettu, ettei ryhmähenkivakuutus ole pakollinen.

Vastaaja on vaikeavammainen ja kyse on hänelle näissä olosuhteissa yllättävästä ehdosta, jota vastaaja ei ole voinut mieltää häntä kohtaan pakottavaksi. Ehto on myös epäselvä, kun siitä ei ilmene, miten hänen tulisi menetellä ja mihin hän on sidottu. Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain tarkoittama vastaajan henkilökohtaisen avun järjestäjän tulkinnan ja ohjeiden mukaan ryhmähenkivakuutus ei ole työnantajan lakisääteinen velvollisuus ja se on tullut ottaa työnantajan omalla kustannuksella.

Vastaaja on työkyvyttömyyseläkkeellä ja hän on täysin varaton. Vastaajan nettotulot kuukaudessa ovat noin 820 euroa, hän asuu vuokra-asunnossa ja hänellä on erityisiä terveydenhoitomenoja. Vastaajan velkajärjestely on aloitettu 31.3.2014 ja hänelle on vahvistettu ns. nollamaksuohjelma, joka päättyy 30.6.2019.

3. Oikeudenkäyntikuluista

Mikäli kantaja olisi ottanut yhteyttä vastaajaan ennen haastehakemuksen jättämistä, olisi vastaaja voinut selvittää kantansa ja olosuhteitaan. Haastehakemuksesta ei ilmene, että kantaja olisi ennen kanteen jättämistä ollut vastaajaan yhteydessä. Sen vuoksi vastaaja kiistää kokonaan kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimuksen. Määrään voidaan ottaa kantaa kun nähdään mistä toimenpiteistä vaadittu määrä kostuu.

Kantajan lausuma vastauksesta

1. Vastaajan korvausvelvollisuuden perusteista

Normiperusta on työehtosopimuslain 4 §:n 1 momentin 3 kohta, jonka mukaan työehtosopimukseen sidotun yhdistyksen jäseninä olevat työnantajat ovat velvolliset noudattamaan työsopimuksissa työehtosopimuksen määräyksiä.

Työehtosopimuksen yleissitovuudella ei ole tässä tapauksessa merkitystä, koska työnantajan velvollisuudet määräytyvät työehtosopimuslain nojalla ja vastaaja on HETA:n jäsenenä ollut velvollinen noudattamaan työehtosopimuksen määräystä.

Toinen näkökulma asiassa on vakuutuksen edunsaajan asemaan liittyvä asialegitimaatio. Vastaaja on työsopimuksen osapuolena ollut velvollinen ottamaan ryhmähenkivakuutuksen. Kantaja on puolestaan työsopimuksen oikeudenomistajan asemassa oikeutettu saamaan kolmannen hyväksi voimassaolevasta edunsaajamääräyksestä johtuvan edun, joka tässä tapauksessa on jäänyt puuttumaan. A on paitsi äitinsä seuraannonsaaja yleensä, aivan erityisesti ryhmähenkivakuutukseen ”sui generis” kuuluvan vakuutusetuuden saaja. Kun häneltä on jäänyt tämä oikeus puuttumaan vastaajan laiminlyönnin seurauksena, ei asian juridisessa perustassa pitäisi olla mitään ongelmaa.

Vastaajan korvausvelvollisuus perustuu hänen asemaansa työnantajaliiton jäsenenä. Jos D:n kaupunki on tehnyt virheen, niin vastaajalla on asialegitimaatio vaatia siltä virheen tekijänä korvauksia. Kantajalta puuttuu sellainen oikeussuhde, joka oikeuttaisi hänet esittämään D:n kaupunkiin kohdistettavia vaatimuksia.

2. Sovitteluvaatimuksesta

Kantaja on kiistänyt vastaajan sovitteluvaatimuksen. Kysymyksessä on ryhmähenkivakuutuksen vakuutusehdoissa kategorisesti määrätty korvaussumma eikä asia ylipäätään kuulu vahingonkorvauksen sovittelun piiriin. Kyseessä on sopimussuhteessa lakisääteisesti noudatettavaksi määrätyn velvollisuuden laiminlyönnillä vakuutuksen edunsaajana olleelle kolmannelle henkilölle aiheutettu vahinko.

3. Oikeudenkäyntikuluista

Kuluvaatimuksen sovittelun osalta kantaja on lähtenyt siitä, että laissa säädettyjä edellytyksiä kulujen sovitteluun ei ole. Sinänsä kantajalla on oikeusturvavakuutus käytettävissään, kuten todennäköisesti on myös vastaajalla. Vakuutusehtojen mukaan oikeudenkäyntikulut saadaan sopia kuitattavaksi, jos pääasiassa päädytään sovintoon ennen käräjäoikeudessa tapahtuvaa pääkäsittelyn aloittamista. Jos vastaajan puolelta tehdään varteenotettava tarjous pääasian sopimisesta ja siihen yhdistyy esimerkiksi pankkilainalla toteutettava suoritus, niin sovintoon kantaja on aina valmis. Tämä on täysin eri asia kuin vahingonkorvauslaissa tarkoitettu sovittelu.

Kantaja on myöntänyt vastaajan vaatimien oikeudenkäyntikulujen määrän oikeaksi.

Luettelo todisteista

Kirjalliset todisteet

K1. Tapaturmavakuutuskeskuksen (TVK) 24.10.2016 antama päätös.
K2. Ryhmähenkivakuutuspoolin nettisivujen tuloste "Ohje edunsaajalle”.
K3. Henkilökohtaisia avustajia koskeva valtakunnallinen työehtosopimus 1.6.2014 - 31.3.2016 väliseltä ajalta.
V1. D:n kaupungin infopaketti, päivitetty 20.1.2017.
V2. Keski-Suomen käräjäoikeuden päätös maksuohjelman vahvistamisesta 6.10.2014.
V3. Tuloste ryhmähenkivakuutuspoolin nettisivulta.
V4. Siirtohakemus 7.3.2005.
V5. Oikeusapupäätös 6.9.2018, oikeusapuhakemus ja hakemuksen tiedot.

TUOMION PERUSTELUT

1. Riitakysymykset ja sovellettavat säännökset

Asiassa on erimielisyyttä siitä, olisiko vaadittuun vahingonkorvaukseen sovellettava työsopimuslain vai vahingonkorvauslain säännöksiä. Käräjäoikeus ottaa ensin kantaa tähän kysymykseen.

Sen jälkeen tulee ratkaistavaksi, olisiko kantajalla ylipäätään oikeutta vahingonkorvaukseen edesmenneen äitinsä oikeudenomistajana ja onko vastaaja aiheuttanut vahinkoa kantajalle (mahdollinen tahallisuus tai huolimattomuus).

Riitaisia kysymyksiä ovat myös mahdollisen vahingonkorvauksen sovittelu ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus.

Asiassa on todettu riidattomaksi, että vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain 8 d §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla D:n kaupunki on järjestänyt henkilökohtaisen avustajan palkkaamisen ja korvannut siitä aiheutuvat kustannukset lakisääteisine maksuineen ja korvauksineen. Lain 3 §:n mukaan kunnan on huolehdittava vammaisille tarkoitettujen palvelujen ja tukitoimien järjestämisestä sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Myös asiakkaan yksilöllinen avun tarve on otettava huomioon palveluja ja tukitoimia järjestettäessä. 8 d §:n 3 momentin perusteella 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa vaikeavammaista henkilöä on tarvittaessa ohjattava ja autettava avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa.

Työehtosopimuslain 4 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan työehtosopimukseen sidottuja ovat ne työnantajat ja työntekijät, jotka ovat tai sopimuksen voimassa ollessa ovat olleet sopimukseen sidotun yhdistyksen jäseniä, ja näiden on tullut toistensa kanssa tehtävissä työsopimuksissa noudattaa työehtosopimuksen määräyksiä. HETA:n jäsenenä vastaajan on siis tullut näin menetellä. Työehtosopimuksen määräyksiin on riidattomasti sisältynyt velvoite ryhmähenkivakuutuksen ottamisesta.

Työsopimuslain 2 luvun 7 §:n 1 momentissa on säädetty työnantajalle velvollisuus noudattaa vähintään työehtosopimuksen määräyksiä työsuhteen ehdoista ja työoloista.

Edellä mainitut säännökset huomioiden käräjäoikeus toteaa asiassa olevan kysymys työsuhteessa aiheutetun vahingon korvaamisesta, josta on säädetty työsopimuslain 12 luvun 1 §:ssä. Työsopimuslaki erityislakina syrjäyttää vahingonkorvauslain, jota ei sovelleta sopimussuhteessa aiheutettuja vahinkojen korvaamiseen.

Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantajan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö työsuhteesta tai tästä laista johtuvia velvollisuuksia, on korvattava työntekijälle siten aiheuttamansa vahinko.

Työsuhteesta johtuvien velvollisuuksien perusteena voivat olla työsopimuksen ehdot, työehtosopimusmääräykset sekä työsopimuslain ohella myös muun työoikeudellisen lain säännökset (esim. vuosiloma- ja työaikalaki). Näin oikeuskirjallisuudessa Tiitinen-Kröger: Työsopimusoikeus, 2012 s. 750 ja Hietala-Kahri-Kairinen-Kaivanto: Työsopimuslaki käytännössä, 2016 s. 590.

2. Kantajan oikeus korvaukseen, kun hän ei ole työsopimuksen osapuoli

Työtekijän ryhmähenkivakuutuksen tarkoitus on turvata perheen välitön toimeentulo puolison tai lasten huoltajan kuoleman jälkeen. Vakuutuksen perusteella maksetaan vakuutussumma edunsaajille, joita ovat vainajan puoliso ja alle 22-vuotiaat lapset. Ellei edunsaajia ole, vakuutuskorvausta ei makseta.

Mainitun tarkoituksen huomioiden käräjäoikeus katsoo, että työehtosopimuksen määräykseen perustuvan vakuutuksen edunsaajalla täytyy lähtökohtaisesti olla oikeus saada vakuutuksen laiminlyönnistä aiheutuva mahdollinen vahingonkorvaus työnantajalta, vaikka edunsaaja itse ei ole työntekijä eikä työsopimuksen osapuoli. Muunlainen tulkinta olisi kestämätön, koska ryhmähenkivakuutuksen laiminlyönnistä ei silloin voisi milloinkaan joutua vahingonkorvausvelvolliseksi ja laiminlyönnistä voisi tosiasiallisesti hyötyä ilman sanktioita.

Ryhmähenkivakuuttamisen järjestämisellä keskitetysti henkivakuutusyhtiöiden perustaman poolin kautta (todiste V3) ei voida arvioida olevan merkitystä sille, kenellä olisi oikeus vakuutuskorvaukseen tai sitä vastaavaan vahingonkorvaukseen.

3. Tahallisuus tai huolimattomuus vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksenä

Työsopimuslain 12 luvun 1 §:ssä tarkoitettu vahingonkorvausvelvollisuus edellyttää tahallisuutta tai huolimattomuutta, aivan kuten vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:ssäkin edellytetään.

Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n esitöiden (HE 157/2000 s. 117) mukaan huolimattomuuden käsitteitä olisi arvioitava vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden mukaan. Tuottamukseen perustuva vastuu syntyy esimerkiksi silloin, kun vahingon aiheuttanut on laiminlyönyt noudattaa sellaista huolellisuutta tai varovaisuutta, jota hänen asemassaan olevalta yleisen käsityksen mukaan voidaan kohtuudella odottaa. Ratkaisevaa on se, mitä sopimusta tai lakia rikkonut työnantaja on tekohetkellä tiennyt tai mitä hänen olisi pitänyt tietää vahingon syntymismahdollisuudesta.

Sinänsä lieväkin tuottamus aiheuttaa työnantajalle täyden korvausvastuun. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n mukaista korvausta ei sovitella kohtuussyistä ja korvattavaksi voi tulla myös varallisuusvahinko. Näistä edellä mainituissa teoksissa Tiitinen-Kröger s. 749-752 ja Hietala-Kahri-Kairinen-Kaivanto s. 589-590.

4. Vastaajan menettely

Asian tapahtumatiedot ovat sinänsä riidattomia ja ilmenevät osaltaan kantajan todisteista K1-K3.

Tässä tapauksessa on arvioitava, onko vastaaja B menetellyt vahingonkorvausvastuun synnyttävällä tavalla huolimattomasti jättäessään ryhmähenkivakuutuksen ottamatta. Tahallisuudesta asiassa ei ole väitettykään olleen kysymys.

Todisteena V1 esitetyssä D:n kaupungin vammaispalvelujen infopaketissa sivulla 1 on todettu työsuhteessa sovellettavan työlainsäädännön määräyksiä. Vakuutuksista on todettu seuraavaa:

Työtapaturma-ja ammattitautivakuutus: Työnantaja ottaa valitsemastaan vakuutusyhtiöstä avustajilleen lakisääteisen työtapaturma-ja ammattitautivakuutuksen. Vakuutus tulee olla voimassa jo työntekijän ensimmäisellä työmatkalla. Vakuutus otetaan työnantajan nimellä ja laskutusosoitteeksi on annettu kaupungin vammaispalvelujen osoite. Vakuutukseen liitetty ryhmähenkivakuutus: Työntekijöiden ryhmähenkivakuutus ei ole lakisääteinen vakuutus. Työnantaja voi ottaa vakuutuksen vapaaehtoisesti omalla kustannuksellaan.

Infopaketin lopussa sivulla 10 olevassa koosteessa "Työnantajan velvollisuudet lyhyesti" mainitaan ainoastaan työtapaturma- ja ammattitautivakuutus, Ryhmähenkivakuutusta ei mainita lainkaan.

Käräjäoikeus toteaa ensin, että tavanomaisena työnantajana vastaaja olisi lähtökohtaisesti velvollinen tuntemaan työehtosopimuksen määräykset. Toisaalta kuitenkin kaupunki, joka on ollut lain nojalla velvollinen ohjeistamaan ja auttamaan vastaajaa avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa, on antanut ohjeen, jonka mukaan ryhmähenkivakuutuksen ottaminen olisi ollut vastaajan asemassa olevalle henkilölle vapaaehtoista. Ohjeistuksesta ei ole ilmennyt, että vaikka kaupunki ei vastaa ryhmähenkivakuutuksen kustannuksista, sen ottamisvelvoite on asetettu työehtosopimuksessa, jota vastaajan on tullut edellä sovellettavista säännöksistä esitetyllä tavalla työehtosopimuslain ja työsopimuslain säännösten perusteella työsuhteessa noudattaa. Näiden lainsäännösten perusteella ryhmähenkivakuutuksen ottaminen ei siis ole ollut vastaajalle vapaaehtoista. Ohjeistuksesta ei myöskään ole ilmennyt, että vakuutuksen ottamisen laiminlyönti voisi johtaa vahingonkorvausvelvollisuuteen jotakuta kohtaan.

Käräjäoikeus katsoo, että vastaajan asemassa oleva, syntymästään saakka vaikeasti vammainen henkilö on voinut luottaa kaupungin ohjeeseen siitä, että ryhmähenkivakuutuksen ottaminen olisi hänelle vapaaehtoista. Asiassa ei ole esitetty sellaisia seikkoja, joiden perusteella vastaajalla olisi ollut syytä epäillä kaupungin ohjeen oikeellisuutta. Ottaen huomioon vastaajan olosuhteet ja sen, että kaupunki on kyseessä olevan lain nojalla keskeisesti järjestänyt hänen avustajiensa palkkaamiseen liittyvät asiat, vastaajalta ei ole kohtuudella voitu edellyttää kaupungin ohjeistuksen jälkeen muita selvityksiä ja tarkistuksia esimerkiksi työehtosopimuksen määräysten suhteen.

Vastaajan ei siten voida tässä tapauksessa katsoa huolimattomuudesta laiminlyöneen työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksia jättäessään ryhmähenkivakuutuksen ottamatta.

Todisteesta V4 ilmenevällä tavalla vastaajan vakuutuksen siirron vakuutusyhtiöstä toiseen vuonna 2005 oli uskottavasti hoitanut vakuutusyhtiön asiamies. Siinäkään yhteydessä vastaajan ei ole näytetty tulleen tietämään työehtosopimuksen mukaisesta ryhmähenkivakuutuksen ottamisvelvollisuudesta niin, että sen laiminlyömistä olisi pidettävä huolimattomuutena.

Vahingonkorvausvelvollisuuden peruste jää siten puuttumaan ja kanne on hylättävä.

5. Oikeudenkäyntikulut

Kantaja häviää asian ja on siten oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n nojalla velvollinen korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut, joiden vaaditun kokonaismäärän 8.428,03 euroa kantaja on myöntänyt oikeaksi ja jota on pidettävä kohtuullisena.

Vastaajalle on myönnetty oikeusapu oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuteen. 15 %:n omavastuuosuus mainitusta kokonaismäärästä on 1.264,20 euroa, mikä sisältää palkkiota 1.019,52 euroa ja arvonlisäveroa 244,68 euroa. Valtion varoista maksetaan siis avustaja X:lle omavastuuosuuden määrä, mikä kantajan on oikeusapulain 22 §:n nojalla korvattava takaisin valtiolle korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Kantajan on korvattava vastaajalle muu osa kuluista eli 7.163,83 euroa mainittuine viivästyskorkoineen. Määrä sisältää palkkiota 5.777,28 euroa ja arvonlisäveroa 1.386,55 euroa.

TUOMIOLAUSELMA

Kanne hylätään.

Valtion varoista maksetaan vastaaja B:n avustajalle X:lle oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuus 1.264,20 euroa, mikä määrä kantaja A velvoitetaan korvaamaan takaisin valtiolle korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 21.12.2018 lukien.

Kantaja A velvoitetaan maksamaan B:lle oikeudenkäyntikulujen korvauksena 7.163,83 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 21.12.2018 lukien.

Sovelletut lainkohdat

Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista 3 § ja 8 d §, työehtosopimuslaki 4 § 1 momentti 3 kohta, työsopimuslaki 2 luku 7 § ja 12 luku 1 § 1, oikeudenkäymiskaari 21 luku 1 § ja 8 §, oikeusapulaki 18 § ja 22 § 1.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Harri Heikkilä

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Vaatimukset

A on ensisijaisesti vaatinut, että Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio kumotaan, hänen käräjäoikeuden tuomion sivuilta 2-3 ilmenevä kanteensa hyväksytään ja B velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudesta 8.758,40 eurolla ja hovioikeudesta 4.820 eurolla, molemmat määrät laillisine viivästyskorkoineen. Toissijaisesti A on vaatinut, että asianosaiset määrätään pitämään oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudesta vahinkonaan.

Perusteet

Käräjäoikeus on soveltanut lakia väärin ja päätynyt väärään lopputulokseen. Kysymys on sopimusrikkomukseen perustuvasta korvausvastuusta, eikä vahingonkorvausvelvollisuuden syntyminen edellytä tuottamusta. Kysymyksessä ei ole työsopimuslain 12 luvun 1 §:ssä tarkoitettu tilanne, joka koskee työnantajan ja työntekijän välistä vahingonkorvausvelvollisuutta. Kyse on sopimusrikkomukseen perustuvasta vahingonkorvausvastuusta ryhmähenkivakuutuksen edunsaajaa kohtaan. Ryhmähenkivakuutuksen ottaminen on ollut B:n työsopimukseen ja työehtosopimukseen perustuva velvollisuus ja nimenomaan A:n hyväksi. Käräjäoikeus on virheellisesti asettanut todistustaakan A:lle työnantajan tuottamuksesta eli siitä seikasta, että B olisi ollut syytä epäillä D:n kaupungilta saamansa ohjeen oikeellisuutta. A on näyttänyt B:n sopimusrikkomuksen ja siitä hänelle aiheutuneen vahingon, joten B:n tulee vastuusta vapautuakseen näyttää toimineensa huolellisesti. B ei voi vapautua vastuusta sen johdosta, että D:n kaupunki on antanut hänelle virheellisen ohjeen. B on vaikeavammaisuudestaan huolimatta ollut velvollinen tietämään Heta - henkilökohtaisten avustajien työnantajien liitto ry:n jäsenenä, että hän on työnantajana velvollinen ottamaan avustajalleen ryhmähenkivakuutuksen.

Vastaus

Vaatimukset

B on vaatinut, että A:n valitus hylätään. B on toissijaisesti vaatinut, että hänen korvausvelvollisuuttaan joka tapauksessa sovitellaan ja ettei häntä määrätä korvaamaan A:n oikeudenkäyntikuluja käräjä- ja hovioikeudesta.

Perusteet

B on hovioikeudessa toistanut käräjäoikeuden tuomion sivulta 6 ilmenevät vastausperusteensa. Käräjäoikeus on arvioinut asiassa esitetyn näytön oikein ja päätynyt oikeaan lopputulokseen.

Käräjäoikeus on tuomiossaan ottanut kantaa niihin kantajan vaatimuksiin siinä laajuudessa kuin ne on esitetty, eikä sen ole tullut arvioida asiaa muulta kannalta kuin vaatimusten ja perusteiden lähtökohdista. Kantaja ei ole vedonnut sopimusperusteiseen korvausvastuuseen missään vaiheessa, eikä siihen voida enää hovioikeudessa vedota.

Siinä tapauksessa, että B katsotaan korvausvelvolliseksi, tulee korvausta sovitella, koska kyse on ollut hänen kannaltaan yllättävästä ehdosta, jota hän ei ole voinut mieltää itseään pakottavaksi. B on työkyvyttömyyseläkkeellä ja täysin varaton. Velkajärjestely on aloitettu 31.3.2014 ja hänelle on vahvistettu maksuohjelma, joka on päättynyt 30.6.2019. Mikäli valitus hyväksytään, olisi kohtuutonta velvoittaa B korvaamaan A:n oikeudenkäyntikuluja osaksikaan.

Hovioikeuden ratkaisut

Päätös oikeusavun myöntämisestä

---

Perustelut pääasiassa

Asian riidaton tausta

Asian riidaton tausta ilmenee käräjäoikeuden tuomion sivuilta 1-2.

Sovellettava oikeusohje

Hovioikeudessa on ensinnäkin kysymys siitä, mitä oikeusohjetta asiassa tulisi soveltaa.

Käräjäoikeus on perusteluissaan (s. 6-7) katsonut, että asiassa on kysymys työsuhteessa aiheutetun vahingon korvaamisesta, josta on säädetty työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentissa. Valituksessaan A on katsonut, että kysymys on sopimusrikkomukseen perustuvasta korvausvastuusta, jolloin vahingonkorvausvelvollisuuden syntyminen ei edellytä tuottamusta.

Asiassa on riidatonta, että A:n äiti C on ollut työsuhteessa B:hen. Lisäksi on riidatonta, että B on työehtosopimuslain 4 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla Henkilökohtaisten avustajien työnantajien liitto ry:n jäsenenä ollut velvollinen ottamaan ryhmähenkivakuutuksen työntekijöilleen. Näin ollen ryhmähenkivakuutuksen ottaminen on ollut B:n ja C:n välisestä työsuhteesta eli työsopimuksesta johtuva velvollisuus. B on jättäessään ottamatta ryhmähenkivakuutuksen C:lle laiminlyönyt työsuhteesta johtuvan velvollisuutensa.

Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan KHO 1996-A-56 taltionumero 2514 todennut, että työnantajan, joka oli jättänyt ottamatta työehtosopimuksen mukaisen ryhmähenkivakuutuksen työntekijälleen, oli vuoden 1970 työsopimuslain 51 §:n 1 momentin nojalla korvattava ryhmähenkivakuutuksen ottamatta jättämisestä aiheutunut vahinko työehtosopimuksessa mainituille edunsaajille. Nyt voimassa olevan työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin mukainen työsopimussuhteeseen liittyvä työnantajan yleinen vahingonkorvausvelvollisuus vastaa sisällöltään vuoden 1970 työsopimuslain 51 §:n 1 momenttia.

Edellä mainitut seikat huomioiden hovioikeus katsoo, että käräjäoikeuden johtopäätös sovellettavan lain osalta on oikea. Kyse on sopimusperusteisesta vastuusta. Näillä lisäyksillä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset.

A:n asiavaltuus

Hovioikeuden tulee seuraavaksi arvioida, onko A:lla ryhmähenkivakuutuksen edunsaajana asiavaltuus vahingonkorvauksen vaatimisen osalta.

Käräjäoikeus on perusteluissaan (s. 7-8) katsonut, että A:lla on työehtosopimuksen määräykseen perustuvan vakuutuksen edunsaajana oikeus vaatia vakuutuksen laiminlyönnistä aiheutuva mahdollinen vahingonkorvaus työnantajalta, vaikka edunsaaja itse ei ole työntekijä eikä työsopimuksen osapuoli. B on katsonut, että työsopimuslain vahingonkorvausta koskevia säännöksiä ei voida tulkita niin, että oikeus vahingonkorvaukseen olisi A:lla, joka ei ole lainkaan työsopimuksen osallinen vaan tähän oikeussuhteeseen nähden kolmas osapuoli.

B on hänen ja C:n välisen työsuhteen perusteella ollut riidattomasti velvollinen ottamaan ryhmähenkivakuutuksen C:lle. A olisi ollut ryhmähenkivakuutuksen ehtojen mukainen edunsaaja. B:n ja C:n välinen työsopimus on ryhmähenkivakuutusta koskevan velvollisuuden osalta ollut sopimus kolmannen eli edunsaajan hyväksi. Ryhmähenkivakuutusta koskevalla velvollisuudella on toisin sanoen pyritty osaltaan turvaamaan ryhmähenkivakuutuksen edunsaajan etuja työntekijän kuolemantapauksessa. Näin ollen kyseiseen työsopimukseen on liittynyt sellaisia A:han ulottuneita velvoitteita, joiden rikkomisesta aiheutuvaa korvausvastuuta on arvioitava sopimusperusteista korvausvelvollisuutta koskevien oikeusohjeiden mukaisesti. A:lla on siten asiavaltuus esittää korvausvaatimus ryhmähenkivakuutuksen ottamatta jättämisen perusteella B:tä kohtaan.

Edellä mainittu johtopäätös saa tukea myös oikeuskäytännöstä. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1992:165 vahingonkärsijällä oli oikeus vaatia sopimuksen rikkomisen perusteella vahingonkorvausta vahingonaiheuttajalta siitä huolimatta, että vahingonkärsijä ei itse ollut sopimuksen osapuoli, koska lahjakirjojen laatimista koskeneen toimeksiannon suorittaminen toimeksiantajan edellyttämällä tavalla hänen tarkoituksensa saavuttamiseksi oli merkinnyt pankille toimeksisaajana velvollisuutta valvoa tehtävää suorittaessaan myös lahjansaajan etua. Lisäksi jo yllä mainitussa Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 1996-A-56 taltionumero 2514 ryhmähenkivakuutuksen ottamatta jättämisestä aiheutunut vahinko oli korvattava työehtosopimuksessa mainituille edunsaajille.

Näillä perusteilla hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden johtopäätöksen A:n asiavaltuuden osalta.

B:n tuottamus

Jotta työnantaja olisi korvausvelvollinen työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla, laiminlyönnin on täytynyt johtua työnantajan tahallisuudesta tai huolimattomuudesta. Työnantajan on vastuusta vapautuakseen näytettävä, ettei hän ole toiminut huolimattomasti.

Henkilökohtaisia avustajia koskevan valtakunnallisen työehtosopimuksen (1.6.2014-31.3.2016) 18 §:n mukaan työnantaja toteuttaa kustannuksellaan työntekijöitä koskevan ryhmähenkivakuutuksen siten kuin siitä on keskusjärjestöjen välillä sovittu.

Asiassa on riidatonta, että B on laiminlyönyt hänellä työnantajana olleen työ- ja työehtosopimukseen perustuvan velvollisuutensa ottaa ryhmähenkivakuutus C:lle. Näin ollen B:n on vastuusta vapautuakseen näytettävä, että hän on työntekijän ryhmähenkivakuutukseen liittyen noudattanut sellaista huolellisuutta, jota hänen asemassaan olevalta voidaan kohtuudella edellyttää. Asiassa ei ole väitettykään, että B olisi toiminut tahallisesti.

Käräjäoikeus on perusteluissaan (s. 9) katsonut, että B:llä on vaikeavammaisena henkilönä ollut oikeus luottaa kaupungin antamiin neuvoihin ilman lisäselvitysten tekemistä ja että B ei ole toiminut huolimattomasti kyseessä olevassa tapauksessa.

Hovioikeus toteaa, että kanteessa tarkoitetussa työsopimuksessa ei ole kysymys tavanomaisesta työsuhteesta, jonka osalta työnantaja itsenäisesti vastaa kaikista työsuhteeseen perustuvista velvoitteistaan, kuten palkanmaksusta, työntekijöiden vakuuttamisesta ja näiden kustannusten kattamisesta. Päinvastoin kyse on varsin poikkeuksellisesta järjestelystä, jossa muodollinen työnantaja-asema on vaikeavammaisella henkilöllä henkilön kotikaupungin vastatessa lähtökohtaisesti henkilökohtaisen avustajan palkkauksen kustannuksista ja myös muodollisessa työnantaja-asemassa olevan henkilön neuvonnasta ja ohjeistamisesta.

D:n kaupunki on vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain 8 d §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla järjestänyt B:n henkilökohtaisen avustajan palkkaamisen ja korvannut siitä aiheutuneet kustannukset lakisääteisine maksuineen ja korvauksineen. Saman pykälän 3 momentin perusteella 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa vaikeavammaista henkilöä on tarvittaessa ohjattava ja autettava avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa.

Kirjallisena todisteena esitetystä, D:n kaupungin henkilökohtaisesta avusta laatimasta infopaketista (kirjallinen todiste V1) ilmenee, että D:n kaupunki on ohjeistanut, että työntekijöiden ryhmähenkivakuutus ei ole lakisääteinen vakuutus ja että työnantaja voi ottaa vakuutuksen vapaaehtoisesti omalla kustannuksellaan. Kyseistä ohjetta on päivitetty 20.1.2017. Asiassa ei ole väitetty, etteikö kyseinen ohje olisi ollut voimassa samansisältöisenä C:n työsuhteen aikana.

D:n kaupunki on vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain 8 d §:n 3 momentin nojalla ollut oikea taho antamaan neuvoja B:lle avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa. D:n kaupungin antamassa ohjeistuksessa ei ole huomioitu työehtosopimuksesta johtuvia velvoitteita, mikä on näin jälkikäteen arvioituna selvä virhe. Sitä se ei ole kuitenkaan ollut B:n näkökulmasta, kun otetaan huomioon työehtosopimuksen sanamuoto ja hänen tosiasiallisesti erittäin heikot mahdollisuutensa kyseenalaistaa kaupungin taholta hänelle annettu tarkempi ohjeistus, jonka mukaan ryhmähenkivakuutus on ollut vapaaehtoinen vakuutus, jonka kustannuksia kaupunki ei ole korvannut toisin kuin lakisääteisten vakuutusten. B:llä on ollut perusteltu syy luottaa D:n kaupungin hänelle antamiin ohjeisiin. Myöskään vakuutusyhtiön vakuutusasiamies ei ole kiinnittänyt B:n huomiota ryhmähenkivakuutuksen puuttumiseen. Ottaen huomioon mainitussa lainkohdassa kaupungille asetettu lakisääteinen neuvontavelvollisuus henkilökohtaisen avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa hovioikeus katsoo, ettei vaikeavammaiselta henkilöltä voida edellyttää kaupungin antamien neuvojen paikkansapitävyyden kyseenalaistamista.

B on siten D:n kaupungin antamaan ohjeeseen (kirjallinen todiste V1) vedoten näyttänyt, että hänen laiminlyöntinsä on johtunut viranomaisen antamasta virheellisestä neuvosta ja että hän on noudattanut sellaista huolellisuutta, jota hänen asemassaan olevalta henkilöltä voidaan yleisen käsityksen mukaan eli objektiivisesti arvioituna kohtuudella edellyttää. Valituksessa esitetyt perusteet eivät anna aihetta arvioida B:n tuottamusta toisin kuin miten käräjäoikeus on sen arvioinut.

Edellä mainituin lisäyksin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset B:n tuottamuksen puuttumisen osalta.

Oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudesta

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista.

Lainkohdan säätämiseen johtaneesta lainvalmisteluaineistosta ilmenee, että kuluvastuun alentamisen kyseisen pykälän nojalla tulee perustua oikeudenkäynnin kohteena olevan riita-asian kokonaisarviointiin ja että kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen tulee olla suhteellisen korkea. Perusteltu syy oikeudenkäyntiin voisi esiintyä tilanteessa, jossa oikeuskysymys on objektiivisesti arvioiden vaikea ja jossa ratkaisun lopputulos ei ole etukäteen ennustettavissa. Oikeudellisesta epäselvyydestä olisi kysymys esimerkiksi silloin, kun kirjoitetussa laissa on aukko, ennakkoratkaisua ei ole eikä ole selvää, kuinka riitaan liittyvä oikeuskysymys tulisi ratkaista. Samoin on asianlaita, jos laki on tulkinnanvarainen eikä lain esitöistäkään riittävän selvästi käy ilmi lainsäätäjän tarkoitus. Asia voi olla oikeudellisesti epäselvä myös sen takia, että riidanalaisesta oikeuskysymyksestä on vastakkaisia tai erilaisia ratkaisuja taikka sen takia, että oikeuskirjallisuudesta ei löydy riittävän selvää yhdensuuntaista tulkinta-aineistoa (HE 107/1998 vp s. 19).

Tässä tapauksessa riidatonta on ollut, että B ei ole ottanut ryhmähenkivakuutusta työntekijälleen. B on kiistänyt toimineensa huolimattomasti. Asiassa on pääosin ollut kyse siitä, onko B korvausvastuun välttääkseen näyttänyt, että hän on toiminnassaan noudattanut asianmukaista huolellisuutta. Kun kynnys oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n soveltamiseen on lisäksi suhteellisen korkea, hovioikeus katsoo, ettei asia ole ollut säännöksen tarkoittamalla tavalla oikeudellisesti siinä määrin epäselvä, että sillä olisi merkitystä arvioitaessa oikeudenkäyntikuluvastuun jakautumista.

Jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, tuomioistuin voi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n nojalla viran puolesta alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. A:lla on ollut perusteltu syy nostaa kanne B:tä vastaan, koska tämä oli A:n äidin työnantajana laiminlyönyt työ- ja työehtosopimukseen perustuvan ryhmähenkivakuutuksen ottamisen. Asialla on ollut erityinen merkitys molemmille osapuolille, ja lopulta kysymys B:n vastuusta on edellyttänyt tuomioistuimen harkintaa sen suhteen, onko B toiminut työnantajana huolimattomasti ja mitä vaikeavammaiselta työnantajalta voidaan kohtuudella edellyttää ryhmähenkivakuutuksiin liittyvien kysymysten selvittämisessä. Työnantaja-asema on puoltanut lähtökohtaisesti sitä, että B on velvollinen korvaamaan vakuutusturvan laiminlyönnistä A:lle aiheutuneet vahingot. Käräjä- ja hovioikeus ovat kuitenkin päätyneet siihen, että B:n laiminlyönti on johtunut D:n kaupungin virheellisestä neuvosta ja ettei hän ole itse toiminut huolimattomasti luottaessaan saamiinsa neuvoihin. Hovioikeus katsoo, että tässä tilanteessa olisi ilmeisen kohtuutonta velvoittaa A korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudesta. Näin ollen osapuolet saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Tuomiolauselma

Muutos käräjäoikeuden tuomioon:

A vapautetaan velvollisuudesta korvata B:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudesta kuten myös velvollisuudesta korvata valtiolle sen varoista B:n avustajalle käräjäoikeudessa maksettu määrä.

Muilta osin valitus hylätään eikä käräjäoikeuden tuomiota muuteta.

Valtion varoista maksetaan varatuomari X:lle B:n avustamisesta hovioikeudessa ilmoitetun kahdeksan tunnin ajankäytön perusteella palkkiona 880 euroa ja arvonlisäverona 211,20 euroa eli yhteensä 1.091,20 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Petteri Korhonen, Jukka Mäkelä ja Anne Saranpää.

Esittelijä: Nina Björklund

Ratkaisu on yksimielinen.

A on hakenut asiassa valituslupaa korkeimmalta oikeudelta 26.1.2021. Korkein oikeus on myöntänyt valitusluvan (VL:2021-13).

Korkein oikeus on ennakkopäätöksellään KKO:2022:22 kumonnut hovioikeuden ratkaisun.