VaaHO:2024:6
RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ
Asiassa oli kysymys siitä, olivatko A:n Asuntosäätiö B:tä vastaan esittämät vahingonkorvausvaatimukset vanhentuneet. Hovioikeus on ratkaisussaan arvioinut sitä, oliko A asioimalla Vakuutusyhtiö D:n kanssa katkaissut vanhentumisen myös Asuntosäätiö B:hen nähden ottaen huomioon myös A:n Asuntosäätiö B:lle toimittamat vapaamuotoiset muistutukset.
Hovioikeus katsoi, että Asuntosäätiö B oli käyttämällä vastuuvakuutustaan ja ohjaamalla A:n asioimaan korvauksiin liittyen Vakuutusyhtiö D:n kanssa valtuuttanut Vakuutusyhtiö D:n selvittämään asiaa sen lukuun. A:n asiointi Vakuutusyhtiö D:n kanssa oli katkaissut vanhentumisen kaikilta osin myös Asuntosäätiö B:hen nähden. A:n Asuntosäätiö B:lle toimittamat vapaamuotoiset muistutukset ovat olleet osa kokonaisuutta eikä niiden osalta ole ollut tarpeen erikseen lausua siitä, olisivatko ne yksin katkaisseet velan vanhentumisen.
Laki velan vanhentumisesta 10 §
Vakuutussopimuslaki 67 § 2 momentti
KESKI-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN VÄLITUOMIO 3.3.2022 NRO 276
Kantaja
A
Vastaaja
Asuntosäätiö B
Asia
Vahingonkorvaus
SELOSTUS ASIASTA
Käräjäoikeus on toimittanut 3.2.2022 vanhentumiskysymyksestä erillisen pääkäsittelyn, josta on laadittu pöytäkirja. Tähän tuomioon on otettu laajemmasta yhteenvedosta ainoastaan A:n vaatimukset sekä Asuntosäätiö B:n vastaus, sekä vanhentumisvaatimusta koskevat vaatimukset, perusteet ja todistelu.
Kanne
Vaatimukset
Kantaja A on vaatinut, että käräjäoikeus vahvistaa:
1.1 että hänelle on 4.3.2013 sattuneen liukastumistapaturman seurauksena aiheutunut ainakin seuraavat vammat:
a) jälkitiloineen vaikeusasteeltaan korkeintaan vaikea aivovamma
b) niskan retkahdusvamma jälkitiloineen; sekä
c) lievä selkäydinvamma;
1.2 että edellä vaatimuskohdassa 1.1 kuvatut ja muut mahdolliset kaatumistapaturmassa saadut vammat eivät ole parantuneet ja ovat jättäneet kantajalle kokonaisuutena arvioiden enintään haittaluokan 12 mukaisen pysyvä haitan;
1.3 että kantajan 4.3.2013 tapahtuneessa kaatumistapaturmassa saamat vammat ovat aiheuttaneet hänelle enintään 100 %:n työkyvyn aleneman aikaisintaan tapaturmapäivästä lukien; ja
1.4 että Asuntosäätiö B on yhteisvastuullisesti Vakuutusyhtiö D:n kanssa velvollinen suorittamaan kantajalle korvauksen vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla kaatumistapaturman seurauksena aiheutuneista tarpeellisista sairaanhoitokustannuksista ja muista tarpeellisista kuluista.
2. Lisäksi kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa Asuntosäätiö B:n yhteisvastuullisesti Vakuutusyhtiö D:n kanssa suorittamaan kantajalle vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n 1 momentin
2.1. 2) kohdan nojalla korvauksena kaatumistapaturman seurauksena aiheutuneesta ansionmenetyksestä bruttomääräisesti ja ennen jäljempänä täsmennettäviä etuuksien yhteensovitustoimia enintään 100 %:n työkyvyn aleneman asteen perusteella
- ajalla 8.5.2014 - 31.5.2016 230,97 euroa kuukaudessa eli yhteensä 5.543,26 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua haasteen tiedoksiannosta 22.1.2020 lukien;
- ajalla 1.6.2016 - 31.1.2020 3.600 euroa kuukaudessa eli yhteensä 158.400 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua haasteen tiedoksiannosta 22.1.2020 lukien;
- ajalla 1.2.2020 - 31.5.2021 3.600 euroa kuukaudessa kuukausittain etukäteen kunkin kuukauden ensimmäisenä päivänä;
- ajalla 1.6.2021 - 31.5.2026 4.000 euroa kuukaudessa kuukausittain etukäteen kunkin kuukauden ensimmäisenä päivänä;
- ajalla 1.6.2026 - 31.5.2031 4.600 euroa kuukaudessa kuukausittain etukäteen kunkin kuukauden ensimmäisenä päivänä;
-ajalla 1.6.2031 -31.5.2041 5.600 euroa kuukaudessa kuukausittain etukäteen kunkin kuukauden ensimmäisenä päivänä;
- ajalla 1.6.2041 - 31.5.2051 6.600 euroa kuukaudessa kuukausittain etukäteen kunkin kuukauden ensimmäisenä päivänä; ja
- 1.6.2051 lukien 7.000 euroa kuukaudessa kuukausittain etukäteen kunkin kuukauden ensimmäisenä päivänä siihen saakka, kunnes kantaja siirtyy vanhuuseläkkeelle;
- sekä kullekin etukäteen maksettavaksi määrättävälle korvauserälle korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa kunkin kuukausierän eräpäivästä lukien tilanteessa, jossa korvauserän maksu viivästyy;
2.2 3) kohdan nojalla korvauksena kivusta, särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta ennen Vakuutusyhtiö D:n jo maksaman korvauksen (2.500 euroa) huomioimista enintään 15.300 euroa eli vähennyksen huomioimisen jälkeen 12.800 euroa, vastaten asteeltaan korvausta hyvin vaikean vamman/5 luokan (9.200 euroa - 21.400 euroa) keskivaiheille asettuvaa määrää korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua haasteen tiedoksiannosta 22.1.2020 lukien; sekä
2.3 4) kohdan nojalla kertakorvauksena pysyvästä haitasta enintään haittaluokan 12 mukaista haittaa vastaten enintään 36.600 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden
kuluttua haasteen tiedoksiannosta 22.1.2020 lukien.
3. Vielä kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa Asuntosäätiö B:n korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut yhteisvastuullisesti Vakuutusyhtiö D:n kanssa oikeudenkäyntimaksuineen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomionantopäivästä.
[…]
Perusteet
Vanhentuminen
A:n esittämät vaatimukset perustuvat hänen 4.3.2013 liukastumistapaturmassa saamiinsa vammoihin eli aivovammaan, niskan retkahdusvammaan ja lievään selkäydinvammaan sekä näiden vammojen myötä aiheutuneisiin henkilövahinkoihin. A on kevättalvella 2013 esittänyt Asuntosäätiö B:lle vaatimuksensa aivotärähdyksen ja niska/kaularangan venähdysvamman ja niistä johtuneiden päänsärky- ja huimausoireiden perusteella.
A:n oikeudenkäynnissä esittämien vaatimusten perusteena eivät ole Asuntosäätiö B:n väittämin tavoin uusi diagnoosi tai uudet oireet, vaan kysymys on koko ajan ollut samoista vammoista, eli aivovammasta, niskan retkahdusvammasta ja sittemmin diagnosoidusta lievästä selkäydinvammasta.
Aivovamman vaikeusasteen määrittäminen aiemmin arvioitua vaikeammaksi ei muuta aivovammaa muuksi vammaksi. Diffuusi aksonivaurio on eräs aivovamman tyypeistä. On riidatonta, että A on kevättalvella 2013 esittänyt vaatimuksensa aivovammaan (joka tuolloin on luokiteltu aivotärähdykseksi) perustuen.
A:n Asuntosäätiö B:hen kohdistamien vaatimusten vanhentuminen on alkanut kulua 27.6.2019, jolloin hän on Vakuutusyhtiö D:n antaman vastauksen perusteella tullut tietämään, että vakuutussopimuksen enimmäiskorvausmäärä on 1.000.000 euroa eikä Asuntosäätiö B:n vakuutusturva
riitä kattamaan kaikkia aiheutuneita vahinkoja. Tuohon saakka vakuutusyhtiö on huolehtinut asiasta Asuntosäätiö B:n lukuun Asuntosäätiö B:n 18.3.2013 tekemän vahinkoilmoituksen perusteella ja ollut A:han nähden velan vanhentumisesta annetun lain mukaisesti taloudellisessa merkityksessä vahingosta vastuussa oleva.
Velan vanhentumisesta annetun lain mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun vahingonkärsijällä on ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli muiden
ohella siitä tahosta, joka on oikeudellisessa vastuussa vahingosta. Tiedon siitä, että vakuutusyhtiö ei ole kaikista A:lle aiheutuneista ja aiheutuvista vahingoista oikeudellisessa ja taloudellisessa vastuussa,
A on saanut vakuutusyhtiön asiassa 27.6.2019 antamassa vastauksessa.
Vakuutusyhtiön kanssa asiointi on katkaissut vanhentumisajan. A on asioinut vanhentumisen katkaisevin tavoin Asuntosäätiö B:n vastuuvakuutusyhtiön kanssa 4.3.2013 - 12.3.2019 KKO:n ennakkopäätöksessä 1991:18 annetun oikeusohjeen mukaisesti. Asuntosäätiö B on tehnyt vakuutusyhtiölleen vahinkoilmoituksen 18.3.2013, minkä ohella Asuntosäätiö B on ohjeistanut A:ta olemaan yhteydessä vakuutusyhtiöön ja maksanut A:lle vakuutussopimukseensa määrällisesti perustuvan omavastuuosuuden 500 euroa. A on omavastuukorvauksen saatuaan jatkanut asian hoitamista Asuntosäätiö B:n vakuutusyhtiön kanssa Asuntosäätiö B:n antaman ohjeistuksen mukaisesti ja toimittanut sille muun ohella 20.4.2015 kattavan selvityksen vaatimustensa perusteista.
Vakuutusyhtiö on tehnyt A:n toimittaman selvityksen perusteella myönteisiä korvauspäätöksiä 21.4.2016, 11.5.2016 ja 21.6.2016. Vakuutusyhtiö D on maksanut A:lle korvauksia kivusta, särystä ja tilapäisestä haitasta, sairaanhoito- ym. kuluista sekä ansionmenetyksestä. Vakuutusyhtiö on tehnyt 20.4.2017 korvauspäätöksen, jossa se on muun ohella todennut ratkaisevansa A:n pysyvää haittaa koskevan vaatimuksen myöhemmin. A on riidattomin tavoin esittänyt euromääräiset korvausvaatimuksensa Asuntosäätiö B:lle 12.3.2019. Vakuutusyhtiö on hoitanut asiaa Asuntosäätiö B:n lukuun, eikä tässä arviossa ole merkitystä sillä, että Asuntosäätiö B:n vakuutusturva ei ole perustunut pakottavaan lainsäädäntöön. Oikeustila ei ole muuttunut KKO 1991:18 antamisen jälkeen. Vanhentumislainsäädännön mukaisesti on selvä, että asiamiehen tekemä ilmoitus katkaisee velan vanhentumisen. Myös liian pieni maksu katkaisee vanhentumisen.
Se, mitä vammoja ja korvattavia vahinkoja A:lle on 4.3.2013 liukastumisen yhteydessä aiheutunut, ratkeaa pääasiaa ratkaistaessa. Vakuutusyhtiö on muun ohella myöntänyt A:lle aiheutuneen liukastumisen seurauksena niskavamman, josta on aiheutunut pysyvä haitta. Myös tästä niskavammasta A on esittänyt vaatimuksensa Asuntosäätiö B:tä kohtaan jo kevättalvella 2013.
Vakuutusyhtiö on maksanut A:lle 16.5.2016 tekemänsä korvauspäätöksen (K4) mukaan viivästyskorkoa 20.4.2015 alkaen, jolloin vakuutusyhtiö on kertonut saaneensa riittävän kattavan selvityksen A:n
vaatimusten tueksi.
A:n vaatimukset eivät ole vanhentuneet senkään takia, että hän on kolmen vuoden vanhentumisajan puitteissa katkaissut saamisten vanhentumisen ainakin 20.4.2015. Tämän jälkeen vakuutusyhtiö on
maksanut A:lle korvauksia keväällä 2016 ja siten katkaissut vanhentumisen. Vakuutusyhtiö on tehnyt asiassa moitittavana olevan korvauspäätöksen 20.7.2017, jolla vanhentuminen on katkaistu. Edellä todetuin tavoin asiamiehen tekemät liian pienetkin suoritukset katkaisevat velan vanhentumisen.
A on katkaissut vanhentumisen myös vapaamuotoisesti Asuntosäätiö B:lle toistuvasti lähettämillään muistutuksilla.
Asuntosäätiö B on vastauksessaan todennut, että kantaja on ollut tietoinen kaikista korvausaiheista viimeistään 8.5.2014, joten korvausvastuu olisi vanhentunut viimeistään 8.5.2017. A:n vaatimusten perusteissa ei ole tapahtunut muutoksia (poislukien lievä selkäydinvamma) sen jälkeen, kun hän on esittänyt vaatimuksensa Asuntosäätiö B:lle kevättalvella 2013 ja kun Asuntosäätiö B on maksanut korvauksia näiden vaatimusten perusteella. Lisäksi eri korvausaiheet vanhentuvat itsenäisesti. Tällä on erityisesti merkitystä ansionmenetyksestä esitetyissä korvausvaatimuksissa. A on vaatinut ansionmenetyksestä korvausta 31.1.2020 saakka tuolloin erääntyneiltä osin, ja josta alkaen kuukausittain erääntyvät erät.
Vahingonkorvaussaatavien vanhentuminen alkaa kulumaan siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Kuukausittain erääntyvien ansionmenetysten kohdalla tämä merkitsee sitä, että vanhentumisaika alkaa kulumaan kuukausittaisen ansionmenetyksen aiheutumisesta eli siitä hetkestä, kun palkkatulo on jäänyt vahingon takia saamatta. Tuolloin vahingonkärsijä on saanut tietää vahingon aiheutuneen eli vahingosta. Asiassa on riidatonta, että henkilövahingon osalta ratkaisevaa vanhentumisajan alkamista koskien ei ole vahingon sattuminen vaan sen seurauksena syntyneiden vahinkojen ilmeneminen. Ansionmenetyksen osalta kaatumisen seurauksena aiheutuva vahinko ilmenee A:lle joka kuukausi, kun kuukausittainen palkkatulo jää saamatta kaatumisvammojen aiheuttaman työkyvyn alentumisen takia.
Näin ollen A:n ansionmenetyskorvauksia koskevat vaatimukset eivät ole voineet vanhentua niiltä osin, kun ne eivät ole edes erääntyneet maksettaviksi 12.3.2019.
- - -
Vastaus
Vaatimukset
Vastaaja Asuntosäätiö B on vastustanut kannetta ja kiistänyt kantaja A:n vaatimukset perusteeltaan ja määrältään kokonaisuudessaan. Asuntosäätiö B on vaatinut, että käräjäoikeus
1) hylkää kantajan vaatimukset kokonaisuudessaan perusteettomina ja vanhentuneina;
[…]
Perusteet
Vanhentuminen
A on kevättalvella 2013 esittänyt Asuntosäätiö B:lle vaatimuksen kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta, sairaanhoitokuluista ja ansionmenetyksestä ajalta 5.3.2013 - 25.3.2013 4.3.2013 todetun
tilapäisen aivotärähdyksen S06.0 ja 5.3.2013 todetun niska/kaularangan venähdysvamman S13.4 ja niistä johtuvien päänsärky- ja huimausoireiden perusteella. Toisin kuin A on väittänyt, riidatonta on se, että hän ei tuolloin ole esittänyt vaatimuksia Asuntosäätiö B:lle näitä lieviksi arvioituja vammoja vaikeampien vammojen ja oireiden perusteella.
Asuntosäätö B on maksanut sairaanhoitokustannuksista 500 euroa. Muiden korvausaiheiden määristä ei ole tällöin esitetty vastaajalle selvitystä.
Kantajan puolesta on vastaajalle lähetty kolme ilmoitusta 4.3.2013 kaatumisen seurauksena syntyneiksi väitetyistä vammoista ja vahingoista. Vastaaja ei ole saanut muita vastaajaan kohdistettuja muistutuksia tai vaatimuksia.
Ensimmäisessä 4.10.2015 päivätyssä kirjeessä (V1) on vammoiksi yksilöity diffuusi aksonivaurio/aivovamma ja retkahdusvamma, sekä näiden vammojen jälkitilat ja ilmoitettu haitta-asteeksi keskivaikea aivovamma, haittaluokka 6 ja ilmoitettu korvausaiheet. Kantaja ei ole ilmoittanut saatavan määriä liittyen kipuun, särkyyn ja muuhun tilapäiseen haittaan, sairaanhoitokustannuksiin, ansionmenetykseen, pysyvään haittaan tai kuntoutuksesta aiheutuneisiin vahinkoihin. Saatavan määrä on kuitenkin ollut jo tuolloin selvitettävissä ja ilmoitettavissa vastaajalle. Kantaja on laiminlyönyt ilmoittaa vaatimuksensa perusteen ja määrän kohtuudella vaadittavalla tavalla.
Toisessa 3.3.2016 vastaajalle lähetetyssä sähköpostissa (V2) kantaja on viitannut edellä mainittuun 4.10.2015 päivättyyn kirjeeseen liitteineen ja muistuttanut kaikista tapaturmasta johtuvista sekä tapaturmasta ja A:n vammautumiseen liittyvistä mahdollisista kuluista, ansionmenetyksestä
sekä kivusta, särystä ja haitasta. Määrästä on yksilöity vain 340 euron lasku neuropsykologisen kuntoutuksen omavastuusta, vaikka kaikkien saatavien määrä on ollut jo selvitettävissä ja ilmoitettavissa vastaajalle. Kantaja on edelleen laiminlyönyt ilmoittaa vaatimuksensa perusteen ja määrän kohtuudella vaadittavalla tavalla.
Kolmannessa 18.8.2017 päivätyssä kirjeessä (V3) on viitattu vakuutusyhtiölle toimitettuihin asiakirjoihin ja 3.3.2016 vastaajalle lähetettyyn sähköpostiin ja ilmoitettu oikeudesta saada korvausta sairaanhoitokuluista ja ansionmenetyksestä aivovamman ja niskan retkahdusvamman (keskushermostovamman ja yläniskavamman) perusteella. Kantaja on yksilöinyt korvausaiheeksi ansionmenetyksen 31.8.2017 saakka, sairaanhoitokulut, haittaluokan 12 haitan ja niskavamman haittaluokan 12 haitan. Vaatimuksessa ei ole yksilöity vaatimusten määriä. Kantaja on myös tällöin laiminlyönyt ilmoittaa vaatimuksensa perusteen ja määrän kohtuudella vaadittavalla tavalla.
Kantajan asiamies on lähettänyt vastaajalle 12.3.2019 sähköpostin (V4) aiheella "A:n vahingonkorvausvaatimukset (tiedoksi Asuntosäätiö B)". Kun kantaja on ilmoittanut saatavan määrän vasta 12.3.2019 vastaajalle lähetetyssä Vakuutusyhtiölle osoitetun haastehakemuksen luonnoksessa, ilmoitus on tehty liian myöhään ja saatavat ovat vanhentuneet.
Vakuutusyhtiön kanssa asioiminen ei ole voinut katkaista vanhentumista Asuntosäätiö B:hen nähden, koska Asuntosäätiö B ei ole vastaajana vakuutuksen perusteella vakuutussopimuksen perusteella. A on asioinut vakuutusyhtiöön nähden myös täysin erillisen oman vakuutuksensa perusteella, millä ei ole merkitystä tässä asiassa. Tällainen asiointi ja päätös on muun muassa 9.1.2014 (mainittu V11:ssä).
Vakuutusyhtiö on toiminut asiassa itsenäisesti ilman, että Asuntosäätiö B:tä olisi kuultu, mikä osoittaa, ettei vakuutusyhtiö ole huolehtinut asiasta Asuntosäätiö B:n lukuun. Tähän liittyen kantajan KKO:n ennakkopäätöksessä 1991:18 viittaama oikeusohje ei säännöspohjan muuttumisen takia vastaa
nykyistä oikeustilaa.
Vanhentuminen alkaa lain 7 §:n 1 momentin kolmannen kohdan mukaan siitä, kun vahinkoa kärsinyt on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Vahingonkorvausvelan
vanhentuminen katkeaa velkojan vapaamuotoisen muistutuksen johdosta vain, jos hän ilmoittaa vaatimuksensa perusteen ja määrän kohtuudella vaadittavalla tavalla. Korvausvelan vanhentumista
katkaistessaan velkojan olisi siten ilmoitettava velan perusteena olevat tosiseikat sekä velan arvioitu määrä muistutushetkellä. Jos vanhentumista ei näin katkaista kolmen vuoden kuluessa vahingon ilmenemisestä, oikeus vahingonkorvaukseen on menetetty. Henkilövahingon osalta ratkaisevaa ei ole vahingon sattuminen vaan sen seurauksena syntyneiden erilaisten vahinkojen ilmeneminen.
A on väittänyt, että hänelle on aiheutunut tapaturman seurauksena vaikea aivovamma, niskan retkahdusvamma jälkitiloineen ja lievä selkäydinvamma. A on väittänyt vammoista johtuviksi erilaisia oireita, joiden perusteella hän vaatii korvausta kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta, pysyvästä haitasta ja sairaanhoitokuluista sekä ansionmenetyksestä pysyvän työkyvyttömyyden perusteella 5.3.2013 alkaen. Kantaja on saanut esittämänsä 11.3.2014 päivätyn lääkärintodistuksen (V5 s. 30-33, V16 ja V17) perusteella tiedon uudesta diagnoosista ja uusien oireiden lääketieteellisestä syy-yhteydestä tapaturmaan. Kantajalla on ollut tieto korvausvaatimuksen perusteista viimeistään 8.5.2014, josta ajankohdasta vanhentuminen on viimeistään alkanut.
A:n vaatimusten perusteissa on tapahtunut muutoksia sen jälkeen, kun hän on esittänyt vaatimuksensa Asuntosäätiö B:lle. Muutokset ovat johtaneet siihen, että vaatimusten alkuperäiset seuraukset ovat muuttuneet merkittävästi erilaisiksi. Myös terveydentilan huononeminen (mm. auton jarrutuksesta 6.5.2015 aiheutuneet vammat) ja oireiden vaikeutuminen sekä esimerkiksi vammojen vaikeusasteen määrittäminen muuttavat mahdollista seuraamusta, ja ovat siten uusia vaatimusten perusteita.
Kun olennaista on kaatumisen seurauksena syntyneiden erilaisten vahinkojen ilmeneminen, eri korvausaiheet vanhenevat itsenäisesti (KKO 1991:18). Kantaja on ollut tietoinen kaikista korvausaiheista viimeistään 8.5.2014 (V16) tai ainakin 9.5.2014 (V17), joten korvausvastuu on vanhentunut viimeistään 9.5.2017.
Mikäli käräjäoikeus katsoisi, että oikeustila vakuutusyhtiön toimintaan liittyen ei ole muuttunut KKO 1991:18 antamisen jälkeen ja vakuutusyhtiön katsottaisiin muutenkin toimineen Asuntosäätiö B:n lukuun, kantaja ei voi vedota tehokkaasti siihen, että hän on asioinut Vakuutusyhtiön kanssa ainakaan siltä osin, kun on kyse lievää vakavammista (alkuperäisistä) vammoista ja vakuutuskorvauksen ylittävästä määrästä.
Asuntosäätiö B:n ja vakuutusyhtiön toiminta on koskenut tilapäistä aivotärähdystä (mm. K8) ja niskan lievää venähdysvammaa. Myös A:n omat ilmoitukset kevättalvella 2013, joissa on kirjoitettu lievistä vammoista, ovat rajanneet sitä laajuutta, missä vakuutusyhtiö on voinut asiaa käsitellä. Vakuutusyhtiön 20.4.2017 päivätyssä asiakirjassa (K4), joka ei ole korvauspäätös, on korostettu selkeästi, että käsittelyssä on ollut lievä aivotärähdys ja lievä niskan venähdysvamma. Asiakirjassa ei ole myöskään kyse asiamiehen tekemästä liian pienestä suorituksesta.
Pelkästään asiointi yleisesti vakuutusyhtiön kanssa ei ole riittävä katkaisutoimi tässä asiassa. Kantajan esittämissä todisteissa mainitaan aivotärähdys ja niskan venähdysvamma, mutta ei muita vammoja
(V11-V15). Näin ollen muiden kuin näiden vammojen osalta, esimerkiksi vaikean aivovamman ja lievän selkäydinvamman, vanhentuminen ei ole millään tavalla voinut katketa asioimalla vakuutusyhtiön kanssa.
Edelleen vanhentuminen voi katketa vain sen vahingon (vamma + korvausaihe) osalta, josta vakuutusyhtiön on maksanut korvausta, ja pelkkä vahingonkärsijän vakuutusyhtiölle tekemä selvitys vahingoista ei riitä katkaisemaan vanhentumista vahingonaiheuttajaan nähden. Mikäli vakuutusyhtiö ei maksa korvausta, vanhentuminen tulee katkaista suoraan vahingonaiheuttajalle vanhentumisajan puitteissa eli kolme vuotta vahingon ilmenemisestä.
Kantajan väite siitä, että tiedonsaanti vakuutuksen korvauskatosta vaikuttaisi vanhentumisen alkamisajankohtaan on perusteeton. Itse asiassa väite on ristiriidassa kantajan muun esityksen kanssa. Mikäli vakuutusyhtiö voisi väitetysti toimia vanhentumisen katkaisutoimissa velallista edustavana tahona, jopa kuulematta velallista, kaikki vaatimukset tulisi tällöin esittää vakuutusyhtiölle oikea-aikaisesti vaaditulla tavalla.
Toisaalta mikäli vahingon määrä on korvauskattoa suurempi, korvausta tulee tältä osin hakea suoraan vahingonaiheuttajalta. Vahingonkorvauksen vaatijan on ymmärrettävä, että vakuutusyhtiö
asiamiesasemastaan huolimatta määrää tältä osin vain omasta suoritusvelvollisuudestaan, eli ylimenevään osuuteen liittyy erillinen vanhentumisen katkaiseminen suoraan vahingonaiheuttajalle. Kantaja on laiminlyönyt vanhentumisen katkaisemisen tältä osin ja saatava on korvauskaton ylittäviltä osin vanhentunut.
Sillä, milloin mahdollinen saatava erääntyy, ei ole vanhentumisen kannalta oikeudellista merkitystä.
- - -
KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU
Perustelut
Vaatimusten vanhentuminen
Tässä välituomiossa on kysymys siitä, ovatko A:n vaatimukset Asuntosäätiö B:tä vastaan vanhentuneet velan vanhentumisesta annetun lain nojalla. A:n on esitetty katkaisseen vanhentumisen asioimalla Asuntosäätiö B:n vakuutusyhtiön D:n kanssa ja myös vapaamuotoisesti esittämillään korvausvaatimuksilla.
Pääkäsittelyn loppulausunnossa Asuntosäätiö B on ilmoittanut, että A olisi saanut tietää kiinteistövakuutuksen 1 miljoonan euron korvauskatosta jo 8.2.2014. Tämä väite on esitetty ensimmäisen kerran vasta loppulausunnossa eikä sitä ole perusteltu. Käräjäoikeus jättää väitteen huomiotta.
Ovatko A:n vapaamuotoiset muistutukset katkaisseet velan vanhentumisen?
Vanhentumislain 10 § 1 momentin 3 kohdan nojalla velan vanhentuminen katkeaa, kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Saman lainkohdan 2 momentin nojalla velan vanhentumisen katkaiseminen edellyttää, että velka yksilöidään katkaisutoimessa. Jos kysymys on vanhentumislain 7 §:ssä tarkoitetusta vahingonkorvauksesta tai hyvityksestä, velkojan tekemästä muistutuksesta on käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole
velallisen tiedossa.
A:n vapaamuotoisissa ilmoituksissa Asuntosäätiö B:lle (todisteet K5/V1 - V3) on yksilöity, että ilmoitus/muistutus on tehty juuri 4.3.2013 sattuneen liukastumistapaturman johdosta. A on
kaikissa kirjeissä ilmoittanut, että Asuntosäätiö B on velvollinen korvaamaan tapaturmasta aiheutuneet kivun, säryn ja haitan sekä kulut ja ansionmenetyksen. A on 4.10.2015 vaatinut korvauksia diffuusin aksonivaurion/aivovamman ja niskan retkahdusvamman perusteella (todiste K5/V1). Kirjeessä
18.8.2017 (todiste K5/V3) vammoiksi on ilmoitettu aivovamma ja niskan retkahdusvamma. Asuntosäätiö B:tä vastaan ajamassaan kanteessa A on vaatinut korvauksia 4.3.2013 tapahtuneessa liukastumistapaturmassa aiheutuneiden aivovamman, niskan retkahdusvamman ja lievän selkäydinvamman johdosta.
Jos käräjäoikeus toteaa, että A:n vaatimukset eivät ole vanhentuneet, vasta pääasiassa ratkaistaan se, mitä vammoja hänelle on tapaturmasta aiheutunut. Vanhentumiskysymyksen yhteydessä käräjäoikeus ei siten edes voi ottaa kantaa mahdollisiin vammoihin ja niiden asteeseen.
Ainoa vaatimuksen määrä, joka A:n Asuntosäätiö B:lle lähettämissä muistutuksissa on yksilöity, on 3.6.2016 lähetetyssä muistutuksessa mainittu noin 340 euron lasku neuropsykologisen kuntoutuksen omavastuuosuudesta.
Yhteenvetona käräjäoikeus toteaa, että A:n puolesta tehdyistä vapaamuotoisista muistutuksista on käynyt ilmi velan peruste kohtuudella vaadittavalla tavalla. Sen sijaan velan määrä ei ole käynyt ilmi, eikä se ole ollut myöskään Asuntosäätiö B:n tiedossa. A:n vapaamuotoiset muistutukset eivät siten ole katkaisseet velan vanhentumista.
Onko vakuutusyhtiön kanssa asioiminen katkaissut velan vanhentumisen?
Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä 1991:18 vakuutusyhtiön suoritusten katsottiin katkaisseen
vahingonkärsineen korvaussaamisen vanhentumisen riippumatta siitä, että vahingonaiheuttaja ei ollut tiennyt vakuutusyhtiön suorituksista. Tapauksessa henkilövahingon aiheuttanut oli ollut alaikäinen henkilö, ja myös vahingonkärsinyt oli ollut vahingon tapahtuessa alaikäinen. Vahingonkärsineen ja vahingonaiheuttajan huoltajat olivat keskenään sopineet korvausten maksamisesta vahingonaiheuttajan huoltajan vastuuvakuutuksesta. Korkein oikeus on todennut, että vakuutusyhtiön tekemät suoritukset olivat riippumatta siitä, onko vahingonaiheuttaja ollut niistä tietoinen, katkaisseet korvaussaamisten vanhentumisen.
Asuntosäätiö B on katsonut, että ennakkopäätöksestä ilmi käyvä oikeusohje ei olisi enää voimassa säännöspohjan muuttumisen vuoksi.
Laki velan vanhentumisesta (15.8.2003/728) on tullut voimaan 1.1.2004. Sen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä 187/2002 vp. on todettu sivulla 59, että vanhentumislain 10 §:ssä ei tuolloin voimassa olleesta vanhentumisasetuksesta poiketen ole säännöstä vanhentumisen katkeamisesta silloin, kun kanssavelallinen tai kolmas henkilö suorittaa velkaa velallisen tieten. Pelkästään päävelallisen tietoisuus esimerkiksi takaajan tai vakuuden antajan suorituksesta ei siten katkaise vanhentumista häneen nähden. Sama koskee tilannetta, jossa kolmas henkilö muutoin tekee suorituksen toisen henkilön velasta. Katkaisutoimet ovat yksilöllisiä, toimenpiteen suorittajan tahtoa tai käsitystä ilmentäviä seikkoja. Pelkästään se, että joku kolmas henkilö suorittaa velkaa ei kuvaa sitä, että velallinen tunnustaisi velan olemassaolon. Edelleen hallituksen esityksessä on todettu, että jos kolmas henkilö tekee suorituksen velallisen asiamiehenä tai lakimääräisenä edustajana, on yleisten valtuutusta koskevien säännösten perusteella selvää, että suoritus katkaisee velan vanhentumisen.
Asuntosäätiö B:n kiinteistövakuutus ei ole ollut lakisääteinen vakuutus. Se, että A on voinut saada korvausta vakuutusyhtiöltä, on edellyttänyt vakuutuksenottajan tekemää vahinkoilmoitusta (todiste K1). A ei olisi siten voinut suoraan kääntyä vakuutusyhtiön puoleen ja vaatia siltä korvausta. Lisäksi Asuntosäätiö B on nimenomaan kehottanut A:ta hoitamaan asiaa suoraan Vakuutusyhtiö D:n kanssa riippumatta siitä, koskeeko korvaus Asuntosäätiö B:n vakuutusta tai A:n omaa tapaturmavakuutusta (todiste K2, sähköposti J/Asuntosäätiö B A:lle 30.4.2013). A:lla ei siten ole perustellusti ollut aihetta toimia toisin. Vakuutusyhtiö D on toiminut Asuntosäätiö B:n asiamiehenä tässä asiassa ja sen tekemät korvauspäätökset ja maksamat korvaukset ovat katkaisseet vanhentumisen myös Asuntosäätiö B:n suuntaan.
A:n vaatimukset Asuntosäätiö B:tä kohtaan eivät siten ole vanhentuneet eikä käräjäoikeudella ole vanhentumisesta johtuvaa estettä tutkia A:n Asuntosäätiö B:hen kohdistamia korvausvaatimuksia.
- - -
Tuomiolauselma
Käräjäoikeus toteaa, että A:n tässä asiassa Asuntosäätiö B:tä vastaan esittämät korvausvaatimukset perustuen 4.3.2013 kaatumistapaturmaan ja siinä mahdollisesti aiheutuneisiin vammoihin eivät ole vanhentuneet, vaan käräjäoikeus tutkii vaatimukset.
- - -
Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Ulla-Maija Viitavuori, Harri Heikkilä ja Terhi Kettunen.
Ratkaisu on yksimielinen.
OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA
Suppea pääkäsittely
Hovioikeus on 26.1.2024 toimittanut vahingonkorvausvaatimusten vanhentumista koskevan kysymyksen osalta suppean pääkäsittelyn siitä erikseen laaditun pöytäkirjan mukaisesti.
Hovioikeus ei pöytäkirjasta ilmenevillä perusteilla ole sallinut Asuntosäätiö B:n vedota käräjäoikeuden tuomioon ja valitukseen kirjatusta poiketen siihen, että sille oli vasta haastehakemuksessa 9.1.2020 esitetty kohtuudella yksilöidyt vaatimukset.
Valitus
Vaatimukset
Asuntosäätiö B on vaatinut, että käräjäoikeuden välituomio kumotaan ja että A:n vahingonkorvausvaatimukset hylätään vanhentuneina. […]
Perusteet
Käräjäoikeuden välituomio on virheellinen siltä osin kuin siinä on katsottu, että Vakuutusyhtiö D:n toimet ovat katkaisseet vanhentumisen myös Asuntosäätiö B:n osalta. Käräjäoikeus on välituomiossaan oikein katsonut, että A:n vapaamuotoiset muistutukset Asuntosäätiö B:n suuntaan eivät ole katkaisseet velan vanhentumista.
A:lla on asiassa näyttötaakka siitä, että velan vanhentuminen on katkaistu. A on heti keväällä 2013 katsonut Asuntosäätiö B:n olevan vahingosta vastuussa oleva taho. Vanhentumisaika on alkanut kulua Asuntosäätiö B:hen nähden välittömästi, kun vahinkoja on ilmennyt. A:lla oli ollut tieto korvausvaatimustensa perusteista viimeistään 8.5.2014, jolloin myös vanhentumisaika on viimeistään alkanut. A on väittänyt toimittaneensa 20.4.2015 kattavan selvityksen vaatimustensa perusteista Vakuutusyhtiö D:lle. Tällaista selvitystä ei ole asiassa esitetty. Mitkään A:n toimet eivät ole katkaisseet velan vanhentumista Asuntosäätiö B:hen nähden.
Asuntosäätiö B ei ole ilmoittaessaan A:lle, että hän voi kysyä yleisiä korvauskriteerejä suoraan Vakuutusyhtiö D:ltä, luovuttanut Vakuutusyhtiö D:lle valtaa toimia asiassa Asuntosäätiö B:n puolesta, eikä valtuuttanut Vakuutusyhtiö D:tä vastaanottamaan tai tekemään katkaisutoimia. Asuntosäätiö B on vaatinut A:ta toimittamaan kaiken asiaan liittyvän dokumentaation sille, mitä A ei ole kuitenkaan tehnyt. Vakuutusyhtiö D on toiminut asiassa itsenäisesti ilman, että Asuntosäätiö B:tä oli tiedotettu tai kuultu asiasta. Vakuutusyhtiö D ei siten ole toiminut Asuntosäätiö B:n asiamiehenä niin, että velan vanhentuminen olisi katkaistu. Mikäli Vakuutusyhtiö D:n katsottaisiin toimineen Asuntosäätiö B:n asiamiehenä, on epäselvää, mitkä Vakuutusyhtiö D:n toimet ovat katkaisseet vanhentumisen ja missä laajuudessa. Vakuutusyhtiö D:n toimet eivät ole katkaisseet vanhentumista ainakaan kaikkien korvausaiheiden osalta. Yleinen asiointi vakuutusyhtiön kanssa tai se, että Vakuutusyhtiö D oli kiistänyt osan vaatimuksista, eivät ole olleet riittäviä katkaisutoimia asiassa. A ei ole joka tapauksessa esittänyt Vakuutusyhtiö D:lle kaikkien korvausaiheiden osalta riittävän yksilöityjä korvausvaatimuksia perusteiden ja määrien osalta.
Korkeimman oikeuden ratkaisulla KKO 1991:18 ei ole ennakkopäätösarvoa velallisen tietoisuuteen liittyen. Ratkaisusta ilmenee kuitenkin, että eri korvausaiheet vanhenevat itsenäisesti ja että vaatimukset tulee esittää vanhentumisajassa vammojen ilmenemisestä.
Pysyvään työkyvyttömyyteen liittyvä vanhentumisaika on alkanut 8.5.2014, jolloin A:lla oli ollut tieto korvausvaatimuksensa perusteista ja hän oli lopettanut työskentelyn, ja viimeistään 4.11.2015, jolloin hän oli lopettanut opiskelun. Pysyvään työkyvyttömyyteen perustuva pysyvä ja tilapäinen ansionmenetys ovat erillisiä korvausaiheita, jotka vanhenevat itsenäisesti. Pysyvän ansionmenetyksen vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun ansionmenetyksen pysyvyys on käynyt selväksi. Vakuutusyhtiö D:n 7.5.2014 asti suorittamat tilapäiseen ja satunnaiseen ansionmenetykseen liittyvät korvaukset eivät ole katkaisseet velan vanhenemista pysyvän ansionmenetyksen osalta. Pysyvän ansionmenetyksen osalta A on esittänyt vaatimuksensa vasta keväällä 2019, eikä A siten ole katkaissut velan vanhentumista tämän korvausaiheen osalta ajoissa.
Käräjäoikeus on virheellisesti jättänyt merkityksettömäksi vakuutuksen korvauskaton, johon Vakuutusyhtiö D:n korvausvastuu asiassa rajoittuu. Sillä, milloin A oli saanut Vakuutusyhtiö D:ltä tiedon korvauskaton olemassaolosta, ei ole edellä mainitun ennakkopäätöksen nojalla merkitystä arvioitaessa vaatimusten vanhentumista. Vanhentumisaika on alkanut korvausaiheiden ilmenemisestä.
A ei ole toiminut Asuntosäätiö B:n ohjeiden mukaisesti, vaan hän oli ainoastaan asioinut Vakuutusyhtiö D:n kanssa. Asuntosäätiö B ei ollut saanut riittävästi yksilöityä tietoa vaatimusten perusteista ja määristä ennen kuin A:n asiamies oli vuonna 2019 toimittanut Asuntosäätiö B:lle A:n vaatimukset, jotka olivat lopulta ylittäneet määrältään 2 miljoonaa euroa. A:lla on ollut asiassa selonottovelvollisuus. A:n selonottovelvollisuus riittävistä katkaisutoimista on korostunut sen jälkeisessä asioinnissa, kun A oli 9.1.2014 annetulla korvauspäätöksellä saanut tiedon Vakuutusyhtiö D:n korvausvelvollisuuden päättymisestä joulukuuhun 2013.
Vakuutusyhtiö D:llä ei ole eikä sillä ole ollut oikeutta Asuntosäätiö B:n puolesta disponoida ainakaan korvauskaton ylittävästä summasta. Mikäli Vakuutusyhtiö D:n katsottaisiin toimineen Asuntosäätiö B:n asiamiehenä, sillä on ollut rajattu valtuutus vain korvauskattoon saakka, eikä se ole voinut ottaa miltään osin kantaa asiaan korvauskaton ylittävään määrään. A on ollut tai hänen olisi pitänyt olla tietoinen siitä, että korvausmäärät nousevat merkittäviksi viimeistään 8.5.2014. Näin ollen hänen olisi tullut katkaista vanhentuminen sekä Vakuutusyhtiö D:hen että Asuntosäätiö B:hen nähden.
Vastaus
Vaatimus
A on vaatinut, että Asuntosäätiö B:n valitus hylätään.
Perusteet
Käräjäoikeuden johtopäätös siitä, että A:n vaatimukset Asuntosäätiö B:tä kohtaan eivät ole vanhentuneet, eikä estettä niiden tutkimiseen ole, on oikea. A on vedonnut käräjäoikeudessa esittämiinsä perusteisiin ja lisäksi todennut seuraavaa.
Pääasiassa esitetyt vaatimukset perustuvat samoihin vammoihin, joista A oli esittänyt Asuntosäätiö B:lle vaatimuksia keväällä 2013. A:n Asuntosäätiö B:lle ilmoittamat vammat eivät ole muuttuneet muuksi, kun vammojen vaikeusaste tai luokitus on muuttunut tai täsmentynyt. A oli ilmoittanut Asuntosäätiö B:lle tiedossaan olleista vammoista eli aivo- ja niskavammasta, jonka jälkeen hänet oli ohjattu asioimaan Vakuutusyhtiö D:n kanssa.
Vakuutusyhtiö D on käräjäoikeuden toteamin tavoin toiminut Asuntosäätiö B:n asiamiehenä ennakkopäätöksen KKO 1991:18 mukaisesti. Vakuutusyhtiö D:n tekemät korvauspäätökset ja sen maksamat korvaukset ovat katkaisseet kaikilta osin vanhentumisen myös Asuntosäätiö B:hen nähden.
Asuntosäätiö B oli tehnyt vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölleen ja kehottanut A:ta asioimaan Vakuutusyhtiö D:n kanssa vastuuvakuutukseen perustuvassa asiassa. A on toiminut asiassa huolellisesti Asuntosäätiö B:ltä saamansa ohjeistuksen mukaisesti. A ei ole vakuutussopimuslain säätämiseen johtaneiden esitöiden (HE 114/1993 vp) mukaisesti voinut saada korvausta vastuuvakuutuksesta ilman Asuntosäätiö B:n myötävaikutusta. Asuntosäätiö B:n toiminta vastuuvakuutuksen hyödyntämisen suhteen merkitsee yhtäältä sitä, että Vakuutusyhtiö D on toiminut asiassa Asuntosäätiö B:n asiamiehenä, ja toisaalta sitä, että A:n vaatimukset Asuntosäätiö B:hen nähden eivät ole vanhentuneet. Asuntosäätiö B oli maksanut A:lle vakuutussopimukseen perustuvan omavastuuosuuden. Muilta osin Vakuutusyhtiö D oli maksanut A:lle tämän vaatimia korvauksia lukuun ottamatta niitä korvausvaatimuksia, joita koskien se oli tehnyt kielteisen korvauspäätöksen 20.4.2017. Vakuutusyhtiö D ei ole missään vaiheessa Asuntosäätiö B:n asiamiehenä toimiessaan väittänyt A:n vaatimusten vanhentuneen.
Mikäli katsottaisiin, että Vakuutusyhtiö D ei ole toiminut Asuntosäätiö B:n asiamiehenä, vaatimusten vanhentuminen Asuntosäätiö B:hen nähden ja erityisesti korvauskaton ylittäviltä osin on alkanut vasta 27.6.2019, jolloin A oli saanut tiedon Asuntosäätiö B:n vastuuvakuutuksen miljoonan euron korvauskatosta. A oli tiedon saatuaan esittänyt vaatimuksensa Asuntosäätiö B:lle ja nostanut tätä kohtaan kanteen 9.1.2020 eli kolmen vuoden vanhentumisajan puitteissa. A oli ennen kuin hän oli saanut tiedon Vakuutusyhtiö D:n korvausvastuuta rajoittavasta vastuuvakuutuksen korvauskatosta voinut Vakuutusyhtiö D:n asiassa suorittamien toimenpiteiden perusteella luottaa siihen, että se oli Asuntosäätiö B:n puolesta vastannut korvauksista kaikilta osin. Vakuutusyhtiö D on edellä mainitulla korvauspäätöksellään 20.4.2017 kieltäytynyt ansionmenetyskorvausten maksamisesta. Myös A:n ansionmenetyskorvauksia koskeva vaatimus on kohdistettu Asuntosäätiö B:hen keväällä 2019 eli ennen vanhentumisajan umpeutumista. A:n toiminta vanhentumisen katkaisemiseksi on vastannut sitä, mitä häneltä on vanhentumislain esitöiden (HE 187/2002) mukaan velkojana vaadittu.
Käräjäoikeuden arvio siitä, että A:n Asuntosäätiö B:lle tekemät vapaamuotoiset katkaisutoimet eivät ole katkaisseet velan vanhentumista, on virheellinen. Käräjäoikeus on oikein arvioinut, että A:n puolesta tehdyistä vapaamuotoisista muistutuksista on käynyt ilmi velan peruste kohtuudella vaadittavalla
tavalla. Velan määrää koskeva arvio on kuitenkin virheellinen.
A:n Vakuutusyhtiö D:lle esittämät vaatimukset ovat olleet selviä eikä Vakuutusyhtiö D ole missään vaiheessa väittänyt vaatimuksia vanhentuneiksi, minkä takia G:n tekemät ilmoitukset ovat olleet riittävän täsmällisiä vanhentumisen katkaisemiseksi. Edellä mainittujen esitöiden mukaan katkaisuhetkellä ei vaadita vahingon määrän osalta tarkan rahamäärän selvittämistä. A:n puolesta tehdyissä muistutuksissa on mainittu A:n vaativan korvausta muun ohella ansionmenetyksestä. Muistutukset ovat täyttäneet vanhentumisen katkaisemisen edellyttämät vaatimukset. Jos hovioikeus arvioisi, että vakuutusyhtiö ei olisi toiminut Asuntosäätiö B:n asiamiehenä ja että vanhentumisaika olisi alkanut Asuntosäätiö B:n väittämin tavoin 7.5.2014, on A:n vapaamuotoisten katkaisutoimien katsottava katkaisseen velan vanhentumisen.
A:n vaatimukset perustuvat hänen kärsimäänsä henkilövahinkoon. Velan vanhentumisesta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty kymmenen vuoden ehdoton määräaika ei koske henkilövahinkoon perustuvia vahinkoja. A on katkaissut vaatimustensa vanhentumisen jokaisen korvausaiheen osalta itsenäisesti vakuutusyhtiöön ja siten myös Asuntosäätiö B:hen nähden.
Asuntosäätiö B:n käräjäoikeuden välituomiota koskevat valitusperusteet eivät edellä mainitun perusteella anna aihetta arvioida A:n esittämien vaatimusten vanhentumista eri tavalla kuin käräjäoikeus on tehnyt.
- - -
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Kysymyksenasettelu
Hovioikeuden ratkaistavana on, ovatko A:n Asuntosäätiö B:tä vastaan esittämät vaatimukset vanhentuneet. Kysymys on keskeisesti siitä, onko A asioimalla vakuutusyhtiö D:n kanssa katkaissut vanhentumisen myös Asuntosäätiö B:hen nähden sekä siitä, ovatko A:n Asuntosäätiö B:lle toimittamat vapaamuotoiset muistutukset katkaisseet vanhentumisen.
Vanhentumiskysymyksen ratkaisemiseen liittyy keskeisesti kysymys vakuutusyhtiön asemasta ja siitä, onko ennakkopäätöksen KKO 1991:18 oikeusohje korvaussaamisen vanhentumisen katkaisemisesta edelleen voimassa.
Ennakkopäätös KKO 1991:18 ja nykyinen oikeustila
Korkein oikeus on ennakkopäätöksessä KKO 1991:18 katsonut vakuutusyhtiön vastuuvakuutuksen nojalla tekemien suoritusten katkaisseen vahingonkärsijän korvaussaamisen vanhentumisen riippumatta siitä, oliko vahingonaiheuttaja tiennyt vakuutusyhtiön suorituksista.
Laki velan vanhentumisesta (728/2003) on tullut voimaan 1.1.2004. Lain esitöissä (HE 187/2002 vp s. 54) on vapaamuotoisia katkaisutoimia koskevan 10 §:n osalta todettu, että säännöksen sisältö vastaa pitkälti tuolloin voimassa ollutta oikeutta, eli vanhentumisasetuksella säädettyä ja ennakkopäätöksessä
KKO 1991:18 sovellettua oikeutta. Lain esitöiden mukaan kaikissa katkaisutoimissa edellytetään, että sen tekee joko velkoja tai velallinen ja että toinen osapuoli saa siitä tiedon. Jos taas kolmas henkilö tekee suorituksen velallisen asiamiehenä tai lakimääräisenä edustajana, on yleisten valtuutusta koskevien
sääntöjen perusteella selvää, että suoritus katkaisee velan vanhentumisen. (HE 187/2002 vp s. 54-55)
Oikeuskirjallisuudessa muun muassa Ari Saarnilehto (Saarnilehto ym., Varallisuusoikeus, 2012, s. 297) ja Justus Könkkölä (Könkkölä, Vastuuvakuutus vahingonkorvausriidassa, 2009, s. 207) ovat tulkinneet ennakkopäätöksen KKO 1991:18 oikeusohjeen olevan osa voimassa olevaa oikeutta. Sanotussa ratkaisussa vakuutusyhtiön valtuutus on perustunut vakuutusyhtiön vakuutussopimuksen ja vahinkoilmoituksen nojalla saamaan selvittelyrooliin ja vakuutusyhtiön käyttämiseen vakuutetun vahingonkorvausvastuun selvittämisessä. Olli Norroksen mukaan ratkaisun tyyppinen asetelma on mahdollinen myös nykyisessä oikeustilassa niin sanotun sallimisperusteisen valtuutuksen kautta. Tällainen valtuutus ei edellytä päämiehen nimenomaista valtuutusta, vaan valtuutuksen syntymiseen riittää se, että valtuutetuksi katsottu toimii päämiehen nimissä tämän hiljaisella suostumuksella (Norros, Velvoiteoikeus, 2018, s. 518). Jaana Norio-Timonen on toisaalta kysymystä arvioidessaan viitannut vakuutussopimuslain 67 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan vakuutuksenantajan tulee ilmoittaa vakuutuksenantajalle esitetystä korvausvaatimuksesta vakuutetulle ilman aiheetonta viivytystä sekä varata hänelle tilaisuus esittää selvitystä vakuutustapahtumasta. Vakuutetulle on myös lähetettävä tieto asian myöhemmästä käsittelystä. Norio-Timonen on katsonut, että vahingonkärsijän vaatimus vakuutusyhtiölle voi katkaista vahingonkorvaussaatavan vanhentumisen suhteessa vahingonaiheuttajaan, jos myös velan vanhentumisesta annetun lain 10 §:n 2 momentin edellytykset täyttyvät (Norio-Timonen, Vakuutuskorvaukset ja vanhentuminen, Lakimies 4/2011, s. 641-642).
Hovioikeus arvioi edellä todetun perusteella, että velan vanhentumista koskeva oikeustila ei ole velan vanhentumisesta annetun lain voimaantulon myötä muuttunut ja että ennakkopäätöksen KKO 1991:18 oikeusohje on siten edelleen voimassa.
Vakuutusyhtiö D:n asiamiesasema
Vakuutussopimuslain 67 §:n 1 momentin mukaan vahinkoa kärsineellä on vastuuvakuutuksessa oikeus vaatia vakuutussopimuksen mukainen korvaus suoraan vakuutuksenantajalta 1) jos vakuutuksen ottaminen on perustunut lakiin tai viranomaisen määräykseen; 2) vakuutettu on asetettu konkurssiin tai on muutoin maksukyvytön; tai 3) vastuuvakuutuksesta on ilmoitettu vakuutetun elinkeinotoimintaa koskevassa markkinoinnissa. Jos vakuutuksenantajalle esitetään korvausvaatimus, vakuutuksenantajan tulee säännöksen 2 momentin mukaan ilmoittaa tästä vakuutetulle ilman aiheetonta viivytystä sekä varata hänelle tilaisuus esittää selvitystä vakuutustapahtumasta. Vakuutetulle on myös lähetettävä tieto asian myöhemmästä käsittelystä. Vakuutussopimuslain esitöissä (HE 114/1993 vp s. 65-66) on todettu, että muissa kuin 1 momentin tapauksissa vahinkoa kärsinyt voi saada korvauksen vastuuvakuutuksesta vain, jos vakuutettu haluaa käyttää vakuutusta ja tekee vakuutustapahtumasta ilmoituksen vakuutuksenantajalle. Muun muassa korvauspäätös on 2 momentissa tarkoitettu vakuutetulle lähetettävä tieto.
A on asiassa esitetyn sähköpostikirjeenvaihdon (K2) perusteella ottanut 4.3.2013 sattuneen tapaturman johdosta yhteyttä Asuntosäätiö B:hen, joka on yhteydenoton seurauksena tehnyt vakuutusmeklarinsa välityksellä vahinkoilmoituksen (K1) vakuutusyhtiölleen eli D:lle. Vahinkoilmoituksessa on todettu, että vastuu vahingosta jätetään vakuutusyhtiön ratkaistavaksi ja että mahdollisen korvauksen saa maksaa. Vakuutusyhtiö D on 18.3.2013 ilmoittanut A:lle vastaanottaneensa vahinkoilmoituksen ja pyytänyt häntä toimittamaan lisätietoja tapaturmaan liittyen (K2). Asuntosäätiö B on 30.4.2013 ilmoittanut A:lle, että hänen kannattaa jatkossa kysyä korvattavuusasiat suoraan Vakuutusyhtiö D:ltä riippumatta siitä, kumman, vakuutetun eli Asuntosäätiö B:n vai A:n, vakuutusta asia koskee ja kehottanut häntä käyttämään Vakuutusyhtiö D:n asialle antamaa vahinkotunnusta (K2).
Asuntosäätiö B:n vastuuvakuutus ei ole ollut lakisääteinen vakuutus. Vastuuvakuutuksen käyttäminen on siten edellyttänyt Asuntosäätiö B:n aktiivisuutta. Vahinkoilmoituksen, jossa vakuutusyhtiölle on selvästi annettu asiassa selvittelyrooli ja oikeus maksaa vastuuvakuutuksen kattamat vahingot, tekemisen lisäksi Asuntosäätiö B on ohjannut A:n asioimaan Vakuutusyhtiö D:n kanssa. Asuntosäätiö B on siten omalla toiminnallaan siirtänyt asian selvittämisen ja korvausten maksamisen Vakuutusyhtiö D:n vastuulle ja siten valtuuttanut Vakuutusyhtiö D:n tekemään tarvittavat ratkaisut Asuntosäätiö B:n vahingonkorvausvastuusta, mikä on ollut vastuuvakuutuksesta maksettavien korvausten edellytyksenä. Tapauksen asetelma vastaa edellä mainitun ennakkopäätöksen KKO 1991:18 asetelmaa, jossa vakuutusyhtiön valtuutus oli perustunut sen saamaan selvittelyrooliin.
Asuntosäätiö B on siten vahinkoilmoituksellaan ja sen jälkeisillä ilmoituksen kanssa yhdenmukaisilla toimillaan valtuuttanut Vakuutusyhtiö D:n toimimaan sen asiamiehenä asiassa. A on perustellusti voinut hänen ja Asuntosäätiö B:n sähköpostikirjeenvaihdon sekä Vakuutusyhtiö D:n menettelyn perusteella käsittää, että hänen tulee asioida ensisijaisesti Vakuutusyhtiö D:n kanssa. A:lla ei näin ollen ole ollut aihetta toimia toisin eli asioida suoraan myös Asuntosäätiö B:n kanssa, jotta hänen saatavansa vahingonaiheuttajalta eivät vanhenisi.
A:n asiointi Vakuutusyhtiö D:n kanssa
A on Asuntosäätiö B:n ohjeiden mukaisesti asioinut Vakuutusyhtiö D:n kanssa keväästä 2013 lähtien. G on A:n puolesta 4.10.2015, 3.3.2016 ja 18.8.2017 ilmoittanut myös Asuntosäätiö B:lle vaatimusten perusteet (K5/V1-3). A on siten Vakuutusyhtiö D:n kanssa asioimisen lisäksi suoraan informoinut Asuntosäätiö B:tä siitä, miten hänen saamansa vammat ovat kehittyneet. Asuntosäätiö B:llä on näin ollen ollut tieto siitä, minkä tyyppisten henkilövahinkojen perusteella A on korvauksia vaatinut ja se on myös itse voinut arvioida vahinkojen laatua ja laajuutta. A on tarkemmin selvittänyt asiaa Vakuutusyhtiö D:n kanssa.
Vakuutusyhtiö D:n on vakuutussopimuslain 67 §:n 2 momentin nojalla tullut informoida Asuntosäätiö B:tä A:n sille esittämistä vaatimuksista. Asuntosäätiö B:n A:lle lähettämät yksittäiset pyynnöt toimittaa asiaan liittyvä dokumentaatio myös sille (K2) ei muuta sitä, että A on perustellusti voinut ymmärtää Vakuutusyhtiö D:n kanssa asioimisen koskevan myös Asuntosäätiö B:tä siten, että Vakuutusyhtiö D:lle toimitetut vaatimukset ja niiden perusteet sekä selvitykset välittyvät myös Asuntosäätiö B:lle. Sillä seikalla, onko Vakuutusyhtiö D täyttänyt ilmoitusvelvollisuutensa Asuntosäätiö B:hen nähden, ei ole merkitystä arvioitaessa A:n toimien riittävyyttä suhteessa Asuntosäätiö B:hen, eivätkä Vakuutusyhtiö D:n mahdolliset ilmoitusten laiminlyönnit voi siten koitua A:n vahingoksi. Vakuutusyhtiön asia on ollut arvioida, onko sille esitetty riittävät perusteet ja selvitykset korvausten maksamista varten. Vakuutusyhtiö D on jatkanut asian käsittelyä.
A:n ensimmäiset diagnoosit keväällä 2013 ovat olleet niskan/kaularangan nyrjähdysvamma tai venähdys sekä aivotärähdys niiden jälkitiloineen (K6-K9). A on maaliskuussa 2014 whiplash-vamman ohella saanut diagnoosit aivovamman jälkitilasta (diffuusi aksonaali-vaurio) ja kallon sisäisen vamman myöhäisvaikutuksista (V5). Diagnoosit ovat olleet samat 8. ja 9.5.2014 (V16 ja V17). A on keväästä 2013 lähtien vaatinut korvauksia pää- ja niskavammoihin liittyen. Vakuutusyhtiö D on päätöksillään 20.4. sekä 11. ja 16.5.2016 (V11-V13) maksanut A:lle korvauksia muun muassa kivusta ja särystä sekä lääkärikäyntien kuluista. Vakuutusyhtiö D on maksanut korvausta ansionmenetyksestä ajalta 5.3.2013-7.5.2014 ja pyytänyt A:lta lisäselvitystä ansionmenetyksestä ajalta 8.5.2014-31.5.2016 (V14). Vakuutusyhtiö D on 20.4.2017 kieltäytynyt maksamasta korvauksia (K4/V15). Mahdolliset ansionmenetyksestä ja pysyvästä haitasta maksettavat korvaukset ovat jääneet avoimiksi, koska haitan pysyvyydestä ei ole tuolloin ollut tietoa. Nämä Vakuutusyhtiö D:n tekemät päätökset ja maksamat suoritukset ovat katkaisseet vanhentumisen Asuntosäätiö B:hen nähden myös nyt ratkaistavana olevien korvausvaatimusten osalta.
Koska ansionmenetyksen ja haitan pysyvyys on edellä todetusti keväällä 2017 jäänyt avoimeksi, A ei ole tuolloin voinut kyseisten korvausaiheiden osalta esittää määriltään yksilöityjä vaatimuksia. A on 12.3.2019 esittänyt Asuntosäätiö B:lle yksilöidyt vaatimuksensa (V4), eli kolmen vuoden kuluessa siitä, kun hän oli saanut tiedon, että Vakuutusyhtiö D ei maksa korvauksia. A on kesällä 2019 saanut tiedon, että Asuntosäätiö B:n vastuuvakuutuksessa on miljoonan euron korvauskatto. Vakuutusyhtiö D:n maksamat korvaukset eivät ole ylittäneet korvauskattoa. A on 9.1.2020 nostanut kanteen Asuntosäätiö B:tä vastaan myös korvauskaton ylittävien vaatimusten osalta. A on siten katkaissut vanhentumisen Asuntosäätiö B:tä kohtaan kolmen vuoden vanhentumisajan puitteissa.
Näillä lisäyksillä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset siitä, että vakuutusyhtiön kanssa asioiminen on katkaissut velan vanhentumisen myös Asuntosäätiö B:hen nähden (käräjäoikeuden välituomio s. 12-13). Näin ollen ei ole tarpeen erikseen lausua siitä, olisivatko A:n Asuntosäätiö B:lle toimittamat vapaamuotoiset muistutukset yksin katkaisseet velan vanhentumisen. Nämä A:n toimet ovat tulleet edellä huomioiduiksi arvioitaessa vanhentumiskysymystä kokonaisuutena suhteessa Asuntosäätiö B:hen ja Vakuutusyhtiö D:hen.
- - -
Tuomiolauselma
Asuntosäätiö B:n valitus koskien vahingonkorvausvaatimusten vanhentumista hylätään eikä käräjäoikeuden välituomiota muuteta.
- - -
Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Petteri Korhonen, Tapio Kaarniemi ja Sandra Wallin. Valmistelijana on ollut hovioikeuden esittelijä Jani Mäkilä.
Ratkaisu on yksimielinen.